Kathmandu

Kathmandu on jotain aivan erilaista, missä olen aikaisemmin käynyt. Olin vaimolta saanut varoituksia kaupungin huonoista puolista, joten minulla oli varaukset olemassa. Täällä on kamalan likaista, köyhää ja kaaosta, mutta se ei kuitenkaan ole niin järkyttävää kuin olin odottanut. Ihmiset eivät näytä ollenkaan epätoivoisilta vaan hyvinkin vireiltä ja touhuavilta. Kerjäläisiä on Helsingin kaduilla huomattavasti enemmän kuin täällä.

Minä lensin eilen Dohasta Kathmanduun. Lentokentälle pääsin hotellin ilmaisella kyydillä kuudelta aamulla. Jo silloin lämmintä oli pitkälle yli 20 astetta, mutta sellaista näillä seuduilla on. Dohan pramealla kentällä odottelin puolitoista tuntia ennen kuin selvisi Kathmandun lennon lähtöportti. Ehdin portille mukavasti boardingin jo alettua. Jono eteni vauhdikkaasti, kunnes minä ojensin passini virkailijalle. ”Just a minute Sir” oli juuri sitä, mitä en toivonut kuulevani, kun virkailija luki passista nimeni. Neiti kävi kaapilla ja toi minulle uuden boarding passin. ”You’ve been upgraded to business class”. No ei kai virkailijaa käy kiistäminen ja otin uuden boarding passin, jossa paikaksi oli merkitty 2C. Lampsin koneeseen ja näytin korttiani lentoemännälle, joka heti kopautti toista lentoemäntää, joka hyvin kohteliaasti nyökkäsi minulle ja ohjasi minut tuoliin 2C. Niin kuin en olisi sitä itse löytänyt. Airbus A320 business luokan istuimet tekevät matkustamisesta hyvin lokoisaa. Ensimmäistä kertaa tuntui, että lentomatka loppui liian aikaisin ja lento kesti kuitenkin lähes viisi tuntia. Tuolin sai käännettyä vaikka mihin asentoon ja minä loikoilin matkan lähes makaavassa asennossa kuunnellen hyvää musiikkia erinomaisista kuulokkeista. En kuitenkaan malttanut nukkua, koska seuraavaa business luokan paikkaa saa odottaa hyvin pitkään. Tarjoilu oli uskomattoman hyvää. Meitä 12 ykkösluokkalaista palveli kolme stuerttia. Jokainen heistä kävi esittäytymässä ennen nousua. Aamiainen oli erinomainen ja se tarjottiin silloin, kun minulle vain sopi. No minulle sopi heti nousun jälkeen. Viini oli Dohan aamuun liian aikaista, mutta minä siirsin ajatukseni jo Kathmandun aikavyöhykkeelle ja pyysin lasillisen Chateau Bataillay’ta. Myöhemmin stuertti tuli kysymään, että haluaisinko jotain muuta. Viskihän aina maistuu, joten pyysin 15-vuotiasta Glenfiddichiä, jota olin nähnyt olevan täällä tarjolla. ”Of Course” oli kuittaus ja hyvin pian oli vieressäni mukava viskimoukku, jota nautiskelin erinomaisen leppoisassa asennossa. Lentokapteeni ilmoitti laskeutumisvalmisteluiden alkavan, mutta nuori ja nätti stuertti tuli kysymään halukkuuttani toiseen viskiin enkä minä osannut kieltäytyä. Tuskin kukaan muukaan.

Kathmandun kansainvälinen lentokenttä ei ole ihan Dohan kentän veroinen. Eikä kovin monen muunkaan kansainvälisen kentän veroinen. Maahantulomuodollisuudet olivat hyvin monimutkaiset, mutta onneksi olin saanut neuvoja kentän moneen kertaan kolunneelta puolisoltani. Ensin piti automaatilla täyttää viisumihakemus, jonka tietenkin ensi yrittämällä ryssin ja jouduin palaamaan sinne uudestaan. Sitten menin maksamaan viisumin, sitten mentiin vaihtamaan rupioita ennen kuin pääsin passin tarkastukseen. Olin pitkässä jonossa ihan hyvissä asemissa, mutta minun jono veti uskomattoman huonosti ja meni yli kaksi tuntia ennen kuin pääsin pois kentältä. Seijan ohjeiden mukaan maksoin prepaid taksin ja säästyin kuskin kanssa häsläämiseltä.

Nousin pieneen valkoiseen taksiin ja istuin puolisen tuntia ihmetellen aivan uskomatonta liikennettä. En ole ikinä ollut missään edes likimain tällaisessa liikenteessä. Italiassa skootterit ovat todellinen riesa, mutta Kathmandun mopoilijoihin verrattuna ne ajavat nätisti kuin pyhäkoululaiset. Täällä mennään ihan jokaiseen väliin, mihin vain sopii, ja jos ei sovi, niin mennään siitä huolimatta. Kadut ovat tässä miljoonakaupungissa kapeita, mutta ei se mitään haittaa. Taksi suhasi mopojen, autojen ja muiden kulkijoiden välissä sen minkä pystyi. Torvet soivat koko ajan ja pitkiä valoja vilkutettiin tuon tuostakin. Jos ei muuten ollut esteitä tiellä, niin viimeistään sellainen tuli, kun lehmä päätti ylittää tien. Välillä taksini ajoi kuoppaisia hiekkateitä pitkin, mutta lopulta pääsimme Summit Hoteliin Lalitpurin kaupunginosaan. Matka oli vähintäänkin jännittävä, mutta ei kuitenkaan pelottava. Puolisoni odotteli minua hotellin terassilla minulle tilatun oluen kera. Odottelu oli tosin venynyt niin pitkäksi, että pullo oli melkein tyhjä.

Oikein hyvin nukutun yön jälkeen heräsin naapurissa olevan aasin honottaviin tervehdyksiin. Olemme majoittautuneet tämän maan mittapuun mukaan varsin hyvään hotelliin ja aamiainen oli myös sen mukainen. Seija lähti töihin, mutta minä olen lomalla ja lähdin tutustumaan Kathmanduun. Jos eilinen taksimatka oli jännittävä, niin sitä oli moninkertaisesti kävely Kathmandussa. Liikenne on uskomattoman hektistä ja kiivasta. Nopeudet ovat maltillisia, mutta mitään sääntöjä ei tunnu olevan. Täällä on vasemmanpuoleinen liikenne, kai. Se ei kuitenkaan aina tunnu pitävän paikkaansa, koska täällä mennään yleensä sieltä mistä sopii. Kadun ylittäminen on aina riski, suuri sellainen. Isojen katujen ylityksessä tämmäydyin paikallisen peesiin ja seurasin heitä kadun toiselle puollella. Uskomattoman hyvin liikenne kuitenkin soljuu ja kaikki pääsevät määränpäähänsä.

Minä kävelin toistakymmentä kilometriä ja ihmettelin kaikkea ympärillä olevaa. Miten pienellä elannolla pitää ihmisen pärjätä. Minulle muun muassa tarjottiin kenkien kiillotusta, mutta kieltäydyin, koska valkoiset lenkkarini olivat mielestäni ihan hyvässä kunnossa. Oli aivan mahtavaa kulkea ja katsella tällaista aivan erilaista kulttuuria. Juuri kukaan ei tyrkyttänyt tavaroitaan, joten oli oikein mukava kävellä ja katsella. Olin täällä lähes jättiläinen, ja sain katseita osakseni, mutta minä katsoin takaisin eikä kumpikaan osapuoli pistänyt pahakseen. En osaa kertoa kovinkaan hyvin millaista täällä on. Kannattaa itse tulla katsomaan! Se kannattaa.

Kiertelin Kathmandun pohjoista puolta yli neljä tuntia vajaan 30 asteen miellyttävässä lämmössä. Hiljalleen kiersin takaisin hotellille odottelemaan töissä ahkeroivaan puolisoani. Ehdin ottaa oikein virkistävät ettoset, jotka olivat tämän vuoden ensimmäiset. Lopulta työlaiset palasivat hotellille. Kävimme Tuovin ja Markon kanssa illallisella läheisessä ravintolassa illan jo pimennettyä. Palvelu oli hyvää, mutta hämmästyttävän hidasta, mikä näyttää olevan maan tapa.

Nepalissa on oikein kiva olla ja täällä pysyn viikon loppuun saakka. Jätän Seijan Kathmanduhun työskentelemään ja lähden itse Pokharaan. Huominen menee bussissa, keskiviikko Pokharassa ja torstaina matkustan bussilla takaisin Kathmanduun. Niinpä jatkan kirjoittelua torstaina, mutta en pistä pahakseni, vaikka joku Whatsapp-viestin minulle Himalajan juurelle lähettäisi.