Guymon, OK

Ei mennyt oikein aikataulut kohdalleen tänään. Arvioin jälleen väärin matkoihin menevän ajan, vaikka karttaohjelma oli apuna suunnitellessani reittiä eilen illalla. Pimeys oli jo laskeutunut Guymon, Oklahomaan, kun viimein kurvasin Kian Ambassador Innin pihaan, minne en ollut arvioinut tulevan. Rouva respassa ihmetteli ihan ansaitusti, että mitä ihmettä mies Suomesta tekee Oklahoman Guymonissa. Hän itse kertoi vastauksen: matkalla johonkin muualle. Pitkästä päivästä huolimatta uudistunut Matti jaksoi pienikeskustella rouvan kanssa, joka tiesi, että Suomessa ei kesäisin aurinko laske ollenkaan. Minä vakuutin hänelle, että kyllä valoisuuteen tottuu, mutta rouva ei sitä uskonut.

Nostin tavarat huoneeseen ja kävin amerikkalaiseen tapaan hakemassa 300 metrin päässä olevasta McDonaldsista hampurilaisen autolla. Jos ei tänään aikataulu pitänyt, niin ei onnistunut ruokailutkaan. Ohuen aamiaisen jälkeen söin vain kolmioleivän ennen illan hampurilaista. Osasyynä ruokailuttamattomuuteen olivat nämä New Mexicon ja Oklahoman perähörkkölät, missä ei ole mitään. Mutta joka tapauksessa koko autokunta kehui toimintaani tänäkin päivänä!

Päivä oli jälleen aurinkoinen ja lämmin, joskaan aivan 30 asteeseen lämpötila ei noussut. Albuquerquessa ei ollut katseltavaa, joten ajelin saman tien pohjoiseen ensin isoa tietä ja sitten vähän pienempää ja päädyin reilun tunnin ajon jälkeen Kasha-Katuwe Tent Rocks puistoon. Tein melko lyhyen, mutta mukavan kävelykierroksen erikoisia kivimuodostelmia sisältävässä puistossa. Kalliot olivat kuluneet eroosion vaikutuksesta niin, että niistä oli tullut hassun näköisiä kartioita, joiden päällä saattoi olla suuri tasapainoileva kivi. Ainoa pettymys kävelyreissulla oli, että mainostuksesta huolimatta en kohdannut ainuttakaan kalkkarokäärmettä.

Matka jatkui Santa Fen kautta Taosiin. Santa Fe on osavaltion pääkaupunki ja olisin käynyt sen keskustassa, mutta mikään opas ei sinne opastanut enkä myöskään isolta tieltä nähnyt mitään keskustaan viittaavaa. Niinpä ainoa pysähdys Santa Fessä oli käynti Phillips 66 -huoltoasemalla tankkaamassa. Tankkaus sujuu jo erinomaisesti. En enää yritäkään tarjota luottokorttia automaattiin vaan marssin suoraan sisään tiskille ja pyydän bensaa 30 dollarilla ja toimii kuin valtionhallinto! Taos oli ihan kivan näköinen kaupunki, jossa rakennukset oli tehty vanhaan meksikolaiseen tyyliin. Siellä oli paljon taiteilijoita, mutta en harkinnan jälkeen kuitenkaan hankkinut kotiin uutta taulua.

Loppuaika valoisasta meni sitten ajamiseen, joten ei mennyt hukkaan. Ensimmäinen vajaa sata kilometriä ajoin korkeammassa vuoristossa kuin tällä matkalla olen päässyt ajamaan. Vuorilla on aina kiva kurvailla eikä nytkään ollut poikkeus. Viereisellä penkillä ollut reppu kannusti kiihdyttämään vauhtia, mitä vierestä en ole yleensä kuulu sanottavan. Minä ajoin kuitenkin aivan yhtä tarkasti kuin aina ja pääsin vuorilta alas turvallisesti. Edes preeriakoiran näkyminen tien vieressä ei saanut keskittymistäni herpaantumaan. Luulin olleeni hyvin onnekas, kun näin tuon hauskan nisäkkään, mutta onnekkuuteni laihtui, kun niitä vipelsi tien vieressä useampaan otteeseen.

Oikein viihdyttävä laskeutuminen vuorilta päättyi Cimarronin kaupunkiin, jota mainostettiin aiheellisesti paikaksi, missä Kalliovuoret ja preeria kohtaavat. Cimarronin jälkeen ei kahta metriä korkeampaa mäkeä näkynyt. Ajoin seuraavat 300 kilometriä katsellen peltoa vasemmalla ja oikealla. Eteenpäin ei juuri tarvinnut katsella, koska tie jatkui joka tapauksessa suoraan. Pellot olivat aivan uskomattoman suuria. Periaatteessa koko matkan oli yhtä ainoata peltoa, mutta varmaan omistajat vaihtuivat ja välillä pelto oli keltainen, välillä ruskea ja parhaimmillaan vihreä. Kantturoita oli paljon enemmän kuin aiemmin ja joitain hevosiakin laidunsi tien vierellä. Ihan aivan tasaista ei ollut, sillä matkan varrella näkyi myös tulivuori, joskin aika kauan sitten sammunut, mutta muoto oli edelleen helposti havaittavissa.

Claytonin jälkeen tulin Oklahomaan, missä en ole ennen käynytkään. Ajelin kapeata Panhandlea itään ja odotin, että eteen tulisi kaupunki. Boise City oli varmaan kaupunki, mutta jatkoin kuitenkin Guymoniin, jossa oli kuitenkin tien molemmin puolin asutusta. Sieltä löysin Ambassador Innin sekä hampurilaispaikkoja, joista sain valita omani.

Nyt olen tämän roadtripin paluumatkalla eikä minulla ole kuin kaksi ennalta päätettyä paikkaa, joissa käyn ennen kuin pääsen takaisin Chicagoon. Niinpä minulla on mietinnässä mitä reittiä Chicagoon ajelen. Mietin jo ajamista Denveriin, mutta olen siellä jo käynyt ja sinne ennustettiin lumisadetta, joten pysyn eteläisemmällä reitillä. Reittivaihtoehdot tarkentuvat matkan edetessä, mutta on hienoa, että koko matkaporukka on samaa mieltä reittivaihtoehdoista.