Saimme univelan maksettua yön aikana emmekä silti nukkuneet liian myöhään. Taivas oli pilvien peitossa, mutta sateen vaaraa ei ollut. Kahdeksan jälkeen laskeuduimme alakertaan aamiaiselle. Lisäksemme paikalla oli ainoastaan Antti Kurosen kaksoisolento, joka ei kuitenkaan meistä ollut kiinnostunut. Aamiaistarjonta oli varsin hyvä ja esillepano poikkeuksellinen aistillinen aamiaispöytään. Meille molemmille valmistettiin myös omeletit, mikä varmisti energiatason kohdalleen.
Puoli kymmenen
aikoihin jätimme huoneen ja poistuimme hotellista. Kävelimme muutaman sadan
metrin bussipysäkille, missä odottelimme kymmenisen minuuttia bussin numero 525
saapumista. Teimme päinvastaisen matkan kuin eilen ja palasimme takaisin
lentokentälle. Leveästi hymyillen katselin tänäänkin flamingojen syömistä matalalla
suolajärvellä. Löysimme helposti Europcarin autonvuokrauspisteen lentokentän
aulasta. Oikein hyvää englantia puhuvan virkailijan kanssa oli poikkeuksellisen
helppoa tehdä autovuokrausta. Usein vuokraus on ikävää, kun kumpikaan osapuoli
ei ymmärrä toista ja pitää monta kertaa pyytää toistamaan toisen sanomisia. Nyt
kaikki sujui helposti ja ongelmitta. Saimme muutaman kympin lisäämällä Bemarin
allemme, joskaan en ole ihan varma kannattiko se. Auto ei tuntunut kovin kummalliselta
eikä ainakaan paremmalta kuin oma auto.
Varovasti
autoon totutellen ajoin pois lentokentän parkkipaikalta. Tärkeintä oli
tietenkin muistaa pysytellä vasemmalla puolella tietä. Se oli itse asiassa
varsin helppoa eikä päivän aikana ollut kertaakaan ongelmia pysyä omalla
kaistalla. Halusin välttää moottoritien, koska meillä ei ollut mitään kiirettä.
Niinpä lähdin pientä tietä pitkin kohti länttä. Viiden kilometrin ajon jälkeen
olimme ajaneet harhaan! Se ei ollut katastrofi vaan katselimme puhelimelta
missä olimme ja sitten otimme uuden reitin. Rannan lähellä kulkevaa tietä
etenimme Mazotosiin saakka, mistä suuntasimme sisämaahan päin. Noin 15
minuuttia myöhemmin pysäköin auton Choirokoitian kylän vieressä olevan Unescon
maailmanperintökohteen parkkipaikalle.
Choirokoitian kylässä
asuttiin viimeksi muutama tuhat vuotta sitten, mutta sen jälkeen se on
raunioitunut. Kovin paljon ei tietenkään ole jäljellä, mutta kuitenkin sen
verran, että asumusten pyöreä muoto ja tiivis sijoittuminen oli kaivauksissa
pystytty selvittämään. Kiertelimme vähän aikaa melko pienellä alueella ja
katselimme vähäisiä raunioita. Alueen reunalle oli rakennettu esimerkkejä
alkuperäisistä rakennuksista. Niissä kivimökeissä ei voinut olla kovin mukavaa
asua eikä yksityisyyttä ollut kenelläkään. Seija kauhisteli pieniä sisiliskoja,
mutta jähmettyi paikoilleen, kun näki ensimmäisen kerran niiden noin 20 senttiä
pitkän isoveljen. Onneksi kumpikin varoi toisiaan, joten yhteydenotolta
vältyttiin. Nautimme kylmän juoman ja kummallisen nakkikääryleen alueen
kahvilassa.
Seuraavana
ajoimme Limassoliin Harmony Bay hotelliin, missä vietämme tulevan yön. Matkaa
oli vain muutama kymmenen kilometriä, joten olimme paikan päällä kovin
aikaisin. Emme kuitenkaan viitsineet ajaa autolla minnekään muualle vaan
kiertelimme lähistöllä kävellen vähän aikaa. Nautimme vielä hotellin baarissa
oluen ja siiderin ennen kuin huoneemme saatiin siivottua. Odottelu lähes
kuumalla terassilla oli ihan mukavaa, kun minäkin maltoin kerrankin olla
paikallani. Tosin paljon kauempaa en olisi enää kestänyt. Respassa oli töissä
suomalainen nainen. Seija vähän rupatteli hänen kanssaan, mutta minä en sitä
nähnyt tarpeelliseksi. Huone on ihan tilava ja parvekkeelta on merinäkymä, joskin
näkymä on kovin kapea kahden rakennuksen välissä, mutta kuitenkin.
Ripeän virkistäytymisen
jälkeen lähdimme Limassolin keskustaan, joka oli reilun viiden kilometrin
päässä. Sinne meidät vei bussi numero 30 alle kahden euron henkilömaksulla. Minulla
ei ollut tarkkaa käsitystä missä kannattaisi jäädä pois, mutta arvauksemme osui
aika hyvin oikeaan, kun nousimme bussista hieman ennen vanhaa satamaa. Limassol
ei ole mikään kovin kaunis kaupunki. Rannan tuntumaan on rakennettu varsin korkeita
asuinrakennuksia rikkaille ihmisille, joista varsin suuri osa lienee
itänaapuristamme. Venäjää kuuluu puhuttavan varsin usein ja monet mainokset on
kohdistettu suoraan venäläisille. Hotellin televisiokanavista puolet on venäläisiä.
Kaupungin rakennuksissa on hyvin paljon graffiteja eivätkä ne ole hyvin tehtyjä
vaan pelkkää sotkua. Kovin paljon oli huonokuntoisia rakennuksia ja monissa
uusissakin rakennuksissa oli meneillään remontteja. Vanhaan satamaan oli
kunnostettu moderneja ravintoloita ja kahviloita, jotka olivat kivoja,
vaikkeivat kovin omaperäisiä.
Vanhassa
keskustassa oli uudistettu Agora, missä oli hyvin monia ravintoloita. Seija
valitsi meidän ruokapaikkamme pöytäliinojen perusteella. Istuttuamme terassin
pöytään toi vanha mies meille ruokalistan, mistä hän osoitti kreikankielisiä
nimiä ja kertoi kehnolla englannilla mitä ne olivat. Hänen käytyään listan läpi
olimme edelleen kovin epävarmoja, mikä ei ollut ihme, sillä olimme tunnistaneet
vain moussakan sekä ”meatballs”. Ukko tutkiskeli ilmeitämme ja teki aivan
oikean johtopäätöksen; hän palasi omalle paikalleen ja toi meille
englanninkieliset ruokalistat. Miksei hän voinut tuoda niitä heti? Päädyimme
molemmat ottamaan kebabit, Seija kanalla ja minä sianlihalla. Kokonaiset
lihanpalat tuotiin vartaassa, mikä ei minusta vaikuttanut kebabilta, mutta voi
olla, että kreikkalaisessa ruokailussa näin on. Joka tapauksessa ruoka oli ihan
hyvää ja kovin huokeata. Olimme jo lopettelemassa omaa ruokailua ja odottamassa
maksun mahdollisuutta, kun viereiseen pöytään tuli viiden hengen turistiseurue vähäisellä
englannin kielen taidolla varustettuna. Gubbe tuli jälleen pöytään kreikankielinen
ruokalista mukanaan, ja hän kertoi samat tarinat kuin meillekin. Yksi rouva
halusi sopan muiden ilmeisesti vielä aprikoidessa mitä haluavat enkä sitä
ollenkaan ihmetellyt. Vanha mies kuittasi rouvalle ”five soups”. Nopeasti kuului
pöydästä ”no, no, one soup”. Vanha mies ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan
vastaväitteitä kävellessään tiskille kertomaan tilausta. Meitä vähän harmitti
lähteä, koska nyt emme tiedä montako soppaa pöytään kannettiin.
Me kävelimme
vielä keskustassa, vaikka siellä ei juuri katseltavaa ollut. Valuimme
hiljalleen meren rantaan ja päädyimme vanhan sataman alueelle, missä oli näitä
uusia kahviloista ja ravintoloita. Seija halusi vielä kahvin, mitä menimme nauttimaan
modernin näköiseen kahvilaan. Minä otin pienen Keo-oluen. Se (0,33 l) maksoi euron
enemmän kuin ruokailun yhteydessä ottamani 0,63 litran olut. Puitteet maksavat.
Palasimme hotellille kävellen meren rannan promenadilla. Se oli parasta
Limassolissa. Ranta oli pääasiassa kivien peittämää, mutta välillä oli myös
uimarantoja. Nyt ei rannalla paljon ihmisiä ollut, mutta joku oli kuitenkin
jopa uimassa. Sitäkin enemmän ihmisiä käveli promenadilla tai pyöräili
viereisellä pyörätiellä. Tungosta ei ollut vaan sopivasti vastaantulijoita,
joita pystyi ihmettelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti