perjantai 8. huhtikuuta 2022

Nikosia

 Olympos-vuoren reunamilla perjantai valkeni pilvisenä ja melko viileänä. Tai oikeastaan kovin viileänä, kun vertaa aiempiin päiviin. Lämmintä oli noin 10 astetta ja tuuli viuhui tuoden kylmän tuntua entistä enemmän. Tätä me emme tienneet mennessämme sortseissa aamiaiselle. Suuressa salissa oli parikymmentä ihmistä ja olimme tietenkin ainoat, joiden raajoja eivät vaatekappaleet suojanneet. Tarjonta oli heppoisin tähän mennessä, mutta kyllä riittävät energiat sai sieltäkin hankittua.

Yhdeksältä poistuimme hotellista ja laitoimme matkalaukun takakonttiin säilöön. Auto jäi paikalleen, kun me lähdimme Olympos-vuoren kiertävälle kävelyreitille. Ruokailun jälkeen olimme käyneet ulkona kokeilemassa lämpötilaa, ja ymmärsimme pukea päälle oikeastaan kaikki lämpimät vaatteet, mitä meillä oli mukana. Reippaina ja lämpiminä lähdimme etenemään noin 8,5 kilometrin lenkkiä.

Alkumatkalla oli muutamassa kohdassa vähän lunta ja märkää, mutta selvisimme niistä helposti ja jatkoimme matkaa. Polku oli helposti käveltävä. Siellä ei ollut juurikaan irtokiviä, mutta käpyjä sitäkin enemmän, joskaan ne eivät kävelyä hankaloittaneet. Alun metsäosuuden jälkeen nousimme hiljalleen ylemmäksi, jolloin metsikkö harventui aukeaksi rinteeksi, missä oli siellä täällä hyvin jyhkeitä euroopanmustamäntyjä, matalia seetrejä ja käkkyräisiä katajia. Samalla maisemat aukesivat näyttäviksi. Troodos-vuoriston vuorien rinteet olivat enimmäkseen metsien peittämät, mutta paljon oli myös kallioisia kohtia.



Kävely sujui mukavasti koko ajan hieman ylöspäin nousten. Polku pysyi hyväkuntoisena, vaikka kallion ja kivien määrä lisääntyi, mikä vaati myös tarkkaavaisuuden kasvua. Ympärillä kuului paljon linnun laulua, mutta pysähdyttyäni niitä etsimään, ne olivat melkein aina kaikonneet puiden taakse. Nunnataskuja näin monta kertaa ja usean kerran myös tiaisia, mutta en ehtinyt tunnistamaan mitä tiaisia ne olivat. Aivan kävelyn lopussa näin puukiipijän kulkevan männyn runkoa pitkin. Myöhemmin katsoin puukiipijän levinneisyyttä ja huomasin, että Kyproksella ei puukiipijää ole vaan ainoastaan etelänpuukiipijiä.

Olimme saaneet kävellä aivan yksinään ensimmäiset kuusi kilometriä, mutta sitten ohitimme kivellä istuvan pariskunnan, joka kuitenkin pääsi kuittaamaan meidät meidän juomatauollamme. Muita ihmisiä emme kävelyn aikana tavanneet. Kävely kulki oikein mukavasti polkua katsellen ja pysähtyessä maisemia ihaillen. Luonto oli oikein kaunista, vaikka olikin kovin karua. Ohitimme muun muassa 800 vuotta vanhan katajan, joka sitkeästi työnsi vihreätä oksistaan. Ylempänä lumi suli hitaasti, mikä teki rinteille puroja. Jouduimme ylittämään muutaman hieman suuremman virran, mutta selvisimme ilman kastumista, vaikka vain vaivoin.

Reitin varrella oli virstanpylväitä kilometrin välin, ja kuudennen kohdalla tiesimme, että jotain oli vialla. Meillä piti olla jäljellä vain kaksi kilometriä kävelyä, mutta tiesimme varmasti, että emme olleet lähelläkään alkupistettä vaan aivan toisella puolella Olympos-vuorta. No emme voineet lopettaa etenemistä vaan jatkaa eteenpäin. Huolissamme emme olleet, sillä olimme saarella, joten emme voineet edetä rannikkoa edemmäksi. Ei vaan huolta ei ollut, koska olimme merkityllä reitillä, joka varmasti veisi meidät johonkin. Olin myös selvillä, että Olympos oli koko ajan meidän oikealla puolella ja olimme kiertäneet sen itäpuolelta jo lounaispuolelle. Matin jalkoja alkoi hiljalleen painaa pitkä matka, mutta sitä hän ei millään tavalla puolisolleen ilmaissut, vaan jatkoi ryhmän kärjessä rivakasti astellen. Yhdeksän kilometrin kohdalla olimme päässeet pohjoisrinteelle, mikä oli vielä aivan lumen peitossa. Nyt ei enää ollut hauskaa taapertaa. Lumi ei onneksi upottanut, mutta välillä se petti alta, jolloin tasapaino petti. Jouduimme sovittamaan askeleemme edeltäjien jälkiin, jolloin marssistamme tuli kovin hupaisaa tassutusta. Kilometrin lumietapin jälkeen pääsimme viimein tienvarteen, jota etenimme loput kolme kilometriä autolle.



Netistä katsomani reitti oli jossain vaiheessa eronnut kohti Olympos-vuorta, mutta sitä emme olleet huomanneet. Niinpä kiersimme koko vuoren ja matkaa tuli vähän yli 13 kilometriä. Autolle päästyämme olimme jälleen iloisia ja tyytyväisiä reitin valintaan. Kävelyn aikana oli nousua 283 metriä ja korkeimmillaan olimme 1 818 metrin korkeudessa.

Retkeemme meni noin kolme ja puoli tuntia, mutta se oli sen arvoinen. Vaihdoin märät sukat kuiviin, ja lähdimme ajamaan kohti Nikosiaa. Ensimmäisellä kymmenellä kilometrillä ei tarvinnut kuin silloin tällöin painaa jarrua alamäen jatkuessa lähes keskeytyksettä. Suurimman laskun taituttua Kakopetrian kaupungin kohdalla kurvasin BMW:llä vasemmalle katsomaan Pyhän Nikolauksen kirkkoa. Se on yksi kymmenestä Troodosin alueen pienistä ortodoksikirkoista, jotka ovat päässeet Unescon maailmanperintölistalle. Lisäksemme nähtävyyttä oli katsomassa kolme muuta henkilöä. Kirkko oli kovin pieni, mutta sen sisällä olevat maalaukset olivat erinomaisen hienoja. Muutaman kilometrin ajon jälkeen kävimme katsomassa toista samanlaista kirkkoa. Se oli kiinni, mutta juuri sopivasti turistiryhmä tuli paikalle paikallisen oppaan kanssa, ja me pääsimme sisälle kirkkoon siinä sivussa.

Ajo Nikosiaan, Kyproksen pääkaupunkiin, sujui sujuvan rytmikkäästi. Liikenne ei ollut ihmeellisen vilkasta ja puhelimen neuvot osuivat oikeaan. Olimme varanneet eilen hotellin, ja kirjoittaneet osoitteen ylös, mutta kumpikaan ei muistanut mikä hotellin nimi oli. Pääsin kaupungin muurin sisäpuolelle, ja saman tien alkoi katu, jolla hotellimme oli. Pysäköin auton kadun varteen ja pienen epävarmuuden vallitessa menimme Castelli-hotelliin. Seija ilmoitti nimemme respan hoitajalle, joka naputteli tietokonettaan. ”Meillä ei ole varausta tämän nimiselle henkilölle”. No voi sun %&#¤, alkoi vilistä mielessäni, kun heppu myönsikin virheensä selittäen jotain a:n ja e:n samankaltaisuudesta. Naureskelimme kaikki asialle, kuka milläkin uskottavuudella. Huoneemme on oikein tilava, siisti ja hyvä.

Nikosia ei ole kovinkaan viihtyisä kaupunki. Kävelykatualueella on paljon kahviloita ja ravintoloita, mutta niiden välissä on hyvin paljon tyhjiä liikkeitä, jotka tyhjentävät tunnelman tyystin. Ihmisiä oli kovin vähän ja asiakkaita vielä vähemmän. Kävimme kivan baarin terassilla nauttimassa juomat, mutta seurana oli vain yksi toinen pariskunta. Lähdimme kävelykatua pohjoiseen päin ja yhtäkkiä tulimme kreikkalaisen ja turkkilaisen Kyproksen rajalle. Seijalla oli mukana passit, joten päätimme mennä käymään turkkilaisten puolella. Kreikkalaisten puolen passintarkastuspisteellä Seija kysyi kohteliaasti, että saammeko me mennä tästä. Virkailija lupasi kulun Seijalle iloisesti hymyillen. Turkkilaisten puolella Seija oli vaiti eikä hän olisi mahdolliseen kysymykseen saanut vastausta yrmeältä virkailijalta. Kummallista miten virkamiehet voivat olla jotain muuta kuin iloisia ja avuliaita?



Kiersimme vain pienellä alueella turkkilaisten puolella, mutta siellä oli paljon viihtyisämpää kuin kreikkalaisten puolella. Siellä oli ihmisiä ja elämää. Tunnelma oli välitöntä, joskin tietenkin alue toimi kreikkalaisten puolelta tulevien ihmisten armoilla, tai oikeastaan heidän rahojen. Kävimme syömässä kebabit ihan kivassa ravintolassa. Ruokailu maksoi 15 euroa, kun pieni olut ja prosecco olivat maksaneet 10 euroa linjan toisella puolella. Tuuli oli ollut voimakasta Olympos-vuorella, mutta täällä se äityi hyvin voimakkaaksi. Olimme turistikaupan edessä etsimässä Kyproksen lippumagneettia, kun puuska kaatoi painavan magneettitelineen. Sain siitä kiinni, ennen kuin dominoefektillä olisi kaatunut kolme muutakin telinettä. Paluu EU:n puolelle sujui ongelmitta passeja molemmilla puolilla skannaillen. Kävimme vielä yhdessä baarissa, joka sekin oli kovin mukava. Sitten kiertelimme vähän aikaa kaupungilla ennen paluuta hotellille.

Matkamme Kyprokselle kääntyy vääjäämättä kohti loppua. Huomenna ajamme takaisin Larnakaan ja sieltä lennämme Münchenin kautta takaisin Suomeen. Matkaa olisi tietenkin mielellään jatkanut, joskin aika hyvin tämän maan tärkeimmät paikat ehdimme katsoa. Kypros on ihan mukava paikka. Parhaiten tämä sopii sellaisille, jotka nauttivat lämmöstä ja rannoista. Kaupungeista pidin eniten Pafosista, mutta ilman ajelua Troodosin vuorille, olisi jäänyt matka paljon tylsemmäksi. Täällä on totuttu turisteihin, joten oli helppo tulla toimeen englannilla. Jopa Panagian pikkukylän tupakkaa polttanut kaupanpitäjä osasi kertoa laskun summan englanniksi, mutta luulen, että small talk hänen kanssaan olisi sisältänyt pitkiä taukoja. Joka tapauksessa tämä loma osoittautui paremmaksi kuin olin alun perin arvellut.

torstai 7. huhtikuuta 2022

Troodos

Pafosin aamu oli riittävän lämmin, jotta Seija meni ulkoaltaalle uimaan. Hän oli altaan ainoa kauhoja, mutta se antoi vapaamman tilan uida. Vesi ei ollut kovin kylmää, koska hän viihtyi siellä yli varttitunnin. Minä en ehtinyt mukaan aamu-uinnille, joten tyydyin peseytymään huoneessamme. Puoli yhdeksän jälkeen olimme oikein hyvän aamiaistarjonnan ääressä. Aamusta toiseen aamiainen on vain parantunut, mikä tietenkin on oikein hieno asia. Amphora-hotelli otti asiakkaan tyytyväisyyden vakavasti, sillä suurta salia kiersi vanhempi herra hovimestarin elkein ja hyvin kohteliaasti ehti meiltäkin käydä kahdesti kysymässä, oliko kaikki hyvin.

Yhdeksän jälkeen olimme pakanneet ainoan matkalaukkumme ja kiikuttaneet sen auton takakonttiin. Seija kävi maksamassa huoneen, kun minä jo lämmittelin moottoria päivän ajoa varten. Ensimmäinen etappi oli reilun kahden kilometrin mittainen. Se vei meidät Pafosin lounaisnurkalle, jossa olimme eilen syöneet päivällistä. Pysäköin ilmaiselle parkkipaikalle ja siirryimme vieressä olevaan Nea Pafosin arkeologiselle alueelle, joka on päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Täältä on kaivettu esiin kreikkalaisten ja roomalaisten asutusten raunioita. Esille on noussut erittäin hienoja mosaiikkeja, jotka ovat peittäneet aikoinaan talojen lattiat. Paikan kuuluisin talo on niin sanottu Dionysoksen talo, jossa on noin 500 neliön alueelta säilynyt todella hienoja mosaiikkeja. Osa muista mosaiikeista on peitetty tarkoituksella hiekalla, jotta ne säilyvät ulkona. Ilmeisesti hiekka poistetaan silloin tällöin, jotta turistit saavat niitä ihailla. Alue oli varsin suuri ja siellä oli helteen noustessa oikein kiva kierrellä. Siellä oli paljon myös luonnontilaista heinikkoa, joka houkuttelee lintuja. Näin töyhtökiurun, jota en ennen ole nähnytkään.



Poistuimme alueelta pohjoisesta portista ja lähdimme kävelemään meren rantaa seuraten pohjoiseen. Tuuli ei ollut kovinkaan voimakasta, mutta siitä huolimatta mainingit löivät voimakkaasti rantakiviin. Täällä uiminen olisi ollut mahdotonta melkein kaikkialla, mutta meren katseleminen oli oikein kivaa. Ohitimme jälleen monta hotellia, joiden lukuisilla parvekkeilla istuskeli harvakseltaan ihmisiä. Lähes kaikki aurinkotuolit olivat tyhjillään, mikä kertoi turistikauden olevan vasta tulossa. Etenimme lähtöpisteestä noin neljä kilometriä pohjoisemmaksi, ennen kuin käännyimme kiertäen takaisin päin. Kaupunki oli täällä tylsän puoleista.

Olimme takaisin satama-alueella pian puolen päivän jälkeen. Päätimme mennä nauttimaan lounaan melko lähelle paikkaa, jossa olimme eilen käyneet. Kuljimme muutama sata metriä Captain’s Bistoa lännemmäksi, missä olimme nähneet viihtyisämpiä ravintoloita. Valitsimme hyvät pöytäliinat omaavan Theo’s Restaurantin. Bonuksena siellä oli myös odotukset täyttävä ruokalista. Seija malttoi ottaa salaatin, mutta minä panostin viimeiseen merenrantaruokailuun tilaamalla kattavan kala-aterian. Odottaessamme ruokien valmistumista katselimme Välimeren kirkasta vettä sekä ympäröivää maailmaa. Hieman minua alkoi kaduttaa, ettemme menneet viereiseen Pelican ravintolaan. Siellä oleili oikea noin metrin korkuinen vaaleanpunainen pelikaani, joka enimmän ajan seisoskeli terassin edustalla ja nautti ihmisten ihmettelystä. Kadutus katosi, kun eteeni kiikutettiin erinomainen merilautanen. Siinä oli rinnan miekkakalaa, tonnikalaa, mustekalan lonkero imukuppeineen, isoja katkarapuja, meriahventa, simpukoita, rapukakku sekä kummallinen valkoinen kumilieriö, joka taisi olla seepiaa. Ainoa, mikä jäi osin syömättä, oli tämä seepia. Mustekalan lonkero oli melkein hyvää eikä lainkaan vastenmielistä, mitä kuvaa se, että Seijakin maistoi sitä. Parasta oli kuitenkin rapukakku hieman ennen jättikatkarapuja.

Yhden jälkeen lähdin ajamaan kohti pohjoista. Pafosin läpi pääsimme helposti. Kyproksella on varsin helppo ajaa. Kaupungeissa mennään keskieurooppalaiseen tapaan nähden kovin rauhallisesti eikä maaseudullakaan takaa tulevien jalkoihin yleensä jää. Etenin eilistä reittiä pohjoiseen Stroumpiin saakka, missä käännyin itään kovin pienelle tielle. Seuraavat reilut kolme tuntia ja alle sata kilometriä ajoimme erinomaisen mutkaista tietä Troodosiin saakka.



Kyllä minä nautin ajamisesta näillä hyvin kiemuraisilla teillä, missä pisimmät suorat eivät paljon sataa metriä ylittäneet. Yleensä tiukkaa oikeata seurasi tiukka tai vielä tiukempi vasen. Rattia kääntäessäni ehdin myös katsella jyrkkiä rinteitä laakson toisella puolella. Tie oli yllättävän hyvässä kunnossa eikä asfaltissa ollut juuri lainkaan kuoppia tai murtumia. Ainoat tarkkaavaisuutta vaativat asiat olivat tielle jyrkiltä rinteiltä pudonneet kivet. Eroosio syö koko ajan rinteitä ja sieltä putoilee tielle kiviä. Suurin osa on pieniä, mutta seurassa on myös nyrkin kokoisia morkuloita, joiden päältä ajaessa voisi käydä ikävästi. Todella huonolla onnella voisi rinteeltä vieriä kunnon siirtolohkare tai kymmenmetrinen mänty, mutta sellaisia emme kohdanneet. Tie oli olosuhteisiin nähden melko leveä eivätkä rinteet syöksyneet heti tien reunalta syvyyksiin, joten Seija istuskeli vieressäni varsin tyynenä. Liikennettä oli hyvin vähän. Tie kulki lähinnä rinteen reunalla eikä laskeutunut välillä laaksoon ja sieltä takaisin ylös. Äkkinäisimmän pysähdyksen jouduin tekemään, kun erään mutkan takaa eteen ilmestyi monikymmenpäinen vuohilauma. Paimen oli kuitenkin tilanteen tasalla. Hän heitti kiven lauman oikealle puolelle, mikä ilmeisesti komensi eläimiä pysymään vasemmalla reunalla. Ohittaessani lauman tervehdin kiitokseksi vanhaa miestä ja sain vastineeksi yhtä ystävällisen viittauksen.

Teimme muutaman pysähdyksen eteen tulleissa harvoissa kylissä. Panagiassa pysähdyimme pieneen kauppaan ostamaan juotavaa. Vanha mies istuskeli verannalla meidän mennessä sisälle. Hän seurasi perässämme ja meni istumaan kassakoneen ääreen tupakkaa poltellen meidän etsiessä ostoksiamme kuuliaisesti maskit naamalla. Erään luostarin kyljessä oli yllättävän suuri kahvila, mihin ajoitimme iltapäivän kahvihetken. Lisäksemme paikassa ei ollut asiakkaana kuin Jeepillä kahvilan eteen ajanut munkki ja joku siviili, jonka kanssa hän meni juttelemaan. Ostamamme kahvit olivat laimean kelmeitä ja omenatorttuamme ylilentänyt pääskynen maustoi jätöksillään, joten loppu tortusta jäi syömättä.

Viiden jälkeen ohitimme Mt. Olymposin, jonka rinteillä oli vielä pikku kinoksia lunta, vaikkei läheskään sellaisia, joita Suomessa on satanut viime päivinä. Troodosissa löysimme helposti Jubilee Troodos Hotelin, mihin majoituimme. Hotelli on huomattavasti vaatimattomampi kuin aiemmat yöpaikkamme, mutta siisti ja riittävä viettää ilta ja nukkua yö. Kävelimme lyhyen matkan Troodoksen kylään, joka käsitti hotellin, muutaman ravintolan sekä supermarketin. Kävimme nauttimassa siiderin ja oluen ravintolan terassilla, jossa oli riittävän lämmintä istuskella lyhythihaisessa paidassa ja sortseissa. Kävimme vielä supermarketissa hankkimassa pientä purtavaa ja juotavaa iltaa ja huomista varten. Paikan myyjä tarvitsisi muutaman tunnin asiakaspalvelukoulutusta. Tosin se ei taitaisi paljon myyntiä lisätä.

Troodosin kylä sijaitsee 1 952 metriä korkean Olympus-vuoren lähettyvillä. Täällä on enimmäkseen tanakkaa mäntymetsää. Monet männyt ovat paksuja, mutta silti melko matalia. Juuresta ne ovat helposti toista metriä halkaisijaltaan, muut loppuvat jo pian kymmenen metrin korkeuteen. Mäntyjen lisäksi ei täällä paljon muita puita olekaan. Huomenna on tarkoitus tarkastella metsää ja maastoa lähemmin.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Pafos

 Kyproksen ilmassa on jotain, joka nukuttaa minua oikein maittavasti. Harmittavasti Seijaan sillä ei ole ihan samaa vaikutusta. Hotellin aamiainen oli oikein laadukas, ja sieltä löytyi syötävää nirsommallekin, jos sellaisia olisi ollut mukana. Tilassa piti liikkua maski kasvoillaan. Sama sääntö on voimassa kaikkialla sisätiloissa, niin kaupoissa ravintoloissa kuin liikennevälineissäkin. Koronapassia meiltä on kysytty kahdesti. Ensimmäisen kerran lentokentällä saapuessamme maahan ja toisen kerran Choirokoitian Unescon lipunmyynnissä. Tämä jälkimmäinen hieman kummeksutti, sillä alue oli kokonaan taivasalla!

Poistuimme hotellista yhdeksän jälkeen sortsit jalassa ja kalpea iho peitettynä aurinkorasvalla. Minulla oli tänään ajovuoro, joten menin jo tottuneesti auton oikean puolen etupenkille. Tämä on muuten jo viides valtio, jossa autoilen vasemmanpuoleista liikennettä noudattaen. Ajoin läpi Limassolin keskustan, missä oli liikennettä jonkin verran, mutta ei kuitenkaan vaivaksi asti. Ajo oli varsin selkeätä katujen ollessa kapeita, jolloin vauhti ei nouse korkeaksi. Lisäksi nopeutta pitävät tehokkaasti kurissa hidastetöyssyt, joita liikennemerkeissä kutsutaan ”road humps”. Olin säätänyt puhelimen reitinohjauksen välttämään moottoritien, minkä se tekikin tehokkaasti. Ajelin länteen pikkuteitä pitkin ilman kiirettä. Erään tietyöstä johtuneen kiertotien jälkeen puhelinneito ehdotti todella kummallisia reittivaihtoehtoja. Niin päätimme siirtyä läheiselle moottoritiellä, jota pitkin ajoin 100 kilometriä tunnissa Pafosiin saakka. Sieltä käännyimme kohti pohjoista ja saavutimme Polis- nimisen kaupungin noin 30 kilometrin ajon jälkeen. Kävimme supermarketissa, joista suurin osa on meidän R-kioskin kokoisia, ostamassa juotavaa ja vähän evästä. Jatkoimme vielä vajaa kymmenen kilometriä, kunnes tulimme vaellusreitin alkuun.

Kuljimme 7,5 kilometrin mittaisen Afroditen kävelyreitin. Tarun mukaan Afrodite syntyi Kyproksella ja ilmeisesti juuri täällä saaren kärjessä, missä reitti kulki. Reitin alussa oli pieni syvennys, johon valui vettä. Täällä oli tarun mukaan Afrodite peseytynyt, mutta tuskin enää suostuisi sitä tekemään. Lämpötila oli oikein mukava 23 astetta, vaikka auringossa ja kävellessä tuntuikin kuumemmalta. Aluksi oli melko tasaista kulkua polkua pitkin varsin kuivassa metsikössä. Puut tosin olivat enimmäkseen matalia ja aika pian nekin vähenivät pensaikoksi. Pian polku alkoi nousta ylöspäin, jolloin kulkeminen hankaloitui, koska alusta muuttui kivikkoiseksi. Jouduimme kovin tarkkaan katsomaan jalansijan, että pysyimme pystyssä. Nouseminen kävi jalkoihin, mutta ikämme huomioiden pärjäsimme varsin hyvin. Kivikko vaihtui välillä kapeaan tiehen, mikä oli helpompaa kulkea, mutta ikävämpää edetä. Täällä meitä kohtasi kävelyreitin suurin tragedia, sillä keskellä kapeaa tietä makasi kuollut vuohi. Sen sieraimista oli valunut jotain valkoista eikä se liikkunut, joten päättelimme sen olevan kuollut emmekä sitä auttaneet.

Reitin puolivälissä olimme nousseet yli 300 metriä. Melkolailla korkeimmalla kohdalla avautui aivan erinomainen näkymä Välimerelle ja edelleen niemenkärkeen. Jossain alhaalla mahtavan sinivihreän meren aaltojen vaahdosta oli Afrodite syntynyt.



Kyllä hänellä oli ollut hieno paikka syntyä ja meillä oli oikein hieno paikka katsella hänen syntysijojaan. Kauan emme malttaneet istua ja juoda vettä vaan oli taas tarve päästä kävelemään. Seuraavat kolme kilometriä oli kapeata alaspäin viettävää polkua, joka kulki jyrkkää rinnettä pitkin, ja koko ajan alhaalla velloi rauhallisesti kaunis Välimeri. Tämä osuus kävelystä oli kaikkein haastavinta, koska polulla oli paljon irtokiviä. Ne olivat todella liukkaita, jos astui huolimattomasti. Sen sai kokea varomaton rouva, jonka jalan alta kivet antoivat periksi ja hän näytti loukkaavan olkapäätään. Me olimme varovaisia eikä vammoja tullut. Sain ohjeet pysähtyä aina ennen kuin sain katsella lintuja. Se olikin järkevää, sillä näin ensimmäistä kertaa nunnataskun, enkä syöksynyt päistikkaa alas jyrkkää rinnettä. Aikaa reittiin käytimme noin kaksi ja puoli tuntia. Kävely oli oikein mukavaa ja katseltavaa oli runsaasti.



Nautimme parkkipaikan tuntumassa jäätelöt ennen kuin nousimme mustaan Bemariimme ja lähdimme palaamaan Pafosiin. Pääsimme perille Amphora Hoteliin, vaikka ehdin jo hermostua puhelimen antamiin typeriin ohjeisiin. Tämä on varsin suuri rantahotelli, jossa ei tähän aikaan tosin ole kovinkaan paljon vierailijoita. Saimme avainkortin alakerran huoneeseen, jonka parveke on noin 20 metrin päässä isosta uima-altaasta. Sen pinta jäi koskemattomaksi, sillä pian majoittumisen jälkeen lähdimme Pafosiin syömään. Ajoimme vanhan sataman alueelle bussilla, vaikka matka osoittautuikin perin lyhyeksi. Olisin mielelläni mennyt vanhaan kaupunkiin, mutta sinne ei meidän bussimme mennyt, joten etsimme sataman monista ravintoloista sopivan. Päädyimme melko lyhyen kävelyn jälkeen Captain’s Bistroon. Seija tilasi kanaa ja minä otin meriahvenen (sea bass). Molempia ruoka oli kauniisti aseteltu ja maistuivat hyvältä. Ahveneni oli parempaa kuin sen Larnakassa maistamani sukulainen.

Sää oli muuttunut viileämmäksi alenevan auringon ja erityisesti voimakkaaksi nousseen tuulen vuoksi. Kävimme katsomassa niemen kärjessä olevaa pientä linnoitusta, mutta sitten päätimme kävellä takaisin hotellille ilman pitempiä kiertoja. Reitti rantaa pitkin oli oikein viihtyisä. Jalkakäytävä seurasi merenrantaa ja kulki suurten hotellien lukuisten lepotuolien ohitse. Ranta oli enimmäkseen kivikkoinen, mutta siellä täällä oli lyhyitä hiekkarantapätkiä. Seija houkutteli minua käymään vielä oluella, mutta kieltäydyin, jotta ehtisin kirjoittaa Maija-Liisalle lukemista Koti-Suomeen. Lohdutuksesi Seija osti pienen kuohuviinipullon, jota hän meni nauttimaan huoneemme parvekkeelle auringonlaskua katsellen, joten Maija-Liisan ei tarvitse olla harmissaan.


Minä sen sijaan istuin sängyllä tietokone sylissä ja hakkailin näppäimiä. Samalla vilkuilin televisiosta paikallista jalkapallopeliä. En ole ikinä ennen nähnyt yhtä rajua pelaamista. Keltainen joukkue sai peräti neljä punaista korttia, ja kaikki aivan aiheesta.
 Sininen joukkue teki yhden maalin, jolloin maalintekijää heiteltiin katsomosta kaljatölkeillä, vaikka oli heidän kotipelinsä.  Ehkä siellä oli myös keltaisten kannattajia. Tai sitten kotijoukkueenkaan kannattajat eivät sietäneet hänen ääliömäisiä tuuletuksia.


tiistai 5. huhtikuuta 2022

Limassol

 Saimme univelan maksettua yön aikana emmekä silti nukkuneet liian myöhään. Taivas oli pilvien peitossa, mutta sateen vaaraa ei ollut. Kahdeksan jälkeen laskeuduimme alakertaan aamiaiselle. Lisäksemme paikalla oli ainoastaan Antti Kurosen kaksoisolento, joka ei kuitenkaan meistä ollut kiinnostunut. Aamiaistarjonta oli varsin hyvä ja esillepano poikkeuksellinen aistillinen aamiaispöytään. Meille molemmille valmistettiin myös omeletit, mikä varmisti energiatason kohdalleen.

Puoli kymmenen aikoihin jätimme huoneen ja poistuimme hotellista. Kävelimme muutaman sadan metrin bussipysäkille, missä odottelimme kymmenisen minuuttia bussin numero 525 saapumista. Teimme päinvastaisen matkan kuin eilen ja palasimme takaisin lentokentälle. Leveästi hymyillen katselin tänäänkin flamingojen syömistä matalalla suolajärvellä. Löysimme helposti Europcarin autonvuokrauspisteen lentokentän aulasta. Oikein hyvää englantia puhuvan virkailijan kanssa oli poikkeuksellisen helppoa tehdä autovuokrausta. Usein vuokraus on ikävää, kun kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toista ja pitää monta kertaa pyytää toistamaan toisen sanomisia. Nyt kaikki sujui helposti ja ongelmitta. Saimme muutaman kympin lisäämällä Bemarin allemme, joskaan en ole ihan varma kannattiko se. Auto ei tuntunut kovin kummalliselta eikä ainakaan paremmalta kuin oma auto.

Varovasti autoon totutellen ajoin pois lentokentän parkkipaikalta. Tärkeintä oli tietenkin muistaa pysytellä vasemmalla puolella tietä. Se oli itse asiassa varsin helppoa eikä päivän aikana ollut kertaakaan ongelmia pysyä omalla kaistalla. Halusin välttää moottoritien, koska meillä ei ollut mitään kiirettä. Niinpä lähdin pientä tietä pitkin kohti länttä. Viiden kilometrin ajon jälkeen olimme ajaneet harhaan! Se ei ollut katastrofi vaan katselimme puhelimelta missä olimme ja sitten otimme uuden reitin. Rannan lähellä kulkevaa tietä etenimme Mazotosiin saakka, mistä suuntasimme sisämaahan päin. Noin 15 minuuttia myöhemmin pysäköin auton Choirokoitian kylän vieressä olevan Unescon maailmanperintökohteen parkkipaikalle.

Choirokoitian kylässä asuttiin viimeksi muutama tuhat vuotta sitten, mutta sen jälkeen se on raunioitunut. Kovin paljon ei tietenkään ole jäljellä, mutta kuitenkin sen verran, että asumusten pyöreä muoto ja tiivis sijoittuminen oli kaivauksissa pystytty selvittämään. Kiertelimme vähän aikaa melko pienellä alueella ja katselimme vähäisiä raunioita. Alueen reunalle oli rakennettu esimerkkejä alkuperäisistä rakennuksista. Niissä kivimökeissä ei voinut olla kovin mukavaa asua eikä yksityisyyttä ollut kenelläkään. Seija kauhisteli pieniä sisiliskoja, mutta jähmettyi paikoilleen, kun näki ensimmäisen kerran niiden noin 20 senttiä pitkän isoveljen. Onneksi kumpikin varoi toisiaan, joten yhteydenotolta vältyttiin. Nautimme kylmän juoman ja kummallisen nakkikääryleen alueen kahvilassa.



Seuraavana ajoimme Limassoliin Harmony Bay hotelliin, missä vietämme tulevan yön. Matkaa oli vain muutama kymmenen kilometriä, joten olimme paikan päällä kovin aikaisin. Emme kuitenkaan viitsineet ajaa autolla minnekään muualle vaan kiertelimme lähistöllä kävellen vähän aikaa. Nautimme vielä hotellin baarissa oluen ja siiderin ennen kuin huoneemme saatiin siivottua. Odottelu lähes kuumalla terassilla oli ihan mukavaa, kun minäkin maltoin kerrankin olla paikallani. Tosin paljon kauempaa en olisi enää kestänyt. Respassa oli töissä suomalainen nainen. Seija vähän rupatteli hänen kanssaan, mutta minä en sitä nähnyt tarpeelliseksi. Huone on ihan tilava ja parvekkeelta on merinäkymä, joskin näkymä on kovin kapea kahden rakennuksen välissä, mutta kuitenkin.

Ripeän virkistäytymisen jälkeen lähdimme Limassolin keskustaan, joka oli reilun viiden kilometrin päässä. Sinne meidät vei bussi numero 30 alle kahden euron henkilömaksulla. Minulla ei ollut tarkkaa käsitystä missä kannattaisi jäädä pois, mutta arvauksemme osui aika hyvin oikeaan, kun nousimme bussista hieman ennen vanhaa satamaa. Limassol ei ole mikään kovin kaunis kaupunki. Rannan tuntumaan on rakennettu varsin korkeita asuinrakennuksia rikkaille ihmisille, joista varsin suuri osa lienee itänaapuristamme. Venäjää kuuluu puhuttavan varsin usein ja monet mainokset on kohdistettu suoraan venäläisille. Hotellin televisiokanavista puolet on venäläisiä. Kaupungin rakennuksissa on hyvin paljon graffiteja eivätkä ne ole hyvin tehtyjä vaan pelkkää sotkua. Kovin paljon oli huonokuntoisia rakennuksia ja monissa uusissakin rakennuksissa oli meneillään remontteja. Vanhaan satamaan oli kunnostettu moderneja ravintoloita ja kahviloita, jotka olivat kivoja, vaikkeivat kovin omaperäisiä.

Vanhassa keskustassa oli uudistettu Agora, missä oli hyvin monia ravintoloita. Seija valitsi meidän ruokapaikkamme pöytäliinojen perusteella. Istuttuamme terassin pöytään toi vanha mies meille ruokalistan, mistä hän osoitti kreikankielisiä nimiä ja kertoi kehnolla englannilla mitä ne olivat. Hänen käytyään listan läpi olimme edelleen kovin epävarmoja, mikä ei ollut ihme, sillä olimme tunnistaneet vain moussakan sekä ”meatballs”. Ukko tutkiskeli ilmeitämme ja teki aivan oikean johtopäätöksen; hän palasi omalle paikalleen ja toi meille englanninkieliset ruokalistat. Miksei hän voinut tuoda niitä heti? Päädyimme molemmat ottamaan kebabit, Seija kanalla ja minä sianlihalla. Kokonaiset lihanpalat tuotiin vartaassa, mikä ei minusta vaikuttanut kebabilta, mutta voi olla, että kreikkalaisessa ruokailussa näin on. Joka tapauksessa ruoka oli ihan hyvää ja kovin huokeata. Olimme jo lopettelemassa omaa ruokailua ja odottamassa maksun mahdollisuutta, kun viereiseen pöytään tuli viiden hengen turistiseurue vähäisellä englannin kielen taidolla varustettuna. Gubbe tuli jälleen pöytään kreikankielinen ruokalista mukanaan, ja hän kertoi samat tarinat kuin meillekin. Yksi rouva halusi sopan muiden ilmeisesti vielä aprikoidessa mitä haluavat enkä sitä ollenkaan ihmetellyt. Vanha mies kuittasi rouvalle ”five soups”. Nopeasti kuului pöydästä ”no, no, one soup”. Vanha mies ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan vastaväitteitä kävellessään tiskille kertomaan tilausta. Meitä vähän harmitti lähteä, koska nyt emme tiedä montako soppaa pöytään kannettiin.

Me kävelimme vielä keskustassa, vaikka siellä ei juuri katseltavaa ollut. Valuimme hiljalleen meren rantaan ja päädyimme vanhan sataman alueelle, missä oli näitä uusia kahviloista ja ravintoloita. Seija halusi vielä kahvin, mitä menimme nauttimaan modernin näköiseen kahvilaan. Minä otin pienen Keo-oluen. Se (0,33 l) maksoi euron enemmän kuin ruokailun yhteydessä ottamani 0,63 litran olut. Puitteet maksavat. Palasimme hotellille kävellen meren rannan promenadilla. Se oli parasta Limassolissa. Ranta oli pääasiassa kivien peittämää, mutta välillä oli myös uimarantoja. Nyt ei rannalla paljon ihmisiä ollut, mutta joku oli kuitenkin jopa uimassa. Sitäkin enemmän ihmisiä käveli promenadilla tai pyöräili viereisellä pyörätiellä. Tungosta ei ollut vaan sopivasti vastaantulijoita, joita pystyi ihmettelemään.



maanantai 4. huhtikuuta 2022

Larnaka

 Oikein miellyttävä 25 asteen lämpö ja kevyesti tuulessa huojuvat palmut kertoivat meidän tulleen pitkästä aikaa lomalle lämpöön. Poistuimme Larnakan kansainväliseltä lentokentältä kolmen jälkeen lentomme oltua noin puoli tuntia myöhässä. Me emme kuitenkaan välittäneet myöhästymisestä, koska olimme lomalla. Nyt meidän tarvitsi vain siirtyä vajaan kymmenen kilometrin päässä olevaan Kyproksen neljänneksi suurimman kaupungin keskustaan. Tiesin, että paikallisbussi menee lentokentältä keskustaan, mutta emme löytäneet pysäkkiä. Palasimme terminaaliin ja löysimme kaupungin julkisen liikenteen infopisteen, missä hyvin iloisen avulias rouva kertoi meille, miten pääsemme paikallisbussilla keskustaan. Hän auttoi hyvin ystävällisesti ja jopa kirjoitti meille lapulle bussin numeron, ja näytti puhelimestaan valokuvan pysäkistä. Pysäkki löytyikin helposti noustuamme terminaalin toiseen kerrokseen ja sieltä ulos. Ehdimme juuri sopivasti odottavaan bussiin, joita kulkee parinkymmenen minuutin välein. Miespuoleinen bussikuski palautti meidät takaisin turistin asemaan. Heitä ei tarvitse palvella vaan totinen tuijotus ja ylimielinen yrähdys riittävät.

Matka Larnakaan oli alkanut Helsingin kylmyydessä neljän jälkeen aamulla. Meillä ei loppujen lopuksi ollut mitään kiirettä ehtiä kentälle - seikka, jonka kuitenkin huomasimme vasta, kun odottelimme vajaan tunnin lennon lähtöä lähtöportin edessä. Olen kuitenkin aina mieluummin riittävän aikaisin odottamassa lennon lähtöä kuin myöhästyn ensimmäistäkään kertaa. Meillä oli Münchenissä vajaan kolmen tunnin odotus. Siellä emme edes luulleet, että meillä olisi kiire vaan kävimme rauhassa kahvilla ja patongilla ennen kuin siirryimme lähtöportin tuntumaan odottelemaan. Erikoisin tapahtuma oli, kun ihmettelin terminaalin sisällä olevaa varpusta. Raukka katseli kaihoisasti ikkunasta ulos vapauteen, mutta sinne sillä on vaikeata päästä. Toivottavasti kuitenkin reitti löytyy.

Olimme varanneet hotellin Larnakan keskustasta. Minä seurasin puhelimen karttaohjelmasta hieman kiemurtelevaa reittiä, ja osasimme nousta pois mukavan lähellä Mikes Kanarium hotellia. Pysäkiltä kävelimme noin 200 metriä, kunnes löysimme yöpaikkamme. Iloinen, oikein hyvää englantia puhuva rouva otti meidät vastaan ja hoiti muodollisuudet ripeästi ja joustavasti. Pienen otannan perusteella kyproslaiset naiset ovat iloisia ja mukavia, mutta miehet taas jotain muuta. Huoneemme on varsin tilava ja puolisoni mielestä värit olivat oikein raikkaita. Minusta huoneessa oli valkoista ja sinistä. Joka tapauksessa huone oli oikein kiva, ja hotellin sijainti erinomainen.

Vaihdoimme lyhyempää päälle ja lähdimme melkein saman tien katselemaan kaupunkia. Larnakassa ei ole kuin noin 50 000 asukasta ja aika pienen kaupungin tuntu täällä olikin. Rannan ulkopuolella näytti olevan vain lähiöitä, joten sinne meillä ei ollut mitään tarvetta mennä. Me ja muut turistit kuljimme rantapromenadilla. Siellä oli kivan näköistä, sillä meri ja palmut ovat kivoja katsella. Kovin omaperäisiä eivät rantakadun varrella olevat ravintolat ja baarit olleet, mutta hoitivat juuri sen, mikä niiden tehtävä oli. Vielä ei ole turistikausi, joten kaikkialla oli kivan väljää. Väriä katukuvaan toivat kirkkaan punaiset englantilaiset, jotka eivät olleet muistaneet laittaa aurinkorasvaa lähtiessään katselemaan kaupunkia. Sitä virhettä en itse enää tee eikä minun punavalkoinen vartalon väri ei enää toistu, kuten joskus kesämatkoilla on tapahtunut.

Kävimme promenadin baarissa nauttimassa siiderin ja Keo-oluen kävelyn lomassa. Meillä oli kuitenkin kova nälkä ja aika pian kävelykierroksen jälkeen etsiydyimme syömään. Valinnan varaa oli jonkin verran. Valitsimme Panos Steakhousen, vaikka emme sinne lihaa menneet syömään. Seija otti halloumisalaatin, kun minä päädyin hammasahveneen (sea bream). Kyrmyniskainen ahven oli ihan maistuva valkoinen kala, vaikkei ihan yhtä mehevä ollut kuin itse onkima Itä-Suomen ahven olisi ollut. Olimme tyytyväisiä ruokailuun, vaikka hieman minua häiritsi se, etten ollut varma mitä veistä minun piti käyttää kalan kanssa.

Ruokailun jälkeen kävelimme muutaman kilometrin promenadia itään, ja sieltä sitten palasimme takaisin. Meri oli mukavan tyyni ja vesi oli kauniin väristä. Aurinko alkoi laskeutua horisontin taakse eikä enää ollut ollenkaan kuuma, mutta ei myöskään kylmä. Hiljalleen kävelimme takaisin hotellille. Onneksi minulla oli kirjoittamista, sillä ainakaan kyproslainen televisiotarjonta ei olisi minun iltaani viihdyttänyt.

Päivän hienoin hetki taisi olla, kun näin pian lentokentän jälkeen suolajärvellä flamingoja!

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Kohti Kyprosta

Pitkästä aikaa on taas mahdollisuus lähteä matkalle. Nyt on suuntana Kypros, joka on Euroopan maista viimeinen, jossa en ole ennen käynyt. Kovin kauan emme siellä ole, mutta eipä saarikaan kovin suuri ole. Toivottavasti pääsen kirjoittamaan mielenkiintoisista tapahtumista ja erilaisista kohtaamisista. Maanantaina voi odotella ensimmäistä päivitystä Afroditen saarelta.