Myös tänään kävimme aamiaisella samassa ravintolassa kuin
eilenkin. Seija kokeili pannukakkuja ja minä päädyin itseänikin hämmästyttäen
puuroon. Tieto saa jonkun nauramaan ääreen kotimaassa. Ruokailun jälkeen kävelimme
pienen kierroksen aurinkoisessa Minskissä. Ihmiset kulkivat varsin
kiireettömästi töihin eikä liikennekään ollut niin kiihkeä kuin aamuruuhkassa
olisi voinut kuvitella. Palasimme hotellillemme Leninin suuren patsaan editse,
mutta tunnelma ei ollut sellainen kuin Vladimirin suuruuden päivinä täällä oli
ollut.
Kymmeneltä poistuimme Hotel Minskistä, mikä oli ollut oikein
hyvä valinta käynnillemme. Kävelimme kiireettömästi reilun kilometrin matkan bussiasemalle.
Eiliset kokemukset epäonnistumisista olivat vielä muistissa, mutta nyt tiesimme
miten pitää toimia. Lentokenttäbussi löytyi helposti, nostin matkalaukun
kyytiin ja menimme melkein täyteen linja-autoon istumaan ja odottamaan, kunnes
kuski tulee ottamaan maksun. Olimme tyytyväisiä, mutta sitten ihmettelimme, kun
joku rupesi ärisemään lähellä olevalle, että tämä oli hänen paikallaan. Aika
pian hoksasimme, että täällä liput pitää ostaa etukäteen. Seija säntäsi
hankkimaan tikettejä ja minä kävin nostamassa matkalaukun pois kyydistä ihan
varmuuden vuoksi. Vaimo tiedusteli lippuja lähtevään linja-autoon, mutta myyjä
kuittasi vain njet biljette. Onneksi seuraavaan onnikkaan oli neljän ruplan
lippuja tarjolla ja sellaiset hän osti. Iso bussi saapui paikalle ja kuski
kehotti odottajia nostelemaan matkatavarat kyytiin, minkä jälkeen nousimme järjestyksessä
bussiin. Seija näytti ylpeänä kuskillemme lippua, joka kysyi ilmeettömänä ”bagashi”.
Minä nyökkäsin innokkaasti, että ”bagashi, bagashi” ja näytin eleillä, että
olin laittanut laukkumme kyytiin. Miehen kasvoille nousi hyvin turhautunut ilme,
mutta hetken emmittyään hän osoitti tuskautuneena meille, että menkää peremmälle.
Matkalaukusta olisi pitänyt maksaa erikseen, mutta sitähän kukaan ei meille
kertonut. No pääsimme kyytiin ja saimme säästettyä monta kopeekkaa.
Valko-Venäjä ja meidän bussimatkailu eivät oikein sopineet
yhteen, mutta tämän enempää vaikeuksia emme kokeneet. Vajaan tunnin päästä
olimme Minskin kansainvälisellä lentokentällä. Jouduimme odottamaan vähän aikaa
ennen kuin pääsimme luovuttamaan matkalaukkumme Belavian haltuun. Lähtöselvitykset
sujuivat ihan niin kuin muillakin maailman kentillä, joten epäilyt Valko-Venäjän
hankalista muodollisuuksista olivat aivan turhia. Viimeisten ruplien
tuhlaaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi.
Valko-Venäjän lentoyhtiö Belavia ei painiskele samassa
sarjassa kuin maailman suuret lentoyhtiöt, mutta ei meillä ollut mitään
moitittavaa yhtiön toiminnassa. Kone oli hieman vanha, mutta kaikki toimi
muuten hyvin. Lentoemännät olivat ystävällisiä ja kauniita, meille tarjottiin
tunnin kestävällä lennolla ruoka, heppoinen, mutta kuitenkin, ja perille
päästiin aikataulun mukaan. Meillä ei siis ollut mitään moitittavaa lentoyhtiön
suhteen.
Olimme Ukrainan Kiovassa kello kahden jälkeen. Meitä
tervehti 29 asteen suloinen lämpö, joka sai Seijan suupielet siihen parhaaseen
suuntaan. Jouduimme jonottamaan aika pitkään passintarkastuksessa. Edellä
olleet joutuivat näyttämään vaikka sun mitä dokumentteja, antamaan sormenjälkiä
ja vastaamaan kyselyihin. Meidän passeja nuori nainen katseli lyhyen hetken,
skannasi sen laitteessaan ja runttasi leiman viimeiselle sivulle viitaten
sitten meidät eteenpäin oikein mukavan hymyn kera. Matkalaukun kanssa
poistuimme terminaalista ja aloimme ihmetellä, miten pääsisimme Kiovaan. Tämä
oli Kiovan kakkoskenttä eikä sieltä ollut kunnollisia julkisia kulkuneuvoja
keskustaan. Menimme taksitolpalle, mutta siellä oli paljon asiakkaita, mutta ei
lainkaan takseja. Ympärillämme olevat olivat yhtä epätietoisia kuljetuksen
suhteen kuin mekin. Siirryimme hieman eteenpäin, jolloin meille tuli mies tarjoamaan
taksikyytiä keskustaan 400 rahalla. Epäilin suuresti, että tämä oli oikea
taksi, vaikka mies niin yritti vakuuttaa. Päätimme kuitenkin rikkoa periaatteitani
ja menimme kyytiin. Puoli tuntia myöhemmin olimme hotellimme edessä matkan
maksaessa juuri tuon 400 hryvnia.
Ulkoa Hermitage Boutigue Hotel ei saanut Seijalta
innostuksen ilmaisuja, mutta sisältä se kelpasi hänelle mainiosti, joten noin
50 euroa/yö sijoitus hyväksyttiin. Lyhyen virkistäytymisen jälkeen lähdimme
katselemaan Ukrainan pääkaupunkia. Aluksi Kiova näytti isolta, rumalta, rauhattomalta
ja huomattavasti Minskiä sottaisemmalta. Kaksi tuntia myöhemmin Kiova oli
edelleen iso, mutta vain hieman Minskiä roskaisempi. Edelleen rumia paikkoja
oli havaittavissa, mutta huomattavasti enemmän oli toinen toistaan hienompia
rakennuksia, jotka olivat varsin hyvässä kunnossa. Liikenne oli hyvin
rauhatonta, mutta jalankulkijaa kunnioitettiin hienosti, kunhan kulkijoilla oli
vihreä valo.
Kävelimme hohkaavan kuumassa Kiovassa nauttien ympärillä olevasta
suurkaupungin menosta. Kuuluisalla Itsenäisyyden aukiolla ei nyt ollut menossa
yhteiskunnallisia mielenosoituksia, mutta ihmisiä oli oikein mukavasti. Kiovassa
on monia erittäin hienoja pastellivärein maalattuja kirkkoja. Pyhän Mikaelin
siniseen kirkkoon pääsimme käymään sisälläkin, mutta kuuluisampaan Sophien
pytinkiin meitä ei päästetty ollenkaan jonkun tapahtuman vuoksi. Auringon alkaessa
paistaa viistosti menimme päivälliselle oikein mukavan näköiseen ravintolaan.
Yleensä olemme matkoilla etsineet huokeamman näköistä ruokapaikkaa, mutta tällä
matkalla olemme joutuneet hakemaan kalliimman näköisiä ravintoloita. On aika mukavaa,
kun hintataso on selvästi alle suomalaisen.
Ilta hotellilla meni ilman jalkapalloa. En löytänyt
Argentiina-Kroatia peliä mistään television noin 200 kanavasta, joten menin ihmettelemään
asiaa respan nuorelta mieheltä. Hän ei ollut jalkapallomiehiä, sillä hän oli
aivan yhtä ihmeissään pelin puuttumisesta kuin minäkin. No Argentiina jäi
pelissä toiseksi, joten kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti