Auckland

Viimeinen ajopäivä oli pilvinen, vaikka aika lämmin. Muutama sadekuuro tuli matkan varrella, mutta ne eivät matkan tekoa juurikaan haitanneet. Sen sijaan poikki olevat tiet muuttivat useamman kerron suunnitelmiani, joskin suurta murhetta niistäkään ei tullut. Ajokilometrejä tuli enemmän ja jouduin ajamaan osaksi samoja reittejä, joita olin jo kulkenut.

Minun piti palauttaa autoni ennen kuutta lentokentälle, joten minulla ei ollut mitään kiirettä, vaikka matkaa tulikin yli 400 kilometriä. Jouduin tekemään ison kierroksen suljetun tien vuoksi, että pääsin länsirannikolla olevalle Waipouan kaurimetsään. Kaurit ovat valtavan kokoisiksi kasvavia puita. Ne peittivät aikoinaan koko Pohjoissaaren pohjoisosan ja olivat hyvin merkittävä tulonlähde uudisasukkaille. No puut mentiin tyypilliseen tapaan hakkaamaan melkein kokonaan pois eikä jäljellä ole enää kuin tämä melko pieni Waipouan suojeltu alue. Onneksi edes tämä alue on saatu suojeltua.

Melko lähellä tien 12 viertä oli Tane Mahuta. Se on suurin elossa oleva kauripuu. Se on 51,5 metriä korkea, mutta sen rungon ympärysmitta on 13,8 metriä. Se oli uskomaton ilmestys metsässä, missä muut puut olivat ihan tavallisia. Kaureilla on hyvin paksu runko noin 20 metriin, minkä jälkeen latvusto on huomattavasti hennompaa. Tane Mahutan puumassa on 244 kuutiometriä ja se saattaa olla jopa 2 000 vuotta vanha. Puu oli aivan uskomattoman suuri.

Hieman kauempana oli Te Matua Ngahere, minkä luokse piti tehdä alle puolen tunnin kävelyn. Polku kulki hyvin sankassa ja vihreässä sademetsässä. Aikaisempiin metsiin verrattuna täällä erona olivat siellä täällä kasvavat kaurit. Ne olivat kauripuiksi pieniä, mutta erottuivat mahtavilla rungoillaan helposti muusta metsästä. Te Matua Ngahere ei sitten ollutkaan nuori puu vaan sillä arvioidaan olevan ikää jopa 3 000 vuotta. Se ei ole yhtä korkea kuin Tane Mahuta, mutta sen rungon ympärysmitta on peräti 16,4 metriä. Puolen tunnin kävelymatkan päässä olisi ollut vielä lisää näitä jättiläisiä, mutta polku niiden luokse oli suljettu.

Ajelin rauhallisesti kohti Aucklandia. Dargavillessä pysähdyin vähän syömään, mutta muuten pääsääntöisesti ajelin, sillä aikaa ei ollut isommalle pysähdykselle. Aucklandin ohitus oli helpompi kuin muutama päivä sitten, mihin ehkä oli syynsä lauantai. Selvisin helposti lentokentän lähelle seuraten selkeitä opaskylttejä. Minun piti kuitenkin vielä tankata auto. Moottoritiellä ei ollut opasteita huoltoasemille, joten nousin vain yhdestä liittymästä vähän ennen lentokenttää ja lähdin etsimään. Löytäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, kun ei ollut toista auttamassa puhelimen kartan kanssa eikä puhelimen tiedot pitäneet täysin paikkaansa. Lopulta BP:n asema löytyi ja sain tankin täyteen. Palasin moottoritielle, mutta yhden liittymän liian myöhään, jolloin lentokentän tie oli jo erkaantunut. Nousin jälleen pois moottoritieltä seuraavasta liittymästä, ja täältä oli helpot opasteet lentokentälle. Lentokentällä ajoin vielä matkustajien noutopuolelle, kun tulkitsin ajo-ohjetta väärin, mutta uusi yritys tuotti tulosta. Sain jätettyä hyvin toimineen Corollan, jolla tuli ajettua noin 4 700 kilometriä. Lampsin reilun kilometrin matkalaukun kanssa Ibis hotelliin. Kävin syömässä läheisessä McDonaldsissa, mutta muuten olin hotellilla.

Näin Uuden-Seelannin hieno matka tuli päätökseen. Huomenna lennän Hongkongin kautta Suomeen. Uusi-Seelanti on erinomaisen vaihteleva maa. Siellä riitti hienosti katseltavaa, ja niitä pääsi lähelle autolla. Autoilu täällä oli varsin helppoa. Liikenne on rauhallista ja toisia kunnioittavaa. Kertaakaan en edes meinannut lähteä ajamaan väärää puolta tietä, mutta siihen auttaa, kun ratti on keskiviivan puolella. Ihmiset ovat kovin ystävällisiä, vähän kuten britit. Minä en oikein aina saanut selvää heidän ääntämisestään, mutta tasapuolisuuden nimissä eivät hekään aina minua ymmärtäneet. Kaikki toimi varsin hyvin eikä mitään isompaa kommellustakaan tapahtunut, mikä lukijoiden kannalta on harmillista. Säiden suhteen olin hyvin onnekas. Ne eivät paremmin olisi voineet sopia minun aikatauluihini, ja toisaalta minulla olisi voinut olla huonommalla ajoituksella todella ikäviä kelejä.

Harmittaa jättää kesä tänne, vaikka taitaa täälläkin hiljalleen syksyn puolelle hiipiä, sillä Eteläsaarella pihlajanmarjat olivat jo punaisia ja tammenterhot melkein kypsiä. Eikä sitä kotona ole kuin pari kuukautta, niin alkaa kesä lähestyä.