Rio de Janeiro

Onnistuin nukkumaan lähes kymmenen tuntia enkä herännyt kuin muutaman kerran, vaikka unet kovin kummallisia olivatkin. Jouduin pitämään ilmastointia päällä koko yön, vaikka inhoan sitä. Tuulen voimakkuutta ei voi säätää vaan se on joko päällä tai pois päältä. Heräsin yöllä palellellen, mutta en voinut laittaa tuuletinta pois päältäkään, koska silloin olisi tullut aivan liian kuuma. Pystyin kuitenkin lisäämään lämpötilaa, jolloin löysin sopivan keskitien. Niin uni jatkui aamuun, joskin aikaisen nukkumaan menon vuoksi heräsin melko aikaisin.

Laskeuduin 11. kerroksesta alakerran ravintolaan aamiaiselle kahdeksan jälkeen. Tarjonta oli runsas ja puitteet ihan kivat. Tarjoilijoilla, joita oli hämmentävän paljon, oli tummat puvut päällä ja rusetit kaulassa, joten hotelli on laadukkaampi kuin luulinkaan. Yritin aukaista pientä voirasiaa, mutta en saanut sitä millään auki. Rusettikaula huomasi ahdinkoni ja kysyi kohteliaasti voiko hän auttaa. Olisin varmasti saanut rasian auki jollain keinoin, mutta annoin hepun auttaa. Eipä saanut hänkään rasiaa auki, mutta hän haki minulle uuden, jonka hän tarjoili avattuna. Aamiaisen jälkeen nousin vielä huoneeseeni ja kulutin siellä vähän aikaa lepäillen.

Yhdeksän jälkeen lähdin katselemaan Rio de Janeiron keskustaa. Vaimoni viestitteli myöhemmin, että kotona oli 25 astetta pakkasta. Täällä oli lämmintä 59 astetta enemmän. Minua harmittaa vaimon ja kaikkien muiden siellä kylmässä olevien puolesta, mutta ei ollut herkkua täälläkään! Kuumuus ja kaikkialla ympäröivä kosteus oli todella painostavaa. Unohdin aluksi juoda riittävästi, jolloin kuumuus pääsi yllättämään, vaikka olisi pitänyt muistaa juoda riittävästi. Sitten kun join runsaasti, pukkasi hirmuinen hiki joka puolelle kehoani. Ehkä kuitenkin valitsen mieluummin tämän lämmön kuin kotimaan kylmyyden, joskin kohtuus olisi parempi molemmille.

Kävelin hotellilta pohjoiseen Cardeal Arcoverde -metroasemalle. Hankin automaatista lipun yhteen suuntaan noin seitsemällä realilla eli noin 1,30 eurolla. Aikani tökin seteliä aivan väärään koloon, mutta kun laitoin sen oikeaan paikkaan onnistui lipun hankkiminen helposti. Sisäänkäynnin portilla tökin hankkimaani lippua, joka oli luottokortin kokoinen, aivan vääriin paikkoihin, kunnes virkailija osoitti mihin se pitää tökätä ja niin pääsin matkustamaan Rio de Janeiron metrolla. Metro oli yllättävän siisti eikä siellä ollut lainkaan graffiteja, joita on muualla kaupungissa hyvin paljon. Kovin uusi juna ei ollut vaan piti kovasti meteliä, mutta kyllä sillä silti pääsi kätevästi eteenpäin. Eikä siellä ollut yhtään pelottavaa vaan kyydissä oli samanlaisia matkustajia kuin minäkin. Toki olin tietenkin kaikkein valkoisin kulkija.

Nautin matkustamisesta kahdeksan pysäkin väliä ja nousin ylös Uruguaiana-asemalla Centro kaupunginosassa. Vaikka kello ei ollut vielä kymmentäkään iski kuumuus heti, kun nousin pois metrotunnelista. Hain kulkiessani aina varjoa, mutta pian niitä ei juurikaan ollut, koska aurinko paistoi lähes kohtisuoraan ylhäältä. Minä sain kartan hotellin respasta, mutta se käsitti pelkästään Capacabanan alueen, joten siitä ei ollut apua keskustassa. Puhelimen karttaohjelma puolestaan toimi kummallisen huonosti enkä toisaalta halunnut puhelinta ottaa esille kaduilla, koska siellä kuljeskeli aika epämääräisiä menijöitä. Tosin ne eivät minusta piitanneet, mutta puhelimeni olisi saattanut kiinnostaa. Niinpä suunnistelin ulkomuistin ja satunnaisten karttataulujen avulla. Minulla ei ollut kuin muutama paikka, jonka halusin nähdä, joten enimmäkseen kiertelin ja katselin ja hikoilin. Eikä kuumuus kurittanut vain minua, sillä muillakin paita oli märkä ja ravintolan tarjoilijatkin päivittelivät, että muy quente.

Kulkureittini ei noudattanut mitään järkevää vaan menin enimmäkseen summamutikassa ja pyrin löytämään varjoa. Keskusta (Centron alue) ei ollut kovinkaan kaunis tai yhtään viehättävä. Siellä täällä oli kauniita rakennuksia, mutta ne olivat pääsääntöisesti huonokuntoisia tai jopa kaipasivat purkamista. Siellä täällä oli uusia isoja rakennuksia, mutta ne olivat tavallisen tylsiä. Toki näin ihan komeitakin rakennuksia, kuten teattereita ja museoita, mutta ne olivat kokolailla vähemmistössä.

Erikoisin rakennus oli São Sebastião -katedraali. Kirkkojen oletetaan olevan kauniita, mutta tämä betonista tehty valtaisa pyramidin muotoinen rakennus ei ollut kaunis vaan jotain aivan muuta. Mieleeni tuli Tiranassa oleva Enver Hoxhan muistolle rakennettu hautamuistomerkki, mutta ihan niin kamala tämä ei ollut, mutta ei paljon parempikaan. Sisältä rakennus oli parempi, sillä valtaisat yli 60 metrin korkeuteen kohoavat lasimaalaukset näyttivät hienoilta auringon valon loistaessa niiden läpi. Saavuin katedraalille keskipäivän kuumimmilla hetkillä ja jouduin kiertämään sinne pitkän reitin ilman varjojen tuomaa helpotusta. Olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin sisälle varjoisaan kirkkoon, joka oli melko viileä, joskaan ei niin viileä kuin Euroopan suuret kivikatedraalit ovat kesäkuumallakin. Menin istumaan penkille ja join kaiken jäljellä olevan veden ja appelsiinimehun. Äkkiä kaikki sisälläni ollut neste purkautui ulos ihon kautta ja olin läpimärkä hiestä. En ole ollut pitkään aikaan viettänyt yhtä kauan aikaa kirkossa kuin nyt istuessani penkillä, odottaen viilentymistä ja katsellen värikkäitä lasimaalauksia.

Kirkosta kävelin katsomaan Escadaria Selarónia. Ohitin Arcos da Lapan, mikä on akvedukti, joka kuljetti vettä alueen asukkaille 1700-luvulla. Valkoinen rakennelma oli ihan hienon näköinen, vaikka houkuttelikin varjoihinsa asunnottomia suurin määrin. Asunnottomia tai ainakin sellaiselta vaikuttavia on Rion kaduilla paljon. Heitä makasi pitkin pituuttaan vilkkailla jalkakäytävillä, varjossa nurmikoilla ja ilmanottimien päällä hakien hieman viilennystä paahtavaan päivään. Escadaria Selarón on pitkä portaikko, jonka chileläinen taitelija Jorge Selarón koristeli lukuisilla värikkäillä kaakeleilla. Miestä kovasti pilkattiin silloin, kun hän koristeli portaikkoa kaakelilla, mutta nyt se on hyvin suosittu turistikohde.

Reissuni aikana kävin kahdesti oluella. Bar Amarelinhossa menin terassin sijasta sisälle, missä tuulettimet toivat hieman viilennystä, kun nautin kaksi 0,2 litraista olutta. Brahma on paikallista olutta, jota on helppo tilata. Tosin tilatessa juoman koko voi tehdä yllätyksiä. Boteco Belmontessa luulin tilanneeni ison oluen, jonka arvelin olevan puoli litraisen. Tarjoilija toi minulle litran tuopin. En tiedä tilasinko väärin vai käyttikö tarjoilija hölmöä turistia hyväkseen. Toisaalta minulla ei ollut mitään ongelmaa juoda olut janooni ja samalla nauttia viileästä ravintolasta.

Palasin hotellille metrolla. Luulin muistavani aseman, jolla minun piti jäädä pois, mutta niin vain ajoin siitä ohitse. Toisaalta se oli vain minulle eduksi, sillä sain nauttia samalla hinnalla enemmän metroajelua, kun palasin yhden asemanvälin takaisin huomattuani erehdykseni. Suihku teki todella edvaardia, kun pääsin takaisin huoneeseeni. Hetken oleilun jälkeen päätin ruokailla helpoimman kautta ja menin hotellin ravintolaan. Olin ainoa asiakas ja palvelu tuntui vähän häiritsevän yksilölliseltä. Päivän kala, jonka nimestä en saanut selvää, perunamuusin kanssa oli oikein maistuvaa ja valkoviini sopi oikein hyvin sen kanssa.

Kävin vielä illan suussa, kuitenkin valoisan aikana, lähistöllä kävelemässä. Taivaalle oli tullut vähän pilviä, mutta luvattua ukkosta ei tullut. Minulle oli jälleen tullut rakko jalkapohjaan. Näin käy melkein joka reissulla ja joka kerta joudun ostamaan rakkolaastareita, koska en ikinä muista ottaa niitä mukaan matkalle. Apteekkeja täällä on hämmästyttävän paljon, mutta jouduin käymään useassa ennen kuin löysin oikean tuotteen. En tiennyt mitä rakkolaastari on portugaliksi, joten jouduin etsimään tuotetta omatoimisesti. Lopulta uskoin löytäneeni sopivan, joskin pakkauksen kannessa oleva naisen korkokenkä arvelutti, mutta tuote oli kuitenkin oikea. Ilta meni ihan leppoisasti huoneessa lepäillen, kirjoitellen ja televisiosta jalkapalloa seuraten. Englannin liiga on täällä kovin seurattua.