Yö ei ollut kummallakaan paras mahdollinen, joten olimme aika väsyneitä, kun kello herätti seitsemältä. Suoritimme aamutoimet puolessa tunnissa ja puoli kahdeksalta olimme alakerrassa reput selässä ja hotelli maksettuna. Ulkona oli vielä aivan pimeää ja sen verran viileätä, että jouduimme laittamaan pitkähihaiset vaatteet ylle. Kävelimme noin neljä kilometriä etelämpänä sijaitsevalle Atochan rautatieasemalle. Sunnuntaiaamuna kaupunki oli varsin hiljainen. Kohtasimme jonkin verran kotiin palaavia juhlijoita, mutta kenelläkään ei enää ollut juhlan tuntua vaan eteneminen oli hiljaista ja hidasta. Me askelsimme ripeästi valtakatua seuraten ja olimme noin 40 minuutissa suurella asemalla, jossa kauan sitten tehtiin hyvin ikävä terrori-isku. Meillä oli 20 minuuttia aikaa junan lähtöön, mutta se riitti hyvin pieneen harhailuun, ja ehdimme vielä ostaa aamiaiseksi kahvimukit sekä voileivät, jotka tosin olivat harmittavan huonoja.
Renfe-yhtiön pikajuna vei meidät Valenciaan alle kahdessa tunnissa. Jouduimme istumaan vastakkain käytäväpaikoilla, mikä ei ollut ollenkaan mukavaa. En pystynyt kunnolla katselemaan ulkona vaihtuvia maisemia, koska vieressäni istunut nainen peitti suurimman osan ikkunasta. Valtaosa matkasta taitettiin tasaisilla seuduilla, missä oli lähinnä kuivan keltaisia peltoja, joita värittivät viiniviljelmät ja oliivipuut. Metsiä ei ollut juuri lainkaan ja kaikki näytti kamalan kuivalta. Pidän enemmän vehmaammasta maasta, mutta kyllä näitä maisemia oli myös kiva katsella. Tai olisi ollut, jos olisimme istuneet ikkunan vieressä.
Puoli yhdentoista jälkeen kävelimme asemalta Valencian keskustaan. Aseman seudulla oli aika rähjäistä, mutta sen jälkeen kaupunki näytti oikein mukavalta. Vanhat kerrostalot oli rakennettu mielikuvituksekkaasti ja niitä oli oikein mukava katsella. Kaupungissa oli yllättävän monta aukiota, osa aika pieniä, mutta ne toivat kaupunkikuvaan mukavaa vaihtelua. Aamulla ihmisiä oli vielä aika vähän, mutta hiljalleen meno vilkastui. Lämpötila oli aluksi vähän yli 20 asteen, mutta parhaimmillaan se nousi noin 28 asteeseen, mutta pilvinen taivas auttoi poistamaan auringon kuumotuksen.
Hotellimme, Vincci Lys, on aivan vanhan keskustan vieressä. Saimme vietyä sinne reppumme jo ennen kahtatoista, joskaan huone ei vielä silloin ollut valmis. Pääsimme katselemaan kaupunkia ilman reppuja, mikä tietenkin helpotti huomattavasti kulkemista. Kävimme pienellä Doctor Colladon aukiolla nauttimassa oluen ja appelsiinimehun. Terassi ei ollut muovituoleineen ja ahtaine tiloineen kovin mukava paikka. Siitä siirryimme katsomaan vieressä olevaa Lonja de la Sedaa. Se on 1400-luvulla rakennettu silkkikaupankäynnin keskus. Unescon maailmanperintölistalle päässyt erinomaisen hieno rakennus on paikkansa ansainnut. Suuren salin hämmästyttävän sirot pilarit jaksoivat kannatella korkeata koristeellista kattoa. Nyt paikka oli turistien täyttämä, mutta aikoinaan siellä on varmasti ollut hieno kauppakuhina päällä. Yläkerrassa oli pienempi sali, missä oli uskomattoman hieno kullalla kirjaillut siniset kattoparrut.
Lounaan söimme keskustan pienen ravintolan terassilla. Tarjoilija mainosti sitä meille terassina, mutta oikeasti se oli vain pöytiä kapealla kujalla, missä ohikulkijat kävelivät pöytämme vierestä. Kulkijoita ei ollut häiriöksi saakka, ja ruoka oli ihan hyvää, joten pahaa ei paikasta pidä sanoa. Reipas tarjoilija toi meille päivän annoksen. Se käsitti kolme alkupalaa, pienen friteeratun jutun, joka oli hyvää, mutta emme tienneet, mitä se oli, salaatin sekä patatas brava’n. Pääruoaksi söimme merellisen paellan, mikä oli ihan maittavaa ainakin aluksi. Jälkiruoaksi oli kahvi ja kakku, jotka Seija omi kokonaan itselleen.
Kello oli ylittänyt kahden, joten palasimme hotellille ja pääsimme huoneeseemme. Se oli varsin tilava, mutta muuten aika tavallinen hyvä hotellihuone, jossa ei ollut tarvetta tarkastaa patjan alta mahdollisia ötököitä. Oikaisimme itsemme hetkeksi jalkoja lepuuttaen, mutta pian lähdimme jatkamaan Valenciaan tutustumista. Kävelimme pari kilometriä pohjoiseen. Pistäydyimme Museu de Belles Arts de Valenciassa. Siellä oli laaja valikoima taideteoksia, joita katselimme sopivan ajan. Sekä museo että Lonja olivat ilmaisia. Palasimme takaisin lämpimään päivään ja kävelimme kohti kaakkoa Turian puistoa pitkin. Vielä 1950-luvulla Turia-joki kulki tällä paikalla kaupungin halki. Sitten 1957 tuli hyvin mittava tulva, joka aiheutti suurta tuhoa kaupungissa. Tämän jälkeen joki ohjattiin toista reittiä, jolloin se kiersi kaupungin. Entinen uoma jätettiin puistoksi, mikä on nyt hyvin suosittu kaupunkilaisten, kuten myös turistien keskuudessa. Puiston ylittää toistakymmentä siltaa, jotka olivat aikoinaan ylittäneet joen.
Puisto päättyi hyvin laajaan ja kovin futuristisesti rakennettuun taiteiden ja tieteiden kaupunkiin. Siellä oli monia suuria ja erikoisia rakennuksia, joissa oli muun muassa taidemuseo, tiedekeskus ja akvaario. Kuljeskelimme monia vesialtaita käsittävällä alueella ja katselimme erikoisia rakennuksia ulkoa päin. Sisällä kävimme vain Agora-nimisessä rakennuksessa. Se oli valtavan korkea rakennus, joka kai toimi jonkinlaisena tilaisuuksien pitopaikkana, joskaan sen funktio ei meille täysin selvinnyt.
Kiireettömästi etenimme Euroopan suurimmalle akvaariolle saakka, mutta se olisi pian mennyt kiinni, joten vierailun jätimme huomiseksi. Lähdimme palaamaan keskustaan, mutta nyt käytimme metroa, koska sellaisella haluan ainakin kerran kussakin kaupungissa mennä. Löysimme aseman vajaan puolen kilometrin kävelyn jälkeen. Olin hieman pettynyt, kun asema oli enemmän raitiovaunupysäkki kuin metroasema, ja vielä pettyneempi olin, kun pysäkille ei tullut metro vaan raitiovaunu. No onneksi edes loppumatkan ajoimme maan alla ja pysäkit vaihtuivat asemiksi. Alacant-asemalta kävelimme hotellille hieman liian pitkän reitin, kun minä suunnistin huolimattomasti harhaan.
Olimme todella väsyneitä, ja lepäsimme hotellilla vajaan tunnin. Sitten lähdimme takaisin keskustaan, koska nälkä voitti jalkojen uupumuksen. Keskustan kapeilla kaduilla oli paljon kulkijoita, mutta ruokaravintolat olivat vielä enimmäkseen kiinni. Onneksi tämä on niin suuri kaupunki, että turisteja varten osa ravintoloista tarjoaa ruokaa myös siihen aikaan kun turisteilla on nälkä. Aika pian löysimme ravintolan, joka meille kelpasi, ja siihen auttoi varsin kova nälkä. Yritimme toistaa eilisen onnistumisen, mutta tällä kertaa kinkku ja meloni annos ollut yhtä maistuva. Ilta oli lempeä, mutta meillä ei ollut enää virtaa vaan palasimme hotellille Seijan kellon mittarin näyttäessä 32 000 askelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti