Delhi

Hienossa hotellissa nukutti oikein hyvin. Seija meni aamu-uinnille, mutta minä annoin hänen nauttia hetkestä aivan omassa rauhassa. Tyttären olo ei ollut pahentunut ja onneksi päivän mittaan hänen olonsa jopa parani. Aamiainen oli varsin monipuolinen, mutta en ole ollut Intiassa vielä riittävän kauan, että minulle maistuisi mausteinen muhennoksen tapainen kahdeksalta aamulla. Joku leivänoloinen ja kanamakkara kuitenkin menivät hyvin alas.

Yhdeksältä olimme hotellin valtaisassa ala-aulassa ja olimme uskaltaneet tuoda matkalaukkumme ihan itse mukanamme. Avtar oli odottamassa ja saimme laukut sekä itsemme mukavasti Toyotan kyytiin. Taj Mahalille oli matkaa puolen kymmentä kilometriä ja aamuliikenteessä siihen meni toistakymmentä minuuttia. Kuskimme tiesi reitin eikä meille jäänyt kuin minimikävelymatka nähtävyyteen. Loppumatka meni kävelytietä pitkin, jota olisimme mielellämme kävelleet pitempäänkin. Avtar tuli mukaan ostamaan meille liput, joten se sujui kätevästi. Minä odotin hieman sivummalla ja heti kylkeen tuli ”opas”, joka kertoi, että Taj Mahaliin on noin tunnin jono, mutta hän on virallinen opas ja pystyy viemään meidät jonon ohi. Tietenkin pienestä maksusta. Joopa joo. Olimme laukkutarkastuksesta ohitse kahdessa minuutissa eikä muita jonoja ollutkaan. On ikävää, että kenenkään ei voi luottaa, ellet varmasti tunne häntä tai hänellä on univormu ja rynnäkkökivääri olalla.

Olemme kaikki kuulleet Taj Mahalin kauneudesta, joten odotukset olivat meillä kaikilla tietenkin todella korkealla. Usein silloin pettyy, mutta ei nyt. Taj Mahal on aivan uskomattoman kaunis rakennus! Se on ehkä kaikkein hienoin rakennus, minkä olen ikinä nähnyt. Ei se ainakaan kaukana kaikkein kauneimmasta ole. Jotenkin sen täydellinen symmetrisyys, huomattavan suuri koko, mutta siitä huolimatta hämmästyttävän siro täydellinen olemus hyväili silmää aiemmin kokemattoman laajasti. Kaikki ovat nähneet rakennuksen kuvan, mutta täällä on pakko käydä, jotta voi oikeasti nähdä miten ainutlaatuinen rakennus se on.

Kaikki minun tuntevat tietävät miten innostunut olen ottamaan vastaan uusia sosiaalisen median piirteitä. En ole kovin nopea niitä hallinnoimaan, mutta innostunut kuitenkin. Olen huomannut, että selfiet ovat aivan uusi muotivirtaus ja päätin itsekin sellaista kokeilla. Otin ensimmäisen selfien Delhin Punaisella linnoituksella. Tuloksena oli seitsemän sekunnin video, joka sisälsi ruman sanan. Jaipurissa sain otoksen rajoitettua pelkkään kuvaan, mutta siitä ei saanut oikein mitään selvää. Taj Mahalin ensimmäisessä kokeilussa näkyi jo irvistävä naamani, mutta Taj Mahal oli kadonnut jäljettömiin. Onneksi tyttäreni tuli apuun ja näytti mitä pitää tehdä. Lopulta olimme kuvissa sekä Taj että minä, mutta melkein jokaisessa oli jompikumpi kummallisen näköinen.

Pääsimme käymään myös palatsin sisällä, missä on mogulihallitsijan ja hänen vaimonsa haudat. Ulkonakin oli yli 30 astetta lämmintä, mutta sisällä vähintään kymmenen enemmän ja jouduimme kulkemaan hyvin, hyvin tiiviissä jonossa, jolloin hiki kasteli paidan läpimäräksi. Haudan sijaintipaikka oli melko pieni eikä sitä nähnyt juuri lainkaan edessä olleen koristeseinän vuoksi. Harvoin on ihanan vilvoittavaa päästä ulos 30 asteen lämpöön. Suuri palatsi, tai oikeastaan hautamuistomerkki, sijaitsee laajan nurmikentän ympärillä ja sen ympärillä on suuren portit, jotka olisivat nähtävyys itsessäänkin. Me katselimme kaikkea vajaat kaksi tuntia ja poistuimme sieltä vastentahtoisesti, joskin hyvin kiitollisena, että pääsimme ylipäätään sen näkemään.

Agra oli nähty, joskin jäljellä oli vielä hyvin hidas poistuminen älyttömässä liikenteessä. Agran ja Delhin välillä on moottoritie ja tämä on oikea moottoritie. Se on vielä niin kallis (reilu 10 euroa koko matkalta), etteivät paikalliset siellä juuri ajele. Sen vuoksi etenimme oikein sujuvasti 100 km/h keskivauhtia. Tien varrella on paljon nopeuskameroita, joita Avtar vältteli menestyksekkäästi, vaikka ajeli muutaman kerran selkeätä ylinopeutta. Tie oli oikein hyvässä kunnossa, mutta maisemat yhtä tylsiä kuin Taj Mahal oli hieno. Täällä Intia on aivan tasainen, ja koska moottoritie kiersi kaikki kylät, oli ympärillämme pelkästään peltoja. Onneksi edelliset ajomatkat tarjosivat tukuttain kiinnostavaa katseltavaa.

Delhissä Avtar vei toivomuksestamme meidät katsomaan Lootus-temppeliä, jota emme olleet ensimmäisellä yrityksellä nähneet. Nyt pääsimme sisään, vaikka ihmisiä jonossa oli hyvin paljon. Avtar pysäytti auton lähelle porttia ja käski meidän ujuttautua jonoon mukaan. Emme todellakaan halunneet oikoa jonossa, mutta Avtar jäi vahtimaan, että teimme sen. Se oli uskomattoman noloa, mutta kukaan jonossa olleista ei millään tavalla kritisoinut meidät ujuttautumista. Me kuittasimme hävyttömän tekomme tyttären antautuessa useampaan valokuvaan intialaisten kanssa. Minun tenho paikallisten keskuudessa on lähestulkoon haihtunut. Ulkoa päin Lootus-temppeli on hyvin jännittävän näköinen, mutta sisältä se oli aika askeettinen, mutta ei sentään ihan tylsä.

Delhin iltaruuhka oli sellainen, jota kokee vain tällaisissa maissa. Me edelleen sitä päivittelimme, mutta huomattavasti vähemmän kuin alkuviikosta. Vielä enemmän ihmettelimme, miten Punjabista kotoisin oleva kuskimme ei hermostu mistään tilanteesta ja osaa hyvin rauhallisesti puskea oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Jos tulette Delhiin ja haluatte luotettavan kuskin, niin Avtar Singh on kuskinne.

Olemme viimeisen yön samassa hotellissa kuin olimme kolme ensimmäistä. Olimme hotellilla hieman ennen pimeän tuloa, mutta kävellessämme syömään oli taivas jo tummunut. Silti oli edelleen miellyttävän lämmintä ja tuttu reitti Connaught Placelle auttoi pääsemään lähelle ravintoloita. Löysimme mukavan ravintolan helposti eikä meitä haitannut jonkun juhlapyhän takia ruokalistan muuttuminen pelkästään vihannespuolella. Jälleen nauttimamme intialaiset ruoat olivat oikein maistuvia ja sopivan mausteisia. Luulen, että he katsoivat kasvojemme värin ja laittoivat sen mukaan myös mausteita. Kiitos heille. Olimme viikon Intian kuumuudesta ja kokemuksista melko uupuneita ja tulimme suhteellisen aikaisin hotellille. Lisäksi huomenna on melko aikainen herätys ja siirtyminen Indira Gandhin lentokentälle.

Kahden viikon matka Nepaliin ja Intiaan alkaa olla ohi. Olen melko paljon matkustanut, mutta en ole ikinä ennen käynyt lähellekään näin köyhissä maissa. Olin siis epävarma ennen lähtöä. Siitä huolimatta köyhyys ja likaisuus yllättivät. Kenenkään ei pitäisi elää oloissa, mitä täällä näin. Kurjuudesta huolimatta täällä on hyvin paljon iloisia ihmisiä, jotka eivät ole etuoikeutettuja, vaan nauttivat elämästään sellaisena kuin se on. Tämä on aivan eri maailma kuin se missä me Suomessa elämme. Hyvin jännittävä, vaikka sisältää aivan liian paljon ikäviä piirteitä.

Kannattaako tänne tulla? Jos on hyvin herkkä ja kaikki köyhyys järkyttää, kannattaa pysyä Suomessa ja nauttia meidän yhteiskunnan hyvinvoinnista. Muuten vierailu täällä on erittäin hieno kokemus. Näistä kahdesta vierailemastani maista Nepal oli selvästi helpompi kohdata. Kathmandussa oli aivan helppoa kulkea ja katsella. Ihmiset katsoivat minua ihmetellen, mutta siihen yhteydenpito jäi. Nautin hyvin suuresti Kathmandun ilmapiiristä ja ihmisistä. Intia oli rajumpi kokemus. Köyhyyttä on enemmän. Ihmiset ovat paljon tunkevampia, mutta on vain mahdollisimman kohteliaasti sanottava, että en tarvitse tarjottavaa tavaraa. Se ei aina riitä, mutta sitten vain on jatkettava eteenpäin ja äärimmäisessä tapauksessa jouduin hieman korottamaan ääntäni eikä sen jälkeen ollut mitään ongelmia. Tulkaan ihmeessä käymään täälläkin. Se kannattaa! Kokemus on sen arvoinen!