Rio de Janeiro

Nukuin vähän huonosti ja olin hereillä melko aikaisin. Venytin nousua ja otin aamun rauhassa. Puoli kahdeksan jälkeen menin alakertaan aamiaiselle. Siellä oli tänään enemmän ruokailijoita kuin eilen, mutta tilanne ei kuitenkaan mennyt ihan hullun myllyksi. Valmistauduin uuteen kuumaan päivään ja laskeuduin alakertaan jälleen puoli yhdeksältä. Pyysin respaa soittamaan minulle taksin, minkä mies tekikin.

Vanhahko mies ajoi minut 40 realilla eli noin kahdeksalla eurolla Cosme Velhoon. Äänsin nimen erinomaisella portugalin aksentilla, mutta silti minun piti selittää respan miehelle, että halusin mennä katsomaan suurta Kristuksen patsasta. Tämän hän sentään ymmärsi ja lähetti minun mukaani toisen miehen, joka kertoi määränpääni kuskille. Ehkä se auttoi minua pääsemään kerralla oikeaan paikkaan. Tämä taksi ajoi rauhallisemmin kuin tiistainen menijä, mutta hyvin perille ehdittiin tälläkin menolla. Reitti kiersi etelän kautta ohi Lagoa Rodrigo de Freitasin ja sieltä tie nousi pitkässä tunnelissa ylös Cosme Velhon kaupunginosaan.

Olin siis menossa katsomaan Cristo Redentoria eli Rion kuuluisaa Kristus patsasta Corcovadon vuoren päälle. Tänään oli pilvisempää ja hieman viileämpää (32 astetta) kuin eilen. Viileämpi oli hyvä asia, mutta pilvisyys näin aamulla ei ollut. Pilvet kun olivat niin alhaalla, että ne peittivät Corcovado-vuoren huipun. Halusin mennä ylös junalla, jonka lähtöpaikka oli Cosme Velhossa. Avulias nuori työntekijä kertoi, että on mahdollista, ettei pilvien takia näe ollenkaan alas Rioon, mutta halusin nousta ylös siitä huolimatta. Sain maksettua nousun luottokortilla, minkä jälkeen minut ohjattiin jonoon odottamaan seuraavan hammasratasjunan lähtöä. Noin vartin päästä pienehkö punainen juna kolkutteli laiturille ja pääsimme kyytiin. Juna kulki noin puolessa tunnissa melkoisen nousun vuoren huipulle. Reitti kulki Tijucan suojellun sademetsän läpi. Metsä oli hyvin tiheätä ja siellä kasvoi suuria puita, joihin oli kietoutuneena paksuja liaaneja. Näin muutamia kovin erikoisia kukkia, mutta yhtään eläintä ei näkynyt. Metsän huono puoli oli, että sen läpi ei näkynyt juuri lainkaan alhaalla olevia maisemia.

Toisaalta sen esti paljon paremmin pilvet, jotka peittivät aluksi näkymät Rioon täydellisesti. Jonkin aikaa odoteltuani pilvet väistyivät jonkin verran, mutta esimerkiksi kuuluisaa Sokeritoppavuorta en nähnyt täältä ollenkaan. Harmillista, mutta sellaista tämä välillä on. Aluksi pilvet peittivät aivan kokonaan myös Kristuksen, mutta onneksi pilvet väistyivät hiljalleen ja paljastivat valtavan ja hyvin jyhkeän patsaan. Patsas on sentään 30 metriä korkea ja käsien väli 28 metriä. Siihen on jotenkin saatu veistettyä vaikuttava jykevyys eikä ihme, että siitä on tullut niin kuuluisa. Sitä kannatti todellakin käydä katsomassa ja samaa mieltä olivat hyvin monet muutkin. Patsaan edustalla ei ole kovin paljon tilaa, mutta se olikin aivan täynnä ihmisiä. Minua tietenkin ärsytti lukuisat selfien ottajat sekä kuvauksen kohteet, joiden piti levittää kätensä Jeesuksen mallin mukaisesti. Vaikka taivas oli suurimman osan ajasta pilvessä, oli ylhäällä siitä huolimatta hyvin kuuma. Odottelin jonkin aikaa pilvien väistymistä ja jonkin verran Rioa näkyikin ennen kuin pilvet jälleen peittivät näkyvyyden. Sitten oli pakko laskeutua junan luokse paluumatkaa varten. Odottamista oli parikymmentä minuuttia eikä matka oikeastaan muuttunut mihinkään, vaikka se tehtiin päinvastaiseen suuntaan.

Nyt en ottanut taksia vaan lähdin hiljakseen kävelemään itää kohti. Laskeuduin ensin Cosme Velho -katua ja sen jälkeen Laranjeiras-katua seuraten. Alueet olivat aika varakkaan näköistä ainakin Rion reunamiin verrattuna. Liikenne oli vilkasta ja sitä oli mukava seurata samalla kun kävelin jalkakäytävällä. Täällä kaistan käsite on kovin erilainen meidän käsitykseemme verrattuna. Yleensä odotin vihreän vaihtumista liikennevaloissa, mutta joskus leikin paikallista ja ylitin kadun, kun autoja ei ollut lähelläkään. Kävelin aina Largo de Machadon aukiolle. Siellä vaihdoin jalkaani rakkolaastari kiveyksellä istuen kahden irtolaisen nukkuessa vieressä. Laastarin vaihto ei poistanut kipua, joten päätin ajaa metrolla hotellille. Pilvisyydestä huolimatta oli edelleen turhan kuuma, joten päätös mennä lepäämään oli hyvä. Kello oli puoli kaksi ja kuljin edelleen aamiaisen varassa. Vähän ennen hotelliani nuori nainen tyrkytti minulle punaista lappua ja kutsui syömään. Aipo & Aipim paljastui buffet-ravintolaksi ja siitä huolimatta menin sisään. En tiennyt mitä piti tehdä, mutta tarjoilijan neuvokkaat eleet auttoivat minua alkuun. Periaate oli, että lautaselle otettiin niin paljon eri ruokia kuin halusi, sitten lautanen punnittiin ja maksettiin painon mukaan. Tein tietenkin aloittelijan virheen sillä nostin lautaselle heti alkupään ruokia eikä loppupään, missä oli kaikki lihat ja muut kalliimmat, ruokia enää mahtunut mukaan. Niinpä söin riisiä ja jonkinlaista papusoossia tilpehöörien lisäksi.

Olin aika uupunut hotellilla, mikä ei ole ollut poikkeuksellista. Lähdin kuitenkin vielä viiden aikoihin kävelemään Copacabanalle, mutta uimaan en mennyt. Sääennustus lupasi sadetta, mutta sitä ei tullut, vaikka taivas oli aika tummien pilvien peitossa. Nyt oli sopivasti kuumaa, joten innostuin kävelemään vähän turhan pitkään. Oli kuitenkin hauskaa katsella rannalla olevaa vilkasta elämää ja siellä kulkevia tuhansia ihmisiä. Päädyin kävelemään koko rannan toiseen päähän, mistä Sokeritoppavuori näkyi oikein hienosti. Ipaneman rannalle ei ollut pitkä matka, joten päätin jatkaa sinne saakka. Keltaista hiekkaa ja isoja aaltoja oli sielläkin. Rakko pisti minut ontumaan, mutta lopulta pääsin takaisin hotellille. Tänään tuli askeleita 19 000 ja matkaa 14 kilometriä, jos mittari pitää paikkaansa.

Olin hotellilla ennen kuin oli pimeää, mutta hämärän alkaessa aloin saada juttuseuraa. Voimakkaan naisellisesti meikattu mies yritti aloittaa keskustelun kanssani, mutta en siihen yhtynyt, koska en osaa portugalia. Hetken päästä kuulin englantia vierestäni ja kuuntelin hetken, kun portugalilainen mies jutteli englanniksi mukavia. Hän kuuli olevani Suomesta, jolloin hän kertoi, että hänellä on suomalainen brother-in-love nimeltään Jyrki Aaltonen. Hän kertoi talvestaan Lapissa ennen kuin päästiin asiaan. Hän ei halunnut minulta rahaa, mutta toivoi minun tulevan hänen kanssaan kauppaan ostamaan ruokaa. Hän ei kuulemma ollut syönyt kolmeen päivää. Minä kieltäydyin kauppaan menosta, jolloin hän käytti vähemmän kaunista kieltä. Jos Jyrki satut lukemaan tätä blogia, niin tiedoksi sinulle, että sukulaisesi on aika huonossa jamassa täällä Riossa. Heppu lähti toiseen suuntaan eikä huomannut, että muutaman sadan metrin päässä menin ostamaan iltapalaksi itselleni paistoksen, jossa oli kolme nakkia sisällä.

Ennen matkaa luin paljon kirjoituksia Riosta ja erityisesti sen turvallisuudesta. Monissa kirjoituksissa varoiteltiin ryöstöistä, väkivallasta ja muista vaaroista. Otin tietenkin huomioon varoitukset, mutta liikkuessani kaupungilla ja rannan tuntumassa, ei mitään pelottavaa ollut. Enkä pitänyt portugalilaista pelottavana, vaikka rumaa kieltä käyttikin. Toisaalta voi olla myös niin, että kun tietää mahdolliset vaarat niin käyttäytyy sen mukaisesti, eikä ongelmia tule.