Bangkok

Ayothaya Riverside -hotellin aamiainen ei toisellakaan kerralla tarjonnut runsasta lähtöä aamuun, mutta niillä mennään, mitä saadaan. Himmailin vielä jonkin aikaa hotellilla, mutta vaille yhdeksän hoidin maksuvelvoitteet ja kävelin asemalle. Lippujonossa oli vain yksi ihminen minua, joten odottaminen muodostunut pitkäksi. Olin arvellut lähteväni 9:40 junalla, mutta toinen juna lähtikin jo 9:01, joten ostin lipun siihen. Matkaa Bangkokiin oli puolitoista tuntia, mutta lippu tähän paikallisjunaan, tai mikä sitten olikin, maksoi 15 bahtia eli noin 40 senttiä. Ja minä pidin yhdeksän euron bussikyytiä huokeana.

Junassa ei ollut määrättyjä paikkoja, mutta tilaa oli runsaasti. Joku paikallinen yritti jututtaa minua, mutta huono englanti ja kova meteli eivät johtaneet pitkään keskusteluun. Loppumatkan sainkin seurata maisemia ilman häiriöitä. Maaseudulla juna kulki hyvinkin livakasti enkä meinannut millään ehtiä katsella yllättävän suurta määrää erilaisia lintuja. Tultuamme lähemmäksi Bangkokia vauhti hidastui selvästi, mikä selittää sen, että junalla 70 kilometrin matka voi kestää puolitoista tuntia. Kyllä taas radan varressa näki elämää hyvin köyhissä oloissa.

Juna saapui Hua Lamphongin asemalle puoli yhdeltätoista. Kävelin aseman poikki ja löysin matkatavaransäilytyspaikan. Jätin raskaan reppuni säilytykseen, joten kävely Bangkokissa oli selvästi helpompaa. Säilytyshuoneen pöydällä oli ilmoitus, missä kiellettiin jättämättä ruokaa matkatavaroihin, etteivät rotat syö niitä. Toivottavasti rotat eivät pidä perunalastuista.

Sää Bangkokissa oli hyvin kuuma ja lisäksi aikaisempaa kosteampi. Iltapäivällä satoikin jonkin verran, mutta se oikeastaan vain piristi tunnelmaa. Ajoin metrolla kolme pysäkin väliä, jolloin pääsin lähelle Grand Palacea, jonne en muutama viikko sitten päässyt sisään. Nyt pääsin, mutta pakottivat minun ostamaan pitkät housut 200 bahtilla ennen kuin läpäisin pukukoodin. Kaikkialle muihin pyhiin paikkoihin olin päässyt siisteissä sortseissani, mutta tänne en.

Kuninkaan linnan vieressä oli laaja tila, missä oli monia erittäin hienoja ja värikkäitä rakennuksia. Suurin ja komeinkin oli Smaragdibuddhalle rakennettu rakennus. Itse patsas oli melko pieni, mutta kaikki sen ympärillä suurta ja loistokasta. Hyvin tiiviisti rakennetulla alueella oli hyvin suuri kullalla päällystetty stupa. Pyhiä rakennuksia vartioivat suuret värikkäät soturit. Kimallusta ja hohdokkuutta ei täällä todellakaan oltu säästelty. Koko aluetta kiersi muuri, johon oli maalattu erittäin hieno ja mielenkiintoinen muraali ilmeisesti paikallisista legendoista. Muurin toisella puolella oli varsinainen palatsi, joka ei ollut aivan yhtä värikäs kuin pyhät rakennukset, mutta erittäin hieno kuitenkin. Sisälle ei tietenkään ketään päästetty, koska käsittääkseni kuningas asuu siellä.

Hienon vierailun jälkeen kiertelin kaupungissa. Minulla ei ollut kiire ja käytin aikaani katseluun ja kulkemiseen. Kävin syömässä ja nauttimassa oluen. Hiljalleen lähdin suunnistamaan kohti asemaa. En kulkenut metrolla vaan mieluummin kävelin. Mielenkiintoisinta oli Chinatownissa, vaikkei sielläkään kovin kiinalaista menoa ollut. Sain reppuni koskemattomana säilytyksestä ja siirryin metroon. Ajoin Phetchaburin asemalle, missä vaihdoin lentokenttäjunaan. Nousin pois yhtä asemaa ennen lentokenttää, tarkoituksella. Kävelin vajaan kahden kilometrin matkan Lilac Relax -hotellille.

Ilta meni rauhallisen mukavasti kirjoitellen ja pakaten. Matka siis lähestyy loppuaan ja huomenna lennän takaisin Suomeen. Tuliaisiksi hankin vaimolle oikein tyylikkäät kesähousut ja itselleni kolmen valtion jääkaappimagneettiliput. Matka oli oikein hieno ja onnistunut. Reissaaminen sujuu aivan hyvin yksinäänkin, vaikka olisi mukana voinut ihan hyvin olla joku toinenkin.

Ayutthaya

Pelkäsin, etten saisi nukuttua ollenkaan odottaessani neljää, jolloin juna saapuisi Ayutthayaan, minne jäisin. Heräsin usein, mutta siitä huolimatta nukuin ison osan matkasta. Minulla oli puhelin soimassa vaille neljä, mutta heräsin jonkin verran ennen sitä enkä enää yrittänytkään nukkua. Vartti ennen Ayutthayan asemaa kävi konduktööri tai vastaava kurkistamassa ovellani ja varmisti, että olin tietoinen pääteasemani saapumisesta. Juna oli vajaa kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä, joten kyllä tässäkin osassa maailmaa osataan.

Vartin yli neljä Ayutthayan asemalla, missä muuten näytti olevan hyvän näköinen ravintola, oli yllättävän paljon elämää. Ainaiset kyydin tarjoajat olivat tietenkin läsnä, mutta muitakin liikkujia kulki aseman tiloissa. Minä en kyytiä tarvinnut nytkään, sillä olin varannut Ayothaya Riverside hotellista huoneen juuri sen sijainnin takia. Matkaa uskomattoman lämpimässä illassa oli vain 300 metriä. Respassa oli nuori mies hereillä ja hän antoi minulle avaimet sekä tarvittavat informaatiot. Nousin hissillä kahdeksanteen kerrokseen ja kävin heti suihkussa. Oli mahtavaa saada kaikki eilen kerääntyneet tahmat pois iholta. Sen jälkeen laitoin yöpuvun päälle ja menin puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Sain nukuttua muutaman tunnin lisää ja olo oli ihan hyvä noustuani ennen kahdeksaa.

Huoneen hintaan ei kuulunut aamiainen, mutta ostin sen 120 rahalla. Eilinen huono ruokailu ei tuntunut, mutta tiesin, että oli pakko syödä. Kahvin lisäksi otin vähän paistettua riisiä ja jotain nuudelijuttua sekä kolme viipaletta paahtoleipää. Niillä mentiin aamupäivä hyvin runsaan juomisen lisäksi. Lähdin katsomaan Unescoa kymmenen jälkeen ja jo silloin lämpötila oli yli 30. Se nousi keskipäivällä tiedotuksen mukaan 36 asteeseen ja siltä se tuntuikin. Siitä huolimatta menin omalla tyylilläni tuktuk-kuskien harmituksesta välittämättä.

Vielä 1600-luvulla täällä oli valtava kaupunki. Asukkaita oli yli miljoona, mikä oli puolet enemmän kuin samaan aikaan Lontoossa. Kaupunki oli ollut laaja ja hyvin erikoisesti sijoittunut jokien ympäröimälle saarelle. Kaikki asuinrakennukset, jopa kuninkaan palatsi, oli rakennettu puusta, ja ne ovat kadonneet kauan sitten burmalaisten vallatessa kaupungin 1700-luvulla ja polttaessa sen. Jäljelle jäi valtava määrä kivistä tehtyjä temppeleitä ja niihin liittyviä rakennuksia. Nekin kärsivät paljon vaurioita, mutta edelleen pystyssä on paljon rakennuksia tai ainakin niiden raunioita. Kaupungin valtavuudesta saa hyvän käsityksen kävellessään laajalla alueella, missä muinaisjäänteitä tulee vastaan hyvin paljon.

Kävin katsomassa muun muassa Wat Phra Mahathat -temppelin alueen. Siellä oli paljon erilaisia stupia ja raunioita, mutta kuuluisin nähtävyys on pyhän bahiapuun juuristoon jumittunut buddhan patsaan pää. Wat Ratburana oli edellisen lähellä ja siellä oli komeimpana korkea torni, joka oli samanlaista arkkitehtuuria kuin Angkorissa. Jatkoin kiertelyä kulkien hiljakseen yrittäen hillitä kuumuutta, mutta se ei onnistunut. Pysähdyin pari kertaa juomaan limonadin ja koko puolentoista litran pullo vettä meni helposti. Viharn Phra Mongkol Bobit oli suuri rakennus, joka piti sisällään ainoastaan valtavan kokoisen kullatun buddhan patsaan. Wat Phra Si Sanphetissa oli säilynyt muun muassa kolme oikein komeata stupaa. Osan lukuisista jäännöksistä jätin käymättä ja osan katselin vain kauempaa. Olin hyvin iloinen, että viimeinkin ympärilläni lenteli enemmän erilaisia lintuja kuin koko matkalla aiemmin. Linnuista ovat puuttuneet kokonaan lokit. Luulin, että lokkeja on kaikkialla, missä on merta, järviä tai jokia. Täällä niitä ei ole ollut ollenkaan.

Vaikka kiertäminen oli oikein mukavaa ja mielenkiintoista, iski minuun uupumus. Kuumuus, huonohko yö ja epäonnistunut ruokahuolto tekivät selvää Matin tavallisesti reippaasta ja menevästä askeleesta. Nyt se ei enää kulkenut tavalliseen tapaan vaan vaati pääsyä lepäämään. Tuktukia en kuitenkaan ottanut vaan kävelin hotellille, missä söin levon ohella vähän välipalaa.

Minulla on huomiseksi lippu bussiin, joka lähtee kolmelta. En kuitenkaan mitenkään keksi täällä tekemistä siihen saakka, joten päätin yrittää hankkia junalipun aikaisemmaksi, vaikka näin yhdeksän euron bussilippu menisikin hukkaan. Menin asemalle ja näin, että junia kulki Bangkokiin tuon tuostakin. Menin ostamaan lippua, mutta nuori mies ei myynyt sellaista minulle. Nyt minulle selvisi miksen ollut voinut ostaa junalippua netin kautta Suomessa. Täällä suurinta osaa junalipuista ei myydä etukäteen vaan ne pitää ostaa asemalta samana päivänä ennen lähtöä. Ilmeisesti ainoastaan yöjuniin voi ostaa lippuja etukäteen ja sitten liput lähetetään asemalle noudettavaksi. En tiedä mikä on tällaiseen toimintaan syynä. Varmaan joku yhtä hyvä syy estää myymästä olutta kaupoista yhden ja viiden välillä iltapäivisin. Ravintoloista sitä kyllä saa.

Kun minulle ei myyty junalippuja tänään, menin aseman ravintolaan syömään. Ruokalista oli melko laaja, mutta minä otin paistettua riisiä. Kyllä ruoka maistuu hyvältä, kun jättää välillä yhden päivän väliin. Ruokailun jälkeen kävelin hieman joen tällä puolella, mutta täällä ei ollut mitään katseltavaa. Ilta oli edelleen erinomaisen lämmin, mutta nyt en enää lähtenyt katsomaan raunioita vaan menin huoneeseeni lepäilemään, vaikka tylsää se olikin.

Kohti Ayutthayaa

Tänä aamuna minulla ei ollut kiire mihinkään, mutta heräsin silti aikaisin. Aamiainen oli melko mitätön, mutta sain paahtoleipää ja kahvia. Katselin huoneessani koripalloa ja annoin kellon edetä edemmäksi. Kymmeneltä en enää malttanut odottaa vaan luovutin huoneen ja lähdin miellyttävän lämpimään aamuun.

Keskustasta koilliseen vajaan neljän kilometrin päässä oli Pha That Luang kultainen stupa. Sellaista en ollut nähnyt, joten nyt sinne kävelin. Keskustan ulkopuolella kulkeminen oli vieläkin helpompaa, vaikka siellä täällä autoja oli esteekseni pysäköitykin. Kultainen 44 metriä korkea stupa oli oikein komean näköinen. Sen sisään ei kuitenkaan päässyt, joten ihailin sitä vain ulkoa päin. Ehkei sisällä olisikaan ollut mitään. Paikalla ei ollut paljon ihmisiä. Kouluryhmän ja hääparin, josta otettiin valokuvia, lisäksi taisi olla kolme muuta ihmistä. Kiersin stupan ja lähdin palaamaan keskustaan hieman eri reittiä.

Vientianessa minulla ei ollut enempää katseltavaa. Arvelin käydä täällä syömässä, mutta päätinkin lähteä aikaisemmin Thaimaan puolelle ja syödä siellä. Netistä olin löytänyt monia eri tapoja ylittää raja ja mennä Thaimaahan. Minä päätin mennä paikallisbussilla, joka kulki Nong Khaihin saakka. Lipun sain kätevästi bussiasemalta, joka oli erinomaisen sekava. Menin kuitenkin lipun saatuani odottamaan lähelle pysäkkiä, josta bussi lähtisi. Meno oli värikästä ja sitä oli kiva katsella. Noin kymmenen minuuttia ennen lähtöä bussi peruutti pysäkille ja myös minut otettiin mukaan. Linja-auto täyttyi puolilleen matkustajien ollessa paikallisia minua ja vieressäni istunuttta liettualaista miestä lukuun ottamatta.

Ajelimme hiljakseen noin 25 kilometrin päässä olevalle raja-asemalle. Bussi pysähtyi Laosin puolella ja seurasin muita ihmisiä rajatarkastukseen. Olin säilyttänyt tarkasti ulospääsylipukkeen ja sen ojensin passin kanssa virkailijalle. Mies skannasi passin, löi sitten leiman ja ojensi asiakirjan minulle takaisin. Siirryimme takaisin bussiin, joka ylitti Mekong-joen Ystävyydensiltaa pitkin. Rahastaja oli antanut minulle Thaimaan saapumislomakkeen, jonka täytin bussimatkan aikana. Käsialani ei ole kovin hyvä optimaalisissakaan kirjoitustilanteissa. Nyt laosilaisen vanhan bussin kyydissä tikkukirjaimistani tuli hyvin kamalia. Thaimaan puolella seurasin jälleen muiden esimerkkiä ja menin jonottamaan kopin eteen. Pelkäsin, että yrmeän näköinen mies kyselisi taas jotain käsittämätöntä, mutta nyt hän vain katseli passia, otatti minusta kuvan ja sormenjäljet, minkä jälkeen sain passini uudella laimalla varustettuna takaisin. Tämä oli ollut erittäin hyvä keino tulla Thaimaahan eikä maksanut kuin 15 000.

Bussi kuljetti minut vielä Nong Khain bussiasemalle. Kyydissä huomasin, että rautatieasema, minne halusin mennä, olisi ollut pian raja-aseman jälkeen, mutta nyt oli myöhäistä poistua. Bussiasema sijaitsi harmittavan kaukana rautatieasemasta. Päätin käydä täällä syömässä ja mennä sitten tuktukilla asemalle. Vietnamissa ei tuktukeja ollut ollenkaan, mutta täällä niitä taas on. Lähdin kävelemään isolle tielle ja sitä pitkin kohti rautatieasemaa. Leveän tien varrella oli paljon liikkeitä, joten kyllä jonkin niistä pitää olla ravintola. Niitä oli muutama, mutta kaikki olivat kiinni. Lämpötila oli yli 30 astetta, joten ei paleltanut. Lopulta löysin edes kahvilan, jonne menin hyvin mielelläni vilvoittelemaan. Tilasin jääteen, kun muita vaihtoehtoja ei oikein ollut, ja kaksi croissanttia, joille ei myöskään ollut vaihtoehtoja. Kokonaisuus kuitenkin sai mielen kohoamaan ja loppumatka asemalle meni mainiosti rallattaen.

Olin hankkinut junalipun jo Suomessa netin kautta. Lippua en kuitenkaan saanut vaan ainoastaan voucherin. Matkalippu piti lunastaa asemalta jo ennen viittä, vaikka junani lähtisi vasta 19:40. Lippu piti noutaa pakettiosaston hoitajalta. Se oli tullut asemalle sinetöidyssä kirjekuoressä, jossa luki nimeni. Mies avasi veitsellä kirjekuoren ja antoi minun noukkia lippu kuoresta itse. Erilaisia tapoja eri maissa. Olin tullut asemalle jo ennen kolmea, joten minulla oli noin viisi tuntia aikaa junan lähtöön. En viitsinyt lähteä enää takaisin Nong Khaihin vaan jäin asemalle. Siellä ei ollut ravintolaa, mutta sain ostettua juotavaa, ja sipsipussin päivälliseksi. Syön huomenna vähän enemmän. Kovin paljon asemalla ei tapahtunut. Menin istumaan varjoon ja otin kengät ja sukat pois jaloista odoyellen rauhassa. Aluksi olin ulko-odotusalueella ainoa henkilö, mutta hiljalleen paikalle tuli muitakin ihmisiä. Puoli kuudelta asemalle tuli juna laiturille hyvin kovalla metelillä. Se viipyi siinä tunnin verran pitäen koko ajan hyvin kovaa meteliä moottorit pauhaten, kunnes lopulta lähti rikkomasta rauhaani.

Pian seitsemän jälkeen saapui yöjuna Bangkokiin laiturille yksi. Suunnistin I-luokan makuuvaunuun, mihin olin lippuni hankkinut. Täällä samaan hyttiin majoittautuu vain kaksi ihmistä, mikä sopi minulle. Nyt minun ei tarvinnut huolestua liian kovaäänisestä matkaseurasta, sillä hyttiini tuli buddhalainen munkki. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta kommunikointi sujui mainiosti hymyjä vaihtaen. Tosin niitäkään ei tarvinnut kauan vaihdella ennen kuin munkki kapusi ketterästi yläpunkalle lepäämään. Hän oli minua huomattavasti nuorempi mies, joten oikea mies nousi ylös. Ennen vetäytymistä punkkaan, kävi junan henkilökunta sijaamassa kaikille lakanat. Vaunu oli hyvin moderni ja mukava. Seinällä oli kuvaruutu, missä sai katsoa videoita ja samalla näki seuraavan pysäkin, vessojen varaustilanteen ja kellon ajan. Minä kirjoittelin hetken aikaa, mutta varsin aikaisin aloin taas nukkua. Munkki räpläsi puhelintaan, mutta alkoi pian myös nukkua, sillä asemien kohdalla kuului hänen kuorsauksensa.

Vientiane

Heräsin varttia vaille kuusi, mutta se sujui helposti, koska olin mennyt aikaisin nukkumaan. Reippaiden aamutoimien jälkeen laskeuduin erinomaisesti teipatun reppuni kanssa alakertaan maksamaan huoneeni. Olin varautunut kävelemään reilun kilometrin matkan kentälle, mutta samaan aikaan kolme japanilaista lähti kentälle hotellin kuskin ajamana. Kuski komensi minut mukaan, laittoi japanilaiset takapenkille ja minut viereensä. Niin minulta jäi aamukävely tekemättä, mutta päämäärän saavutin.

Hanoin lentokenttä oli varsin suuri ja samalla hyvin toimiva. Lähtöselvitys sujui oikein helposti ja saatoin havaita virkailijan ilmeestä pientä ihailua reppuni oivallisesta teippaamisesta. Hyvin hän kuitenkin peitti sen. Nousin terminaalin toiseen kerrokseen, missä oli runsaasti ravintoloita. Yritin löytää sellaisen, joka tarjoaisi kahvin ja croissantin, mutta en löytänyt. Niin menin sellaiseen, joka tarjosi munakkaan, paahtoleipää ja kahvin. Rauhallisen ruokailun jälkeen siirryin turvatarkastuksen läpi odottamaan lennon lähtöä.

Vietnam Airlinesin lento Vientianeen oli vain puoliksi täysi. Tarjoilu oli niukempaa kuin Finnairin lennoilla, sillä meille annettiin nousun jälkeen vesipullo ja siinä se. En tiedä mitä neljä stuertia teki kolmen minuutin vesipullojen jaon jälkeen. Lento kesti vain tunnin. Ensimmäinen vaihtoehtoni olisi tehdä tämä matka bussilla, mutta se olisi kestänyt 22 tuntia ja lukemani mukaan bussit eivät ole tällä välillä kovinkaan hyviä. Lopullisen ratkaisun teki se, että minulla ei ollut aikaa käyttää vuorokautta tähän matkaan.

Laosin tullimuodollisuudet olivat melko suorasukaiset. Ensin piti täyttää maahantulolomake ja sitten vielä viisumilomake; molempiin samat tiedot, mutta enpä nyt kerro miten tätäkin prosessia voitaisiin jouhevoittaa. Sitten mentiin hakemaan viisumia. Ojensin tiskin takana olevalle virkailijalle passin, lomakkeet sekä valokuvan itsestäni. Sanoin tietenkin ole hyvä, mutta mitään ei tullut vastineeksi. Käden heilautus merkitsi, että siirry seuraavalle luukulle. Nyt piti maksaa viisumista. Olin etukäteen lukenut, että se maksaa 42 dollaria. Tiskin edessä oli lista, missä luki kaikki maailman maat ja kunkin maan perässä oli viisumin hinta. Finland $30. Hienoa, minulla oli tasaraha, jotka ojensin hymyttömällä hepulle. Vastaus kuului ”35 dollars”. Minua rohkeampi olisi ottanut listan ja näyttänyt ”30 dollars”. Minä otin lompakosta viisi dollaria lisää ja pääsin maahan ilman intiimejä tähystyksiä.

Vihreä reppuni kiersi liukuhihnalla teipit kauniisti koskemattomana, kun saavuin hakemaan sen. Siirryin tullin läpi ja kävin vaihtamassa dollareita kipeiksi. Sain taas muutama satatuhatta rahaa. En ole enää pitkään aikaan pysynyt selvillä mikä summa on paljon ja mikä vähän. Luvut ovat koko ajan suuria ja minä olen maksanut sen, mitä ovat pyytäneet. Nyt valuuttana on kip ja niillä maksetaan. 15 000 kipiä maksoi bussimatka kentältä keskustaan. Olin etukäteen katsonut miten reitti keskustaan menee ja missä jään pois. Lippu tiukasti kädessä menin odottamaan bussin tulemista. Taaskaan minulla ei olisi ollut kiire, mutta melkein istuttuani penkille, saapui bussi pysäkille. Kuluneen linja-auton kylkeen oli merkitty reitin alku ja loppu, mutta kumpikaan nimistä ei sanonut minulle mitään. Kuski vinkkasi minua mukaan kyytiin. Minä epäröin ja osoitin kylttiä, missä mainittiin Airport Shuttle. Kuljettaja nyökytti luottavaisesti, joten pakkohan minun oli kyytiin mennä. Ovella lipunmyyjä käänteli moneen kertaan aulasta ostamaani lippua ja lopulta tyrkkäsi sen minulle tuhahtaen ja antoi ymmärtää, että tule nyt sitten mukaan. En ollut lainkaan varma, että olin menossa sinne, minne halusin. Ennalta katsomani reitti oli hyvin suoraviivainen kohti keskustaa. Nyt kuski kurvaili hyvin pienillä kujilla ja jopa hylätyllä tehtaalla, mutta minä en luovuttanut uskoani virkapukuiseen kuljettajaan. Niin vain aloimme hiljalleen lähestyä hieman uskottavampia maisemia ja päsimme keskustaan. Kuljettaja pysäytti bussin keskustassa olevan suihkulähteen luona, jolloin rahastaja osoitti, että tämä oli minun pysäkki. ”No no, I wanna go to AV Hotel”, kuului suustani, mikä yllätti eniten minut. Kuski sulki oven ja ajoi kaksi kulmausta pitempään ja jätti sitten minut oikealle pysäkille.

Kello ei ollut vielä kahtatoista, mutta siitä huolimatta sain huoneeni. Se oli hieman kolho, mutta tilava ja siisti. Vaihdoin sortsit jalkaani, sillä olin tullut taas +30 asteen alueelle. Vientianessa on noin 600 000 asukasta, mutta vaikuttaa sitäkin pienemmältä. Muistissa ovat matkan varrella olleet miljoonakaupungit, joten vertailu niihin ei ole reilua. Laosin pääkaupunki oli hyvinkin rauhallinen ja samanlaista oli liikennekin. Mopoja oli kovin vähän eikä autojakaan valtavasti. Tosin aivan liian iso osa autoista oli typeriä katumaastureita. Ne tukkivat monet jalkakäytävät aiheuttaen minussa lisää ärsytystä niitä kohtaan.

Kaupunki ei ole pilattu nähtävyyksillä. Kävin ihan hienolla Patuxain riemukaarella, joka oli ulkoapäin komea, mutta sisältä kaupustelijoiden pilaama. Kaari oli liian matala, jotta näkymät ylhäältä olisivat olleet komeat. Kävin myös Sissaketin ja Hophakaewin temppeleissä. Ne olivat ihan hienoja, mutta kalpenivat matkan aiemmin näkemien rinnalla. Ajattelin mennä Mekong-joen rannalle nauttimaan kivalla terassilla Beerlao-oluen. Toive ei toteutunut. Kivetyltä rannalta joki kulki noin 300 metrin päässä eikä siellä ollut baarejakaan. Kiertelin ja kaartelin pienessä keskustassa, mutta baareja ei vaan löytynyt. Lopulta laskin tavoitteeni kovin alas ja pääsin juomaan oluen oikein tylsässä paikassa. Sieltä kiertelin hiljalleen hotellille suihkuun ja lepäämään.

Pimeän tultua lähdin vielä hieman kiertämään keskustassa. Ilta oli mahtavan lämmin. En vaellellut kovin kauaksi enkä löytänyt mitään houkuttelevaa päivällispaikkaa. Menin suihkulähteen alueelle, joka on kaupunkin viihde-elämän keskus. Tänään se oli, ainakin vielä alkuillasta, aivan kuollut paikka. Niin hiljalleen lähestyin samaa ravintolaa kuin missä olin syönyt oikein hyvän ruoan iltapäivällä. Menin sinne, mutta nyt valitsin alkumatkan suosikin; paistetun riisin. Sekin oli hyvä, mutta hävisi selvästi edelliselle. Ilta ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta päätin tänään jättää yökerhon väliin ja mennä aikaisin hotellille.

Huomenna on jälleen jännittävä yöjuna etelään. Toivottavasti hyttiseurasta on mielenkiintoista kerrottavaa. Mutta vasta päivää myöhemmin.

Hanoi

Heräsin kuuden aikoihin vähän ennen herätystä. Aurinko oli jo noussut, joten sain katsella matkan parasta näkymää heti sängystä käsin. Kovin kauan en siihen voinut käyttää aikaa, sillä aamiainen oli jo 6:40.

Ravintolan tiloissa tarjotun aamiaisen jälkeen lähdettiin tämän päivän aktiviteettiin. Melkein kaikki mukana olleet kerääntyivät yhdysalukseen vartin yli seitsemän. Kevyt usva oli kadonnut ja tilalle oli tullut oikein kaunis ja aurinkoinen aamu. Tämä päivä oli eilistäkin kauniimpi, joten oikein mukava oli Matin lahdella oleilla. Ajoimme muutaman kilometrin päähän, missä alus kiinnittyi laajalle ponttoonialueelle. Siellä odottelimme vähän aikaa, jolloin katselin ponttoonin keskellä olevassa altaassa uivaa ainakin metrin mittaista kalaa. Se kun olisi eilen jurskauttanut kalmaripilkkiin, niin olisi ollut kotona kerrottavaa.

Meidät vietiin pienillä paikallisten soutamilla veneillä katsomaan luolaa, joka oli muodostunut vuoren alle kahden merenlahden väliin. Se oli toistakymmentä metriä leveä, korkeimmillaan kaksi metriä korkea ja noin 50 metrin pituinen muodostelma. Ihan hieno paikka, mutta Tam Cocissa olin jokiajelulla nähnyt kaksi paljon komeampaa luolaa. No mukava oli veneen kyydissä istuskella ja ihmetellä tätäkin paikkaa.

Aluksella oli seuraava tunti omaa aikaa, jonka vietin kokonaan huoneeni parvekkeella ja katselin laivan edetessä mukavasti vaihtuvia kauniita ja kummallisia vuoria. Minulla piti kiirettä, sillä samalla minun piti tarkkailla myös merta, ja mitä siellä liikkui. Vesi on täällä mukavan vihertävää, mutta näkyvyys ei ollut kovinkaan hyvä, korkeintaan toista metriä. Ehkä se oli syynä, että näin ainoastaan yhden kuntopallon kokoisen meduusan sekä toisen paljon pienemmän, mutta jolla oli pitkä värikäs pyrstö. Nautin kuitenkin koko ajan. Minun olisi pitänyt ruveta meribiologiksi. Vieläköhän ehtisi vaihtaa alaa?

Puoli kymmenen piti luovuttaa huone, koska seuraavat matkustajat tulivat jo keskipäivän jälkeen, ja sitä ennen kaikki oli laitettava kuntoon. Minä nousin toiseen kerrokseen ja jatkoin aiemmassa touhussa, mutta enempää meriolioita en nähnyt, mutta uravaihdos kiinnostaa edelleen. Kukkulat kuitenkin jatkuivat, joten mukava oli auringonpaisteessa istuskella nojatuolissa. Oppaamme esitteli kannella, miten vietnamilaisia kevätkääryleitä valmistetaan. Nyt tiedän teorian, mutta käytäntöön saakka en sitä soveltanut. Matkaa oli jäljellä vielä toista tuntia ja suurin osa siitä meni brunssilla. Se oli jälleen viisiportainen, mutta ei sisältänyt kuin yhden merenantimien ruokalajin. Ehkä se oli syy, että tämä ruokailu ei kohonnut eilisten tasolle. Eivät nämä ruoat kuitenkaan huonoja olleet.

Kahden päivän ja yhden yön risteily tuli päätökseen. Lyhyemmin sen voisi kertoa olevan vuorokauden risteily, mutta se ei kuulostaisi ollenkaan niin runsaalta. Etukäteen koetin kovasti ottaa selville millaisen risteily kannattaisi täällä tehdä, mutta netistä ei kovin hyviä neuvoja tullut; varoituksia vain. Minusta tämä oli ihan hyvä risteily. Laiva oli hyväkuntoinen ja hytti erittäin hyvä, kruununa koko seinän kokoinen ikkuna. Ruokailut minun puolestani olisivat voineet olla niukemmatkin, mutta hyvä näin päin. Aktiviteetit eivät hirveästi minua innostaneet, mutta tällä säällä nekin toimivat ihan mukavasti. Mieluiten olisin kuitenkin liikkunut koko ajan saaria kierrellen ja katsellut kukkuloita sekä tarkkaillut meren ekosysteemiä.

Puolen päivän jälkeen olimme jälleen satamassa ja nousimme saman tien linja-autoon. Paluumatka oli eilisen toisinto vain keulan kohdistuessa toiseen suuntaan. Muut matkustajat palautettiin hotelliensa eteen, mutta minä pyysin jäädä keskustaan ja tahtoani noudatettiin. Kello oli kolme ja minulla oli kaksi reppua kannettavanani. Olin kierrellyt Hanoissa jo niin paljon, että olin mielestäni nähnyt sitä jo tarpeeksi. Niinpä päätin lampsia hiljalleen rautatieasemalle ja ajaa sieltä bussilla numero 86 lentokentälle. Sunnuntain ansiosta liikenne taisi olla hieman aiempaa rauhallisempaa, mutta kyllä edelleen kadunkulmauksissa piti katsoa molempiin suuntiin. Vielä asemalla pohdin, jättäisinkö toisen repun säilöön ja menisin vielä katselemaan kaupunkin. Menin asemalle sisään, mutta en ehtinyt edes etsiä lokerikkoja, kun englantia puhumaton virkailija havaitsi minut. Minä osoitin reppuani, mutta nainen lähti päättäväisin askelein ohjaamaan minua toiseen halliin. Hän vei minut lipunmyynnin eteen ja piti vielä hetken vahtia, etten karkaisi minnekään. Minä en tarvinnut junalippua, mutta miten sen enää tässä vaiheessa kertoisin ja millä kielellä. Avasin reppuni ja aloin selaamaan papereitani. Kun naisen huomio hetkeksi herpaantui, pakkasin paperit ja luikahdin ulos.

Unohdin siis repun säilytykseen jättämisen ja kävelin bussin 86 pysäkille. Bussi kulki lentokentälle puolen tunnin välein eikä olisi haitannut, vaikka olisin joutunut sitä vähän odottamaan. Nyt ei ollut onnea vaan bussi tuli saman tien. Matka maksoi 35 000 dongia eli noin 1,40 euroa. Reitti kulki vanhan kaupungin vierestä, joten olisin voinut nousta sieltäkin kyytiin, joskaan en tiennyt missä pysäkki olisi ollut. Kyydissä oli vain kolme matkustajaa kuskin ja rahastajan lisäksi, joten tämä matka ei tainnut tuottaa voittoa yhtiölle. Nousin pois terminaali kahdella ja menin sinne sisään poistuakseni alakerrasta takaisin kadulle. Kävelin reilun kilometrin ison tien vierellä kulkevaa jalkakäytävää ja tulin kovin kehnon näköiselle asuinalueelle. Täällä oli vain huonohkoja asuntoja sekä halvahkoja lentokenttähotelleja. Minun pitää huomenna olla aikaisin lentokentällä, joten päätin tulla tänne yöksi, niin on aamulla yksi murhe vähemmän.

Airport Hotel Hanoi – Convenient & Friendly ei ollut kovin helppoa löytää. Etsin sitä aikani, kunnes löysin sen. Tämä kuitenkin oli Royal Airport Hotel (nimi ei oikein kuvannut hotellia), jonka takaovesta minut ohjattiin oikeaan lentokenttähotelliin. Tämäkään ei olisi kuninkaallisia vieraakseen saanut, mutta huone oli siisti ja kaikki oleellinen oli tarjolla. Hinta oli parinkymmenen euron tienoilla, mutta kaikki alueen hotellit olivat samanhintaisia, joten varmaan olivat samanlaisia. Ikävintä asiassa oli, että kello oli vasta vaille viisi. Lähistön ravintoloihin en aikonut mennä, mutta harkitsin palaamista lentokentälle syömään. Minulla oli kuitenkin yksi nuudelipurkki repussa, joten päätin tyytyä siihen. Olinhan syönyt äskettäin kolme isoa steriaa, joten tämä ilta vähän vähemmällä. Kävin kuitenkin ostamassa olutta, mutta sitäkään ei ollut helppoa löytää tässä vähemmän miellyttävässä paikassa.

Minulla oli illalla ohjelmaa kirjoittamisen lisäksi. Ostin matkalla asemalle eräästä kadunvarsikaupasta leveän teippirullan. Bangkokin lennolla remmistä ei ollut kuin haittaa, joten nyt minun pitää teipata reppuni remmit kiinni, jotta se otetaan mukaan ruumaan. Lopullinen teippaaminen jää aamuksi, koska osa tavaroista voi pakata vasta aamulla. Jännitystä jää siis huomiseksikin.

Ha Long Bay

Bussini Ha Longin lahdelle lähti vasta vartin yli yhdeksän, joten minulla oli oikein leppoisasti aikaa valmistautua päivään. Otin aamiaisella jälleen omeletin. Nyt osasin toimia oikein kahvin kanssa, sillä en mennyt itse hakemaan kuppia alahyllyltä ja kaatanut juomaa omin voimin. Sen sijaan istuin rauhassa paikallani ja annoin viehättävän Jasminen tarjota sen minulle, kuten etiketti määräsi. Minä olen näissä vähänkään hienommissa paikoissa kovin ymmälläni.

Yhdeksän jälkeen laskeuduin erinomaisen puhtaassa paidassa alas hoitamaan avaimen palautuksen ja sitten istuin odottamaan. Oikeaan aikaan nuori mies tuli hakemaan minut hotellilta ja vei minut odottavaan bussiin. Poistuminen kaupungista sujui tutun tahmeasti, mutta sitten päästiin moottoritielle, joka oli hyvin tylsä, joskin tietenkin kovin joutuisa. Pysähdyimme moottoritien suuressa ravintolakompleksissa puolessa välissä matkaa.

Vähän ennen puoltapäivää saavuimme Cat Ba -saaren lautta-asemalle. Seurasi jonkin verran hässäkkämäinen siirtymä yhdysveneelle, mutta onneksi ei itse tarvinnut muuta kuin seurata oppaan ohjeita. Nuori vietnamilainen Huan osasi hyvin englantia ja kertoi oikein hyvin mitä tapahtuu ja mitä pitää milloinkin tehdä. Yhdysvene toi meidät muutaman kilometrin päähän varsinaiselle La Pandora Cruisen -alukselle (nimi meni eilen väärin). Se oli ihan mukavan kokoinen alus, jossa on kolmisenkymmentä hyttiä. Nyt ei ole paras sesonki eikä meitä ollut kuin alle 20 ihmistä 60 mahdollisesta. Se tietenkin sopi meille tai ainakin minulle. Kaikki muut matkustajat olivat pariskuntia ja minä yksinäinen sinkku.

Hyttini oli alakerrassa ja oli erinomaisen komea, ainakin minusta. Se oli noin viisi metriä kanttiinsa ja meren puoleinen seinusta oli pelkkää ikkunaa. Ikkunat jatkuivat myös vessan puolelle, joten näkymiä ei tarvitse jättää väliin edes istahtamisen aikana. Ja näkymät olivatkin sitten aivan huikeita. Lähdön jälkeen laivan molemmilla puolilla oli lukemattomia korkeita, jyrkkärinteisiä ja puiden verhoamia vuoria, jotka nousevat usein pystysuoraan merestä. Samanlaisia karstivuoria näin Ninh Binhin lähellä Tam Cocissa. Täällä niitä oli vielä huomattavasti enemmän ja niiden kohoaminen suoraan merestä sai ne näyttämään entistäkin jännittävämmiltä. Taas on väärä ihminen yrittämässä kuvailla niitä, mutta toivottavasti valokuvista saa jonkinlaisen käsityksen maisemista.

Pian lähdön jälkeen meille tarjottiin oikein maukas lounas. Istuimme kaikki omissa kahden hengen pöydissä, joten olin oikein tyytyväinen pöytäseuraani. Meille tarjoiltiin peräti viiden lajin ateria ja kaikki olivat merestä hankittuja antimia, paitsi tietenkin vihannekset.. Ensin tuli hyvä katkarapukeitto, jota seurasi valkoiseen taikinarullaan käärittyä ruokaa, josta en tiennyt mitä se oli, mutta pistelin kaikki menemään. Sitten eteeni tuotiin pienessä kulhossa kolme ison katkaravun pyrstöä ja yksi pää, jota en syönyt. Pyrstöt olivat jossain maistuvassa liemessä ja maistuivat sopivan vahvoilta. Neljäntenä Jessica kiidätti pöytääni kalanpalan, jonka vieressä oli tahmeata riisiä. Kala oli kelvollista, mutta osan riisistä jätin lautaselle. Jälkiruoaksi oli pieni makea sekä hedelmiä. En ole oikein tottunut syömään matkapäivässä tällaista määrää ja illalla odotti vielä päivällinen.

Ruokailun jälkeen nousin yläkannelle katselemaan molemmin puolin vaihtuvia eriskummallisia vuoria. Aamulla Hanoissa oli ollut hyvin utuista ja harmaata. Ha Longiin päästyämme taivaalta oli kadonnut suurin osa kosteudesta ja saimme nauttia oikein hyvästä noin 25 asteen lämpöisestä päivästä. Oppaan mukaan tänään oli viikon paras sää, mistä olin hyvin tyytyväinen. Kolmen maissa olimme tulleet Cat Ba -saaren melkein toiselle puolella ja kapteeni käski ankkuroida aluksen.

Pian sen jälkeen halukkaat vietiin hieman sivummalle yhdysaluksella, joka seurasi mukana ison laivan perään kiinnitettynä. Siellä saivat kaikki halukkaat kajakin alleen ja pääsivät melomaan lähistöllä olevien saarten siimekseen. Kajakit olivat kahden istuttavia, joten hyvä oli pariskuntien meloskella. Samanlainen annettiin minulle, mutta kokka oli hieman koholla, ja mikä pahinta, minulta puuttui ripeä kärkimeloja. Urheasti kiertelin lähisaarien reunamilla ja nautiskelin maisemista. Koetin samalla tähystää elukoita. Yhden meidän särjennäköisen kalan näin, mutta siinä kaikki merenelävät. Yläpuolella liiteli monia suuria haukkoja, mutta en tunnistanut niitä. Pidän enemmän jokimelonnasta kuin merimelonnasta. Nyt tietenkin oli erinomaiset maisemat ympärillä, mutta muuten merimelonta on tylsää. Melonnan jälkeen tarjottiin mahdollisuus uintiin. Olin melonnan yhteydessä pitänyt kättäni kylmässä vedessä ja tiesin, etten nauttisi uimisesta enkä uinut. Jos en olisi ikinä ennen uinut Tyynessämeressä, niin olisin uhrautunut, mutta nyt ei tarvinnut.

Retken jälkeen meillä oli niin sanotusti omaa aikaa pari tuntia. Kävin yläkannella oluella ja katselemassa oikein komeaa auringonlaskua. Sen jälkeen alkoi selvästi ilma viiletä ja mereltä käynyt tuuli sai lyhythihaisessa paidassa olevan palelemaan. Niin laskeuduin hyttiini ja kirjoittelin päivästä samalla katsellen valtavasta ikkunasta merta ja kumpareita. Emme ole täällä todellakaan ainoa risteilijä. Laivoja on hyvin paljon eikä ollut helppoa ottaa valokuvia niin, ettei joku purkki olisi kuvaan ilmaantunut. Samaan isoon poukamaan on ankkuroitunut yli kaksikymmentä laivaa, joten tuntuu kuin olisi jossain suuressa satamassa eikä lahden keskellä. Tämä on niin hieno paikka, että hyvin monet haluavat tämän nähdä, mikä tuo tullessaan huonojakin asioita. Kyllä täälläkin muoviroskia näkyi rannoilla harmittavan paljon, mutta onneksi ei kuitenkaan ylettömästi.

Seitsemältä oli päivällinen. Se oli myös viiden ruokalajin kokoelma. Aloitettiin kanakeitolla ja jatkettiin lausasella, jossa oli vähän jotain vaaleata lihaa, joka kuitenkin maistui hyvältä. Seuraavana oli meriruokalautanen, jossa oli suuri katkarapu, kalmari ja kaksi osteria. Ne kaikki olivat parempia kuin äkkinäinen luulisi. Kalmari oli valmistettuna ihan syötävää, osterit oli maustettu oikein hyvin ja katkarapu on aina hyvää. Pääliharuoka oli ainoa pettymys, sillä se oli kovin sitkeätä. Hedelmät ja pieni makea lopettivat ruokailun.

Illan ohjelma oli enimmäkseen vapaata toimintaa. Meitä oli niin vähän, että meno oli kovin hiljaista kaikkialla. Meille tarjottiin mahdollisuutta kokeilla kalmarin ongintaa ja minäkin menin sitä kokeilemaan. Homma kuulostaa jännittävämmältä kuin se sitten olikaan. Minulle annettiin vapa, jossa oli siiman päässä vihreä pystyuistin. Sitä uitettiin meressä välillä nykien ja vapaa heiluttaen. Minä melkein puoli tuntia heiluttelin vapaa, mutta en nähnyt vilaustakaan kalmarista. Joku pieni kala uiskenteli valon alla, mutta ei ollut kiinnostunut uistimestani. Taisi olla turistin höynäyttämistä koko homma. Käväisin vielä yläkannella juomassa Hanoi-oluen, mutta sitten lähdin hiljalleen huoneeseeni ja aloin nukkua varsin aikaisin. Verhot jätin auki ja katselin ennen nukahtamista Ha Long -lahden laivojen valoja.

Hanoi

Yksi etu hieman kalliimmasta hotellihuoneesta on parempi äänieristys. Nukuin oikein hyvin eikä ulkoa tai käytävältä kuullut meteliä, joka olisi pitänyt minua hereillä. Olin puoli kahdeksalta aamiaisella hotellin katolla. Sieltä olisi ollut erinomaiset näkymät yli kaupungin, mutta varsin sankka usva haittasi näkymiä. En tiedä oliko utu kosteuden vai saasteiden seurasta, mutta ainakaan hengittämiseen se ei vaikuttanut. Olin ainoa aamiaisella, joten sain tarjoilijan koko huomion. Hän toi minulle pitkän listan aamiaisvaihtoehtoja, joista valitsin poikkeuksellisesti omeletin varmistettuani, ettei se ole kovin suuri. Se oli juuri sopiva ja maistui oikein hyvältä. Kahvi oli taas turhan vahvaa, mutta passionmehu oikein raikasta.

Varmistin respassa, että he ottavat huoneestani pyykit. Nyt minulla on puhtaat paidat loppumatkalle. Laitoin sortsitkin pesuun, sillä tänään pystyy kulkemaan pitkillä housuilla reilun 20 asteen lämmössä. Pilvistä huolimatta laitoin aurinkorasvaa, sillä saattaa olla, että pilvet hälvenisivät päivän mittaan. Eivät hälvenneet.

Asun Old Quarter -alueella, missä on paljon kapeita katuja ja runsaasti tunnelmaa. Ihan mukava siellä olikin kävellä, mutta kyllä taas piti olla tarkkana liikenteen kanssa. Jalkakäytävät oli hyödynnetty aivan muulle kuin kävelylle, joten oli pakko ottaa jälleen kadunreuna käyttöön.

Kävin ensimmäisenä Hanoin Unesco-kohteessa. Se on Thang Longin keisarillinen linnake, tai se vähä mitä siitä on jäljellä. Eilisen ja huomisen Unesco-kohteisiin verrattuna tässä oli hyvin vähän katseltavaa ja vielä vähemmän ihailtavaa. Ensimmäisestä linnakkeesta ja palatsista ei ollut jäljellä kuin esille kaivetut matalat tiilikerroksesta ja niiden viereen laitetut pylväiden paikat. Myöhemmiltä ajoilta oli jäljellä perin tylsät porttirakennelmat ja Vietnamin sodan aikainen komentokeskus. No jokainen Unesco ei voi olla yhtä näyttävä.

Kävelin kiireettömästi Ho Chi Minhin mausoleumin eteen. Alueelle pääsi ainoastaan turvatarkastuksen kautta ja siellä oli niin paljon valkopukuisia vartijoita, että itse sai olla koko ajan varuillaan, ettei vahingossakaan kulkenut väärään paikkaan. Minua oli auttamassa hyvin monet kieltotaulut, jotka kertoivat vietnamiksi ja englanniksi, minne ei saanut mennä. No enkö minä siitä huolimatta lähtenyt kerran kulkemaan kiellettyyn suuntaan ja saman tien valkoasuinen sotilas tuli kertomaan, että suuntani oli väärä. Tai ei hän kertonut vaan vain näytti, ettei tähän suuntaan saa tavallinen turisti kulkea. Olin pahoillani virheestäni ja kiersin koko valtavan aukion toiseen suuntaan sotilaan ohjeiden mukaisesti.

Mausoleumi oli ottanut hyvin paljon mallia Leninin vastaavasta Punaisella Torilla. Ja mikäpä on toisesta toverista ottaa mallia, kun on hyvä malli. Mausoleumin edessä on hyvin laaja alue, missä on hyvä järjestää paraateja sen toisen torin mallin mukaisesti. Ho Chi Minhin balsamoitua ruumista pääsee katsomaan ainoastaan tiistaista torstaihin, joten tänään se ei ollut mahdollista. Lohdutukseksi näin, miten vahdinvaihto tapahtui hyvin täsmällisesti marssien.

Päivä ei ollut vielä edennyt puoleen päivään ja nähtävyydet oli oikeastaan nähty. En häkeltynyt vaan lähdin kävelemään ja kiertämään kaupunkia. Ei Hanoi kovin paljon eroa Ho Chi Minh Citystä. Täällä on jonkin verran kivemman näköisiä vanhempia rakennuksia, mutta ei kovin paljon. Muuten meno on aikalailla samanlaista. Old Quarterin kaltaista aluetta ei entisessä Saigonissa ollut, joten se antaa pisteet Hanoille. Jonkin verran isoja rakennuksia on täälläkin, mutta uusia näyttäisi tulevan hieman vähemmän kuin Ho Chi Minh Cityssä.

Minun ongelmat ovat samat kaikissa Kaakkois-Idän kaupungeissa. Ruokapaikat ovat liian hienoja tai liian huonoja. Onneksi minun nälkä on kotimaassa aivan erilainen kuin ulkomailla. Töissä pitää päästä syömään puoli yhdeltätoista tai saatan kiukustua. Muissa maissa riittää, kunhan päivän aikana saa syödäkseen. Tein aika laajan kierroksen päätyen French Quartersin alueelle, missä jatkoin etsimistä samalla kiinnostuneesti kaikkea katsellen. Ajauduin lopulta Dong Kinh Nghia Thuc -aukiolle, joka on tunnettu rankalaisvaikutteisista rakennuksista. Sieltä löysin minulle kelpaavan ravintolan, missä otin katkarapuaterian, jossa tosin oli enimmäkseen riisiä, ja Bia Ha Noin eli Hanoi-oluen. Edessäni oli suuri risteys, joka monipuolista liikennettä oli oikein kiva katsella syönnin yhteydessä. Tällä kertaa yhtä tärkeätä kuin saada syötävää, oli päästä vessaan. Täällä ravintoloiden vessat ovat järjestään olleet pieni koppero tiskin takana, missäpä muuallakaan.

Hanoin keskuksena pidetään Ho Hoan Kiem -järveä ja sen ympäristöä. Se onkin oikein mukava pieni järvi keskellä kaupungin menoa. Vesi oli sinilevän kirjailemaa, mutta ei siellä kukaan uikaan. Järven ympärillä oli puistoaluetta, missä oli paljon ihmisiä kävelemässä ja nauttimassa siitä, ettei tarvinnut koko ajan vilkuilla ympärilleen mopojen vuoksi. Minä kiersin järven ja palasin hiljalleen hotellille, joka on lähellä järven pohjoispäätä. Matkan varrella Vietnamin television mies tuli mikrofonin kanssa eteeni ja kysyi voiko haastatella minua. Kun kysyin, että mistä, niin hän vastasi, että vaikka turistin olosta Hanoissa. Minulla ei oikeasti ollut mitään sanottavaa Vietnamin televisiolle, joten kieltäydyin haastattelusta. Jos mies sitten edes oli oikeasti Vietnamin televisiosta.

Minulla on ollut aikomuksena mennä huomenna yön yli kestävälle retkelle Ha Longin lahdelle. Kotona en löytänyt sopivaa reissua, joten sen hankinta jäi tänne. Netissä varoitettiin lukuisten matkanvälittäjien huijaavan eikä hotellien palvelujakaan kehuttu. Menin kuitenkin hotellini alakerran matkanjärjestäjän pöydälle ja pyysin häneltä tarjousta kahden päivän ja yhden yön reissusta lahdelle. Hän antoi minulle kahden matkanjärjestäjän esitteet, joissa puitteet näyttivät aivan erinomaisilta. Päädyin valitsemaan La Paci Cruises ja sain risteilyn omalla hytillä alle 200 dollarin. En tiedä onko hinta hyvä vai huono, mutta sitä mennään katsomaan. Minut haetaan huomenna yhdeksältä hotellin ovelta ja tuodaan takaisin seuraavana päivänä. Hieman matka arvelluttaa, koska joudun olemaan samojen ihmisten kanssa toista vuorokautta. Luulen, että laivalla ei ole nettiyhteyttä, joten kokemuksiani tästä mahdollisesta sosiaalisesta painajaisesta tulee ilmeisesti vasta kahden päivän päästä.

Lepäiltyäni jonkin aikaa suuressa huoneessani päätin lähteä kävelemään pimentyneeseen Hanoihin. Vauhti ei ollut yhtään hiljentynyt vanhan kaupungin alueella. Jopa päin vastoin, sillä mukaan oli tullut lisää pienkeittiöyrittäjiä. Joka kadun kulmassa ja syvennyksessä oli joku myymässä jotain syötävää pienen keittimensä tai kärrynsä vierestä. Niiden lisäksi oli kaiken maailman rihkaman myyjää tarjoamassa tuotteitaan. Yleensä myyjät uskovat ensimmäisestä kieltäytämisestä, mutta vastaan on tullut muutama sitkeämpikin yrittäjä. Kuljeskelin melko päämäärättömästi katsellen ja ihmetellen. Turisteja oli aika paljon, mutta kyllä paikalliset täyttivät kaupungin kadut. Kävin nauttimassa yhden Ha Noi -oluen pikkuisessa baarissa. Kiersin vielä järven ympäri. Kaupungin valot heijastuivat oikein kivasti järven pinnasta. Järven päällä lensi paljon lepakoita, jotka kaarsivat tosi läheltä rannalla kulkijaa.

Hanoi

Kuudelta kaksi kukkoa aloitti kieunta kaksintaistelun, joka puolen tunnin jälkeen päättyi tasapeliin. Tai ehkä se jatkui, mutta minä luovutin ja menin suihkuun. Sottailin jonkin aikaa ennen kuin laskeuduin alakertaan aamiaiselle. Tässä hotellissa tarjonta oli niukempi, mutta sopi minulle paremmin. Sitten pakkasin, sottailin jälleen hieman, mutta olin yhdeksän jälkeen alakerrassa maksamassa varsin huokeata huonettani. Sitten jätin toisen repun säilöön ja vuokrasin polkupyörän.

Tämä maastopyörä oli huomattavasti Kambodzassa ajamaani kehnompi. Ajoasento oli kamala ja rattaat olivat kuluneet, joten jos polkaisi kovempaa, löivät ketjut tyhjää. Lisäksi seitsemäs vaihde jumitti kokonaan kiinni. Lupasi siis jännittävää retkeä. Halusin mennä katsomaan Trang An -Unescoa, joka on erittäin hienoa karstivuoria sisältävä jokilaakso. Minä en tarkalleen tiennyt mistä veneretkelle pääsi lähtemään, mutta horisontissa näin noita jänniä vuoria, joten pyrin sinne päin. Minulla oli mukana hotellin huono kartta, joka auttoi vähän, mutta enemmän homma meni kokeiluksi. Ajelin hyvin pienillä kujilla, mutta sitten päädyin isolle tielle, jota oli pakko seurata. Siinä oli kuitenkin niin leveä penkere, vaimokin olisi siellä uskaltanut pyöräillä, tai ainakin taluttaa pyörää.

Lopulta eteeni tuli tienviitta, joka kertoi, että oikealle käännyttäessä olisi kaksi kilometriä matkaa Tam Cociin. Se oli paikka, johon halusin mennä. Vauhtia en voinut lisätä, koska silloin polkimet olisivat lyöneet tyhjää. Aamulla sää oli näyttänyt kovin pilviseltä, jopa sateiselta, mutta nyt oli vain sopivan pilvistä. Ajoin pyörän vanhan ukon ylläpitämään pyöräparkkiin. Maksoin Ho Chi Minhin kopiolle 15 000 dongia, jotta hän piti pyörää silmällä. Sitten maksoin 120 000 pääsystä suotumatkalle ja 150 000 pääsystä puistoalueelle.

Tam Cocin jokialueelle ei pääse muuten kuin matalilla sampan-veneillä, joita soudetaan veneen perästä. Turisti istutettiin eteen ja takapenkille paikallinen soutaja. Tämä olikin erinomainen järjestely, sillä moottoroidut veneet olisivat pilanneet tunnelman ja turistien soutaessa olisi kaikki ollut pielessä.

Teimme usean kilometrin mittaisen matkan jokea yhteen suuntaan ja sitten tulimme saman matkan takaisin. Joki ei kuitenkaan kulkenut ihan tavallisessa maastossa. Joki pujotteli erinomaisen jännien karstivuorien välissä mutkitellen. Hyvin jyrkät kalliot olivat parhaimmillaan useamman sadan metrin korkuisia ja tarjosivat aivan poikkeukselliset maisemat. Niitä entisestään korostivat joen reunassa olevat vihreät riisipellot, joiden reunasta kalliot nousivat pystysuoraan ylöspäin. Kallion kiertämisen jälkeen tuli aina uusi vähintäänkin yhtä jännittävä kallio. Kolmesti joki kulki vuoren alitse. Pisin luola oli toistasataa metriä pitkä ja ne kaikki olivat vain reilun metrin korkeita.

Soutajat huopasivat hämmästyttävän kätevästi jaloilla. Eikä heillä ollut mitään erikoissaappaita tai -airoja vaan pelkillä jalkapohjilla he osasivat huovata ongelmitta. Yhtälailla sujui tasatyöntö kuin vuorotahtia meneminen. Vauhti oli juuri sopiva, jotta ehti nauttia maisemista, linnuista (muun muassa kuningaskalastaja ja useampi haikara) ja poikkeuksellisesta kokemuksesta. Tämä taisi olla paras veneretki ikinä.

Pyöräilin vielä pagodalle, joka ei kuitenkaan aiheuttanut suurempaa hämmästystä. Paluumatkalla pysähdyin ravintolaan, joka kelpasi minulle. Nautiskelin rauhassa kevätkääryleeni, jotka jäivätkin päivän ainoaksi lämpimäksi ruoaksi. Sitten pyöräilin takaisin Ninh Binhin keskustaan. Nyt pystyin käyttämään puhelimen opastusta, koska tiesin mihin olin menossa. Homma toimikin hyvin, kunnes tulin ison tien viereen ja jouduin kääntymään suuresta liikenneympyrästä vasemmalle. Minulle ei ole selvinnyt kuka on liikenneympyrässä etuajo-oikeutettu, mutta sen tiesin, että kun kuorma-auto tulee kohti ympyrää kovalla vauhdilla torveaan soittaen, minä väistän. Odotin vielä pari muutakin autoa ja vielä enemmän mopoja, mutta niin vain sieltä löytyi rako minullekin.

Ninh Binh ei tarjonnut minulle mitään, joten kävelin hiljalleen asemalle, missä odottelin junan saapumista kaksi ja puoli tuntia. Tämä asema ei ollut yhtään viihtyisämpi, mutta positiivista oli, että siellä ei haissut pahalle. Hanoihin menevä juna tuli viideltä. Olen matkustanut Vietnamin rautateillä nyt neljä kertaa ja kaikki junat ovat olleet täsmälleen aikataulussa! Vietnamin pääkaupunkiin saavuimme kahden ja puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Hanoissa oli pimeää, mutta muuten mukavaa, joten päätin kävellä vajaan kahden kilometrin matkan hotellille. Nyt olin jälleen suuressa kaupungissa (7 000 000 asukasta) ja se näkyi myös liikenteessä. Taas oli mopoa ja autoa häiritsemässä minun etenemistä. Jalkakäytävillä oli mopoja, kojuja ja iltapalaa pöydän ääressä syöviä ihmisiä. Minä puikkelehdin välillä kadun puolella ja löysin puhelimen avussa Damsels Boutique hotellin lähes ilman harhaanajoja.

Minä en oikein ole kotonani hienoissa hotelleissa, mutta panostin kuitenkin vähän enemmän Hanoin hotelliin. Hinta ei ollut kuitenkaan kuin noin 90 euroa yöltä, mutta huone oli suurempi kuin tyttären ja vävyn kaksio Helsingissä. Pesuhuoneessa on sekä suihku että amme ja kätevästi ikkunan takana makuuhuoneesta. Mikä ihmeen äly on laittaa ikkuna pesuhuoneen ja makuuhuoneen välille? Miksi hienompiin huoneisiin laitetaan tavalliset laitteet mahdollisimman hankalanhienoiksi. Suihkun hanat ovat niin kummallisia, että varmasti saat ensimmäisenä kylmän ruiskun odottamattomalta suunnalta ennen kuin hahmotat mikä vipstaaki tekee mitäkin. Ja jos ikinä tapaan sen insinöörin, joka on suunnitellut tämän huoneen television kaukosäätimen...

Ninh Binh

Jouduin heräämään neljältä, koska juna pohjoiseen lähti jo viideltä. Takseja ei hotellin edessä näkynyt, joten kävelin vähän toista kilometriä asemalle. Kaupunki oli hyvin hiljainen ja jälkakäytävillä oli helppo kävellä, koska kaikki tavara oli viety niiltä pois. Katuvaloja oli riittävästi, joten kompastumisiakaan ei tullut. Matkan varrella pari moottoripyörää tuli tarjoamaan kyytiä, mutta kohteliaasti kieltäydyin.

Huolto ei ole toiminut tälläkään matkalla hyvin. Nyt minulla oli mukana sipsipussi, kaksi banaania ja jonkinlainen maapähkinähunajalevy syötäväksi ja vesipullo sekä vihreätä teetä pullossa juotavaksi. Minun puolustukseksi voin sanoa, ettei kioskeissa ole juuri mitään sellaista, mitä junaevääksi voisi ostaa. Junissa ei ole ravintolavaunua, mutta reilun tunnin välein heput kulkevat kärryjen kanssa ja tarjoavat muun muassa kana-ateriaa isoista sangoista. Se tekee kauppansa perusmatkaajalle, mutta ei epäluuloiselle Matille. Tarjolla olisi myös kuumia sokerimaissintähkiä. Maistoin yhtä sellaista hotellin aamiaisella ja se oli minun makuuni aivan liian makea vihannes.

Junassa sain nukuttua ensimmäiset kaksi tuntia yllättävän hyvin, joten aika meni nopeasti. Seuraavat kymmenen tuntia menivät sitten hitaammin. Tänään olisi eilistä mieluummin sataa, mutta näkipä ainakin kivasti ulos. Taivas oli pilvinen, mutta ulkona oli parhaimmillaan 26 astetta lämmintä. Minä laitoin penkkini yläpuolelta tuulettimen pois päältä, jolloin tarkeni juuri sopivasti.

Suurimman osan matkasta juna kulki maaseudulla, mikä sopi minulle oikein mainiosti. Vietnamin kaupungit näyttävät vajaan viikon oleskelun jälkeen jo kovin samanlaisilta. Toki niitäkin katselee, mutta enää sieltä ei tule sellaisia yllätyksiä kuin ensimmäisinä päivinä. Vaikka menimmekin maaseudulla, ei montaa kilometriä ollut, etteikö ihmisten asumuksia tai jälkiä olisi näkynyt. Lähes tulkoon kaikki tasainen oli joko maanviljelyksen tai asumusten vallassa. Riisipellot olivat erittäin hyvin edustettuina, mutta kyllä niiden tuoreen vihreätä vehreyttä on mukava katsella. Varsin monilla pelloilla oli kartiohattuinen nainen tai tylsemmin pukeutunut mies työskentelemässä. Täällä vielä hyvin suuri osa maatöistä tehdään käsipelissä. Näin muutamia muita kuin riisipeltoja, joissa vesipuhveli veti auraa ihmisen sitä ohjatessa, mutta niitä oli todellakin harvassa. Yhtään konetta en tainnut nähdä yhdelläkään pellolla.

Aivan niin korkeita mäkiä ei näkynyt kuin Da Nangin ja Huen välillä. Juna kulki suurimmaksi osaksi tasaisella, mutta kauempana ja välillä lähempänäkin näkyi oikein hauskan näköisiä hyvin jyrkkärinteisiä mäkiä ja jopa vuoria, jotka olivat suurimmaksi osaksi vihreiden puiden peittämiä. Niiden ympärillä oli tasaista maata, eli yleensä riisipeltoja. Pieniä kyliä ja yksittäisiä asumuksia oli siis lähes tulkoon koko matkan ajan. Enimmäkseen ne olivat vaatimattomia, mutta minusta täällä ei niin köyhältä näyttänyt kuin etelämmän maaseudulla, puhumattakaan Kambodzasta. Varmaan joka toisen mökin pihalla juoksenteli kukkoja ja kanoja. Joka viidennen mökin takapihan lammella oli iso lauma hanhia tai ankkoja. Joissain oli varmasti toistasataa valkoista ankkaa kulkemassa maalla tai uimassa vedessä. Villieläinten vähäisyys edelleenkin harmittaa minua, mutta hyvin lauhkeiden vesipuhveleiden katseleminen tuo minulle hieman lohtua.

Junassa on usein melko rauhaton meno. Paikalliset eivät säästele äänen voimakkuudessa. Vaikkei olekaan yöjuna, niin ihmettelen äänen hämmästyttävää voimakkuutta. Vai onko vain suomalaisena niin tottunut hiljaisuuteen, että isommalla äänellä juttelu kovasti kummeksuttaa. Kukaan ei missään tapauksessa ole uhkaava tai häiritsevä, ainoastaan äänenvoimakkuus on vaikuttava. Minuun ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Joskus joku hymyilee iloisesti, mutta yleensä jään ilman mitään huomiota. Nyt käytävän toisella puolella istunut nuori vihainen nainen kyseli minulta miksen pitänyt kasvosuojainta, vaikka täällä moni pelkää koronavirusta. Hän ei suuresti arvostanut minun epäilyjä kasvomaskien hyödystä tartuntojen ehkäisemisessä, mutta jätti keskustelun saatuaan sanottuaan sanottavansa. Hänellä näytti olevan kaksi kasvomaskia päällekkäin, joten ainakin hän oli turvassa. Pohjoisempaan tultaessa maskien määrä on ehkä hieman lisääntynyt.

Kello oli vähän yli viisi, kun juna saapui railakkaasti viheltäen Ninh Binhin asemalle. Otin tottuneesti reput kantoon, ilmoitin taksisuhareille etten tarvitse heidän kyytejään ja kävelin toista kilometriä Thuy Anh -hotellille. Täällä isommat kaupungit eivät ole keränneet esteettömyyspalkintoja, mutta pienellä kokemuksellani Ninh Binh jäisi ilman säälipisteitäkin. Ihan perusesteellisyyden lisäksi monet katukiveykset olivat yli 30 senttiä korkeat enkä osaa selittää miksi. Kaupunkia halkoivat useat leveät kadut, joilla liikenne oli tutun vilkasta. Niiden ylitys oli tavallistakin hankalampaa, koska liikennevaloja oli hyvin harvassa. Muutamissa risteyksissä suojatie johti suoraan yli 30 sentin katukiveykselle, jonka sisäpuolella oli niin tiheä pensaikko, ettei sinne voinut mennä vaan piti kävellä liikenteen seassa kiveyksen ympäri.

Minua on vähän alkanut tökkiä ruokapaikan löytämisen vaikeus. Minä en suostu syömään sellaisessa ravintolassa, jossa astiat pestään kadulla vedessä, jota ei varmasti ole kunnolla kuumennettu missään vaiheessa. Niinpä ravintoloita onkin hankala löytää, mutta olen hyvin tyytyväinen siitä, että olen säilynyt kokonaan ilman vatsavaivoja. Paino on saattanut pudota, mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Kentucky Fried Chickenissä minun ei olisi tarvinnut huolehtia astioiden puhtaudesta, mutta muuten minua ei sinne huvittanut mennä. Kiersin melko pitkän rinkin suhteellisen rauhallisessa kaupungissa, mutta en löytänyt mieleistä ravintolaa. Onneksi hotellini ravintola oli edelleen auki ja sieltä sain syödäkseni tänään ensimmäisen oikean aterian. En kerro mikä ateria oli. Hotelli on nähnyt parempiakin päiviä, mutta ei reilun puolen miljoonan huonehinnalla voi liikoja vaatia.