Torino

 

Hotellin alakerran aamiaishuone oli oikein mainio paikka aloittaa matkapäivä Italiassa. Järvelle avautuvat ikkunat tulvivat aamuaurinkoa salin täyteen. Täällä koronarajoitukset eivät koskeneet aamiaistarjoilua vaan kaikki saivat liikkua ja hakea ruokaa ja juomaa halunsa mukaan. Uskon, että ravintola on itse tulkinnut sääntöjä omaksi edukseen. Täällä oli matkani paras aamiainen, johon sisältyi myös lämpimiä ruokia, kuten munakokkelia tehtynä oikeista munista.

Olimme Skodassa sisällä ja omilla paikoillamme ennen yhdeksää, joten ajopäivä saattoi alkaa. Liikenne Verbaniassa oli hyvin hiljaista, ja parin kiemuran jälkeen pääsimme moottoritielle kohti etelää. Mieluummin ajaisin pienempiä teitä, mutta pienet tiet vuoristossa ovat armottoman hitaita, joten meidän oli pakko ajaa moottoriteillä enemmän kuin toivoin. Keskivauhti perin hiljaisilla moottoriteillä oli noin 130 km/h, mikä auttoi etenemään mallikkaasti. Teimme kierroksen etelän kautta koukaten ja jatkoimme Chatilloniin saakka ennen kuin nousimme pois moottoritieltä. Siitä jatkoimme hyvin pientä ja kiemurtelevaa alppitietä aina 2 000 metriin nousten. Aurinko paistoi edelleen aivan siniseltä taivaalta, kun pääsimme Breuil-Cerviniaan katsomaan yli 4 500 metrin korkuista Matterhornia. Tosin tällä puolen rajaa se on Monte Cervino eikä ihan niin Tobleronen muotoinen kuin Sveitsistä päin katsottuna.

Vietimme vajaan tunnin laaksossa, jonka kaikilla puolilla kohosivat ällistyttävän korkeat vuoret. Monte Cervino tietenkin hallitsi kokonaisuutta, mutta katsoi minne päin vain, paitsi alaspäin, niin sai ihailla silmiä hiveliä maisemia. Etäisyyksiä vuorille oli mahdotonta hahmottaa, mutta se ei ihailua haitannut. Suurin osa kallioista oli harmaana, mutta lumisia notkelmia löytyi paljon ja ihan ylhäällä Monte Cervinon vierellä oli laaja lumialue, missä varmaan pystyi nytkin laskettelemaan. Tosin ei ihan yhtä alas kuin talvella. Eräällä rinteellä oli jäätikkö, joka loikoili sopivasti solassa. Kävelimme lyhyen matkaa tyypillisessä Alppien laskettelukeskuksessa, joka oli tietenkin kovin hiljainen tähän aikaan vuodesta. Jonkin verran patikoijia siellä oli, ja heitä varten oli auki joitain kahviloita ja ravintoloita. Menimme kahville erään kahvilan terassille auringonpaisteeseen, joka ei kuitenkaan jaksanut lämmittää niin paljon, että olisi voinut ottaa takin pois päältään. Olimme kuitenkin yli 2 000 metrin korkeudessa. Paikan tarjoilija oli onneton tunari emmekä jaksaneet odottaa varttituntia pitempään tilauksen antamista paikassa, jossa asiakkaita oli vain neljässä pöydässä. Pysähdyimme toiseen kahvilaan ennen parkkipaikkaa, ja siellä onnemme kahvin suhteen kääntyi suotuisaksi.

Serpentiiniteiden ajaksi vaihdoimme kuskia. Ei, kuskiksi ei mennyt anoppi eikä vaimo, vaikka paikkaa hänellekin tarjottiiin. Poika siirtyi ratin taakse saaden äidiltään välittömästi ehdottoman ohittamiskiellon. Tie on oikein hyvässä kunnossa, mutta se on vain kapea ja hyvin mutkainen. Poika ajeli vauhdikkaasti jyrkkää alamäkeä ja vältteli jarrujen liikaa kuumentumista. Joku turisti esti pitkään sujuvaa etenemistä, jolloin ohitus oli pakko tehdä, mikä valkaisi takapenkkiläisen rystysiä entisestään, mutta puhekyky oli salpaantunut. Ennen moottoritietä kuski vaihdettiin jälleen vakuutusehtojen vuoksi.

Pysähdyimme Ivrean kaupungissa. Vanhasta keskustasta löysimme aukiolta terassin, jossa söimme välipalaksi pari bruschettaa. Kiersimme katsomaan suurta linnaa, mutta pian palasimme autolle ja ajoimme uuden keskustan kautta jälleen moottoritielle. Reilu puoli tuntia myöhemmin olimme Torinon miljoonakaupungin keskustassa. Arvelin sunnuntain liikenteen olevan vähäistä, mutta kyllä siellä autoja silti kulki varsin runsaasti. Kiitos apukuskille ja karttaohjelmalle, että pääsimme sujuvasti perille Hotel Diplomaticin edustalle kaupungin keskustaan.

Nopean majoittautumisen jälkeen lähdimme kävellen kohti Palazzo Realea. Kuljimme pitkin hyvin vilkasta kävelykatua, jossa todella valtaisa määrä ihmisiä kulki nauttimassa vapaapäivästä. Se pisti anopin vähän aprikoimaan, josko Kuopio ei ehkä sittenkään ole se mualiman napa. Löysimme kuninkaallisen palatsin, joka ulkoapäin näytti hieman ränsistyneeltä kerrostalolta, mutta oli sisältä tietenkin jotain aivan muuta. Green Pass -tarkastusten jälkeen pääsimme ostamaan lippuja, joista anoppi ja minä maksoimme täyden hinnan, vaimo pääsi opettajana ilmaiseksi ja poika sai alennuksen, kun muisti ikänsä viisi vuotta väärin, kuulemma vahingossa. Kyllä oli lukuisiin kuninkaallisiin huoneisiin laitettu kultaa, kauneutta ja prameutta. Katseltavaa oli todella yltäkylläisesti. Erityisen komea oli Pyhän Käärinliinan Kappeli, missä ennen parikymmentä vuotta sitten tapahtunutta tulipaloa säilytettiin kuuluisaa Jeesuksen käärinliinaa, joka on tai ehkä ei ole ihan aito.

Jälleen tuli Italiassa ilta ja auringon valo poistui tältä päivältä. Torinolaisia oli tullut keskustaan aiempaakin enemmän, mikä sai hiljaisen anopin pohtimaan entistä syvemmin navan sijaintia. Luulisi, että miljoonakaupungissa ruokapaikan löytäminen olisi helppoa, mutta niin ei ole, jos ajautuu ostoskadulle väkijoukkoon. Hortoilun lopputuloksena kuitenkin lopulta löysimme auki olevan ravintolan, joka ei ollut täynnä. Kaikki nauttivat pizzoistaan ja erityisesti nälän poistumisesta.

Palasimme hotellille metrolla minun toivomuksesta, sillä haluan aina käydä kokeilemassa metroa, jos sellainen kaupungissa on. Tiketin ostaminen sujui kivasti automaatista, vaikka täkäläisen automaatin tulostustehokkuus oli hämmentävän hidasta. Ajoimme Porta Nuova -asemalta XVIII Dicembre -asemalle. Neljän aseman välin matkaan meni noin viisi minuuttia, mutta ne kaikki olivat mukavia. Olimme aivan hotellin kulmilla ja päivä alkoi olla kirjoituksia vaille valmis.