Kathmandu

Kuten aikaisempinakin Kathmandun aamuina naapurissa asustava aasi herätti minut kuuden jälkeen kovalla honottavalla hirnunnallaan. Johan sitä siihen aikaan joutaa herätäkin. Aamiaiselle menimme vasta vaille kahdeksan ja pian sen jälkeen puoliso lähti töihin. Olin siis jälleen omillani, mihin olenkin jo tottunut. Kirjoittelin Pokharan reissun kuulumiset ja välitin ne blogiin. Jostain syystä en saanut vieläkään lisättyä kuvia, joten siellä on vain kuivaa tekstiä.

Ennen kymmentä lähdin jälleen kävelemään. Itse asiassa me emme asu Kathmandussa vaan Lalitpurissa, joka on virallisesti oma kaupunkinsa. Ilmeisesti raja kulkee Bagmati-joella, jonka eteläpuolella on Lalitpur ja pohjoisessa Kathmandu. Lalitpur on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki Kathmandun ja Pokharan jälkeen.

Ehdin avata huoneen oven, mutta palasin sammuttamaan valon, kun huoneeseen lensi varpunen. Yritin hätistellä sitä takaisin, mutta tipu ei uskonut ohjeitani vaan lensi pesuhuoneeseen. Sieltä ei ikkunaa saa auki, joten minun piti saada lintu takaisin makuuhuoneeseen. Otin aseekseni tyynyn, jonka avulla sain varpusen ensin pois pesuhuoneesta ja lopulta ulos kämpästä. Jos huoneeseen lentää lintu, niin voisi se olla hieman eksoottisempi kuin varpunen. Kuten esimerkiksi harjalintu, jonka näin myöhemmin päivällä hotellin nurmikolla.

Lyhyen eläinepisodin jälkeen pääsin matkaan. Suunnistin kaakkoon, Lalitpurin sydämeen. Ensimmäisen kilometrin kuljin pienillä kaduilla, joissa ei paljon liikennettä ollut. Rauhaa ei jatkunut enempää vaan nopeasti ympärilläni oli taas valtava kaaos, meteli, pölyisyys ja hajujen uskomaton kirjo. Tällaisella lyhyellä käynnillä nuo kaikki pistävät minut vain hymyilemään, mutta miten ihmeessä ihmiset jaksavat aina elää tällaisessa sekasorrossa. Eipä heillä taida olla muita mahdollisuuksia. Olen alkanut tottua kulkemaan tässä uskomattomassa liikenteessä. Enää en vilkuile koko ajan joka suuntaan vaan luotan siihen, että mopo kiertää minut, kun kävelen kadun reunassa. Kaukaa se ei mene, mutta ohitse kuitenkin. Jalkakäytäviäkin täällä on, mutta yleensä ne ovat kapeita, kuoppaisia ja täynnä uhkaavan näköisiä onkaloita. Sitten se saattaa loppua aivan yllättäen ja joudut kulkemaan kadun reunaa autojen ja mopojen keskuudessa väistellen kaiken maailman roskia ja jätöksiä. Katujen ylityksessäkin olen kehittynyt enkä enää tarvitse paikallisen peesiä, että uskallan vaihtaa puolta. Aina ylitys ei kuitenkaan ole sujuvaa. Kerran jouduin odottamaan pitkän aikaa ennen kuin löysin sopivan välin päästä kadun ylitse kauppaan. Kaupassa vanha mies tervehti minua ja kuittasi naureskellen, että et meinannut päästä kadun ylitse. Pääsin kuitenkin ja hengissä.

Kohteeni oli Patanin Durbar Square. Patan on Lalitpurin entinen nimi, ja Durbar Square on vanhojen temppeleiden keskittymä. Se, kuten alueen muutkin laakson Durbar Squaret kuuluvat Unescon maailmanperintölistaan. Aika moni temppeli oli taannoisen maanjäristyksen vuoksi korjattavana. Kunnossa oleviakin oli ja niitä oli ilo katsella. Valokuvaaminen meinasi jäädä ensimmäiseen otokseen, sillä heti kuvan ottamisen jälkeen viereeni ilmestyi poliisi tai ainakin joku virkapukuinen henkilö. Hän kysyi, onko minulla tikettiä. Niitähän löytyi, mutta en sitten kuitenkaan ruvennut hepulle vitsailemaan vaan esitin hämmästyneen huomion, että ei taida olla. No täällä ei saa kuvata, ellei osta tikettiä. Nuori mies ohjasi minut hyvin kohteliaasti museon eteiseen, mistä sai tuhannella rupialla ostaa lipun museoon ja samalla sai valokuvausluvan alueelle. Maksu on tarkoitettu rahoittamaan kohteen ylläpitoa ja se meneekin hyvää tarpeeseen. Maksu peritään ainoastaan ulkomaalaisilta. No nyt minulla oli tiketti, jonka kanssa kiersin alueella ja kuvasin vanhoja varsin hienoja pytinkejä luvan kanssa. Minulta tuli poliisi toisenkin kerran kysymään tikettiä ja nyt minä ylpeästi näytin sinistä lappua ja jatkoin kuvaamista.

Unescokäynnin jälkeen menin nauttimaan virkistykseksi oluen. Taivas oli hieman pilvien peitossa, mutta oikein miellyttävä noin 25 asteen lämpö sai minut harmistuneeksi pohjoissavolaisten puolesta, joita uutisten mukaan koettelee räntäsade. Savolaisten kärsimykset unohtuivat kuitenkin saman tien juodessani Namaste-olutta. Namaste on täkäläinen tervehdys (myös ilmeisesti Intiassa), jonka sanonnan yhteydessä laitetaan kädet yhteen rinnan päälle ja hieman kumarretaan. Se sujuu minultakin jo aika hyvin. Tervehdyksistä tuli mieleen, että hotellimme sisäänkäynnillä on aina sotilasasuinen vartija. Minua alkaa aina hymyilyttää, kun joka kerta saapuessani sotilas vetää käden hyvin terävästi lippaan. Ja vielä hyvin tosissaan. Joutaahan sitä vääpeliä (evp) tervehtiä! Oluen loputtua jatkoin kävelyä. Tein varsin laajan kierroksen Lalitpurin ja Kathmandun kaduilla. Minusta on edelleen aivan mahtava kulkea täällä ja ihmetellä tätä täysin erilaista kulttuuria. Liikenne on aivan uskomatonta, lukuisat hajut tunkevat tajuntaan, meteli on valtaisaa, iloisen näköiset ihmiset katsovat minua ihmetellen ja minä katson heitä aivan yhtä paljon hämmästellen. Kyllä matkustaminen vaan on mahtavaa.

Aika usein unohtuu, miten etuoikeutetussa asemassa itse on. Vaimo kertoi, että täkäläisen peruskoulun (tai mikähän se täällä onkin) opettajan kuukausipalkka on noin 20 000 rupiaa. Suomalaisen peruskoulun opettajan palkka on kuulemma noin 3 900 euroa eli noin 530 000 rupiaa! Tietenkin hintataso maissa on eri, mutta siitä huolimatta meidän elintaso on aivan uskomattoman korkea tähän maahan verrattuna. Kävin aamulla nostamassa pankkiautomaatista kymppitonnin lähinnä ruoka ja juomakuluja varten. Täkäläisen opettajan puolen kuukauden palkan verran!

Iltapäivän kuluessa palasin takaisin Summit Hoteliin ja odottelin puolison palaamista töistä. Odotellessa söin mahtavan mausteisen keiton, jossa oli mo:mo´ja. Mo:mo on paikallinen ruoka, jossa lihapulla on piilotettu vaalean taikinan sisään. Ne ovat oikein maistuvia. En tiedä miksi tuo kaksoispiste on momojen välissä, mutta siellä se vain oli. Nautiskelin ruokani hotellin terassilla, joka rajoittuu isoon hiljaiseen puutarhaan, jossa olen nähnyt papukaijoja, harjalinnun sekä paljon suuria perhosia. Tämä on aivan erinomaisen rauhallinen hotelli, kun tietää millaista menoa ja meteliä on vain muutaman sadan metrin päässä. Taisin kirjoittaa etuoikeutetusta asemasta vain hetki sitten.

Lopulta vaimonkin työpäivä loppui, mutta vain pariksi tunniksi. Hän ja muut projektilaiset pääsivät kuudelta johonkin yhteistilaisuuteen, mihin ei puolisoita otettu mukaan. No minä kestin tämän epäreiluuden ja lähdin yksin etsimään ruokapaikkaa. Ajauduin jo aiemmin käymääni ravintolaan, missä söin juustotikkuja, jotka maistuivat ja täyttivät. Oli aika jännää olla Kathmandussa ja kuunnella Pink Floydin Wish You Were Here -albumia ravintolan kaiuttimista.

Sellainen oli tämä oikein mukava päivä Nepalissa.