21.6.2018 Kiova

Myös tänään kävimme aamiaisella samassa ravintolassa kuin eilenkin. Seija kokeili pannukakkuja ja minä päädyin itseänikin hämmästyttäen puuroon. Tieto saa jonkun nauramaan ääreen kotimaassa. Ruokailun jälkeen kävelimme pienen kierroksen aurinkoisessa Minskissä. Ihmiset kulkivat varsin kiireettömästi töihin eikä liikennekään ollut niin kiihkeä kuin aamuruuhkassa olisi voinut kuvitella. Palasimme hotellillemme Leninin suuren patsaan editse, mutta tunnelma ei ollut sellainen kuin Vladimirin suuruuden päivinä täällä oli ollut.

Kymmeneltä poistuimme Hotel Minskistä, mikä oli ollut oikein hyvä valinta käynnillemme. Kävelimme kiireettömästi reilun kilometrin matkan bussiasemalle. Eiliset kokemukset epäonnistumisista olivat vielä muistissa, mutta nyt tiesimme miten pitää toimia. Lentokenttäbussi löytyi helposti, nostin matkalaukun kyytiin ja menimme melkein täyteen linja-autoon istumaan ja odottamaan, kunnes kuski tulee ottamaan maksun. Olimme tyytyväisiä, mutta sitten ihmettelimme, kun joku rupesi ärisemään lähellä olevalle, että tämä oli hänen paikallaan. Aika pian hoksasimme, että täällä liput pitää ostaa etukäteen. Seija säntäsi hankkimaan tikettejä ja minä kävin nostamassa matkalaukun pois kyydistä ihan varmuuden vuoksi. Vaimo tiedusteli lippuja lähtevään linja-autoon, mutta myyjä kuittasi vain njet biljette. Onneksi seuraavaan onnikkaan oli neljän ruplan lippuja tarjolla ja sellaiset hän osti. Iso bussi saapui paikalle ja kuski kehotti odottajia nostelemaan matkatavarat kyytiin, minkä jälkeen nousimme järjestyksessä bussiin. Seija näytti ylpeänä kuskillemme lippua, joka kysyi ilmeettömänä ”bagashi”. Minä nyökkäsin innokkaasti, että ”bagashi, bagashi” ja näytin eleillä, että olin laittanut laukkumme kyytiin. Miehen kasvoille nousi hyvin turhautunut ilme, mutta hetken emmittyään hän osoitti tuskautuneena meille, että menkää peremmälle. Matkalaukusta olisi pitänyt maksaa erikseen, mutta sitähän kukaan ei meille kertonut. No pääsimme kyytiin ja saimme säästettyä monta kopeekkaa.

Valko-Venäjä ja meidän bussimatkailu eivät oikein sopineet yhteen, mutta tämän enempää vaikeuksia emme kokeneet. Vajaan tunnin päästä olimme Minskin kansainvälisellä lentokentällä. Jouduimme odottamaan vähän aikaa ennen kuin pääsimme luovuttamaan matkalaukkumme Belavian haltuun. Lähtöselvitykset sujuivat ihan niin kuin muillakin maailman kentillä, joten epäilyt Valko-Venäjän hankalista muodollisuuksista olivat aivan turhia. Viimeisten ruplien tuhlaaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi.

Valko-Venäjän lentoyhtiö Belavia ei painiskele samassa sarjassa kuin maailman suuret lentoyhtiöt, mutta ei meillä ollut mitään moitittavaa yhtiön toiminnassa. Kone oli hieman vanha, mutta kaikki toimi muuten hyvin. Lentoemännät olivat ystävällisiä ja kauniita, meille tarjottiin tunnin kestävällä lennolla ruoka, heppoinen, mutta kuitenkin, ja perille päästiin aikataulun mukaan. Meillä ei siis ollut mitään moitittavaa lentoyhtiön suhteen.

Olimme Ukrainan Kiovassa kello kahden jälkeen. Meitä tervehti 29 asteen suloinen lämpö, joka sai Seijan suupielet siihen parhaaseen suuntaan. Jouduimme jonottamaan aika pitkään passintarkastuksessa. Edellä olleet joutuivat näyttämään vaikka sun mitä dokumentteja, antamaan sormenjälkiä ja vastaamaan kyselyihin. Meidän passeja nuori nainen katseli lyhyen hetken, skannasi sen laitteessaan ja runttasi leiman viimeiselle sivulle viitaten sitten meidät eteenpäin oikein mukavan hymyn kera. Matkalaukun kanssa poistuimme terminaalista ja aloimme ihmetellä, miten pääsisimme Kiovaan. Tämä oli Kiovan kakkoskenttä eikä sieltä ollut kunnollisia julkisia kulkuneuvoja keskustaan. Menimme taksitolpalle, mutta siellä oli paljon asiakkaita, mutta ei lainkaan takseja. Ympärillämme olevat olivat yhtä epätietoisia kuljetuksen suhteen kuin mekin. Siirryimme hieman eteenpäin, jolloin meille tuli mies tarjoamaan taksikyytiä keskustaan 400 rahalla. Epäilin suuresti, että tämä oli oikea taksi, vaikka mies niin yritti vakuuttaa. Päätimme kuitenkin rikkoa periaatteitani ja menimme kyytiin. Puoli tuntia myöhemmin olimme hotellimme edessä matkan maksaessa juuri tuon 400 hryvnia.

Ulkoa Hermitage Boutigue Hotel ei saanut Seijalta innostuksen ilmaisuja, mutta sisältä se kelpasi hänelle mainiosti, joten noin 50 euroa/yö sijoitus hyväksyttiin. Lyhyen virkistäytymisen jälkeen lähdimme katselemaan Ukrainan pääkaupunkia. Aluksi Kiova näytti isolta, rumalta, rauhattomalta ja huomattavasti Minskiä sottaisemmalta. Kaksi tuntia myöhemmin Kiova oli edelleen iso, mutta vain hieman Minskiä roskaisempi. Edelleen rumia paikkoja oli havaittavissa, mutta huomattavasti enemmän oli toinen toistaan hienompia rakennuksia, jotka olivat varsin hyvässä kunnossa. Liikenne oli hyvin rauhatonta, mutta jalankulkijaa kunnioitettiin hienosti, kunhan kulkijoilla oli vihreä valo.

Kävelimme hohkaavan kuumassa Kiovassa nauttien ympärillä olevasta suurkaupungin menosta. Kuuluisalla Itsenäisyyden aukiolla ei nyt ollut menossa yhteiskunnallisia mielenosoituksia, mutta ihmisiä oli oikein mukavasti. Kiovassa on monia erittäin hienoja pastellivärein maalattuja kirkkoja. Pyhän Mikaelin siniseen kirkkoon pääsimme käymään sisälläkin, mutta kuuluisampaan Sophien pytinkiin meitä ei päästetty ollenkaan jonkun tapahtuman vuoksi. Auringon alkaessa paistaa viistosti menimme päivälliselle oikein mukavan näköiseen ravintolaan. Yleensä olemme matkoilla etsineet huokeamman näköistä ruokapaikkaa, mutta tällä matkalla olemme joutuneet hakemaan kalliimman näköisiä ravintoloita. On aika mukavaa, kun hintataso on selvästi alle suomalaisen.

Ilta hotellilla meni ilman jalkapalloa. En löytänyt Argentiina-Kroatia peliä mistään television noin 200 kanavasta, joten menin ihmettelemään asiaa respan nuorelta mieheltä. Hän ei ollut jalkapallomiehiä, sillä hän oli aivan yhtä ihmeissään pelin puuttumisesta kuin minäkin. No Argentiina jäi pelissä toiseksi, joten kaikki hyvin.