Impruneta

Sääennustus kertoi Firenzessä olevan sateinen päivä, mikä pelotti meidät viettämään aikaa enimmäkseen huvilalla. Aamupäivä olikin sateinen ja ikävän viileä, mutta iltapäivällä sää oli huomattavasti parempi. Sitten ilta taas oli täynnä sadetta. Tällä alueella säät ja ennustukset vaihtuvat tiheään eikä kumpaankaan ole oikein luottamista.

Minulla oli tänään kuskin rooli. Aamulla yhdeksältä ajelin jälleen Firenzen liepeille samaa reittiä kuin aiemminkin. Se alkaa olla jo kovin tuttu ja sujuu helposti ilman kartturia. Meggie jäi Firenzeen, missä hänellä oli kiireinen päivä, kun hän tapasi tuttujaan ja hoiti asioitaan. Seija, Maija, Tommi ja minä menimme kotimatkalla isoon Esselungan-kauppaan, missä ostimme ostoskärryllisen tavaraa huomisia juhlallisuuksia varten. Monet tuotteet ovat täällä huomattavasti halvempia kuin Suomessa. Hedelmät, leivät ja juomat ovat huomattavasti halvempia ja ruoat jonkin verran halvempia kuin kotimaassamme. Tuotteet ovat tietenkin vähän erilaisia, mutta se on virkistävää. Bensiini maksoi noin 1,70 litralta.

Tällä välillä Sari meni bussilla naapurikylään, missä katseli paikkoja, vaikkei siellä juuri katseltavaa ollutkaan. Hän pistäytyi kirkossa ja kaupoissa. Minä kävin Maijan kanssa hakemassa hänet takaisin mökille palattuamme kauppareissulta. Iltapäivällä nautiskelimme lomistamme ja vapaista. Mikko valmistautui huomista varten, mutta hän ehti myös käydä pöytätenniskentällä oppimassa lisää nöyryyttä. Iltapäivällä välillä paistoi aurinko aika lämpimästikin ja pääsimme istuskelemaan uima-altaan reunamilla, joskaan kukaan ei uskaltautunut uimaan. Pelasin Tommin kanssa allaslentojalkapalloa, jossa Tommi ei pärjännyt nuoruudestaan huolimatta. Iltapäiväksi Maija keksi tekemistä. Hän halusi mennä maistelemaan viinejä ja sai houkuteltua äitinsä mukaan. Siitä innostuivat myös Sari ja Tommi. Muuta ei tarvittukaan, sillä kuski tuli mukavasti huvilan mukana.

Matkaa Spedaletton kylän lähellä sijaitsevaan Poggio Torsellin viinitarhalle oli noin kymmenen kilometriä, mutta puolet reitistä kulki hyvin mäkisen seudun ylitse, missä kulki vain hyvin, hyvin kapea ja kovin, kovin mäkinen tie. Ajo oli viihtyisää, joskin koko ajan piti tarkkailla molempia reunoja ja tietenkin eteenpäin, jotta näki minne seuraava mutka kääntyi ja tuliko sieltä ketään vastaan. Onneksi liikenne oli hiljaista, mutta yhdellä suoralla, joka oli tavallista leveämpi, tuli vastaan pikkufiatti. Ajoimme molemmat aivan tien reunassa, mutta pääsimme toistemme ohitse vasta, kun olin kääntänyt oman peilini pysäköintiasentoon.

Viinitarhan päärakennus sijaitsi korkean kukkulan laella, josta näkyi Firenzen katedraalin komea kupoli. Sen lisäksi maisema oli parasta Toscanaa. Päärakennus oli hyvin komea villa, joka on ollut monen kuuluisan suvun omistuksessa ja toiminut jossain vaiheessa jopa paavin kesäasuntona. Muutama vuosi sitten rakennuksen ja viinitarhan oli ostanut eräs hyvin rikas mies, jonka lähisukulaiset asuvat huvilassa. Heppu omistaa kaikki ympärillä näkyvät viinitarhat sekä oliivilehdot. Rakennuksen takana oli mahtavan hieno ja erinomaisesti hoidettu puutarha, jossa oli monta kymmentä sitruuna- ja appelsiinipuuta. Ne olivat varsin matalia ja kasvoivat suurissa ruukuissa, jotka talveksi nostettiin sisään lämpimään. Saimme aikamme ihastella puutarhaa, minkä jälkeen pääsimme suuren rakennuksen siipeen, missä oikein miellyttävässä huoneessa pääsimme maistamaan tarhan viinejä.

Olimme hankkineet neljä 45 euron arvoista maistelulippua ja minä olin mukana kuskina. Oppaana ja maisteluohjaajana toimi oikein viehättävä italiaisnainen, joka puhui erinomaista englantia pienellä paikalliskorostuksella. Hän kertoi meille pitkät ja mielenkiintoiset tarinat paikan historiasta, viinitarhasta sekä tarhan viineistä. Aluksi hän ymmärsi väärin roolini, sillä hän luuli minua paikalliseksi kuskiksi, jonka tämä suomalaisjoukkio oli vuokrannut auton kanssa. Asia selvisi aika pian, kun minun suomi oli parempaa kuin italiani. En pystynyt osallistumaan kierrokseen, jos en osallistunut myös maisteluun, mikä maksoi 45 euroa. Päätin olla mukana ja nauttia vain pienet siemaisut tarjottuja viinejä.

Aluksi viehättävä rouva toi pöytään kolme perusviiniä heidän valikoimastaan ja kaatoi meille jokaiselle pienet siivut, joskin minulle kaikkein pienimmät. Edessämme oli myös lautanen, missä oli juustoja, leikkeleitä ja erilaisia leipiä oliiviöljyn kera. Rouva antoi meille perusvinkit, miten toimitaan, mutta ei kertonut meille miltä viinien pitäisi maistua, mikä oli hyvä asia. Maistelimme kaikkia viinejä, jotka maistuivat ihan hyviltä. Homma ei ollutkaan ohitse kolmella viinillä, vaan hiljalleen niitä tuotiin lisää, niin että lopulta pöydällä oli viinitarhan kahdeksan erilaista tuotetta. Tietenkin siinä järjestyksessä, että aloitettiin huokeammasta ja kevyemmästä ja lopussa tuotiin tarjolle ne ylähyllyn antimet. Minä olin Seijan mielestä ylittänyt omat rajani jo näiden kolmen ensimmäisen viinin mukana, mutta en millään voinut olla maistamatta 12, 24 ja 30 kuukautta tynnyreissä olleita laatuviinejä sekä vielä viimeistä, erikoisinta ja tietenkin kalleinta viiniä. En tunne viinejä ollenkaan niin hyvin kuin elämän eliksiirejä (viski), mutta kyllä näitä viimeisiä viinejä maistellessa huomasin, että ne olivat huomattavan paljon parempia kuin ne viinit, joita tavallisesti nautin. Muut pääsivät paljon syvemmälle näiden viinien maistelussa kuin minä eikä viehättävä rouva lainkaan pihdannut viinien tarjoilussa. Kukin löysi suosikkinsa maistetuista viineistä eikä se kallein, joka oli hyvin voimakkaan makuinen, ollut kai kenenkään mielestä paras. Kiireettömän maistelun jälkeen siirryimme puutarhan kautta parkkipaikan lähellä olevalle rakennukselle, missä oli myymälä. Nuoret ostivat pari pulloa viiniä, mutta Sari ja Seija joutuivat tyytymään oliiviöljypulloihin, koska viinipullojen kuljetus Suomeen ei onnistuisi. Nuoret eivät raaskineet ostaa maistamiamme 89 ja 110 euron viinejä, mutta kuitenkin hyväksi todettuja hieman halvempia laatuja.

Tommi johdatti meidät takaisin huvilallemme hieman helpommin ajettavaa reittiä, mistä olin hänelle tyytyväinen. Ajoimme aikoinaan Niccolo Machiavellin omistaman rakennuksen ohitse. Sama rakennus oli näkynyt viinitarhan kukkulalta. Vierailumme aikana sää oli ollut poutainen, vaikka kauempaa kuului ukkosen jyrähtelyjä. Paluumme jälkeen alkoi sade, joka oli välillä voimakastakin. Minun ajamiseni eivät olleet vielä ohi, vaikka sitä jo toivoin. Meggien käynti Firenzessä venyi odotettua pitempään eikä bussi Imprunetaan enää kulkenut. Lähdin puoli kahdeksan jälkeen Mikon kanssa hakemaan Megggietä kotiin. Pimeä oli jo laskeutunut eikä yltyvä sade helpottanut ajamista. Aluksi reitti oli hyvin tuttu, joten ajamisessa ei ollut mitään ongelmia. Porta Romanan jälkeen kaupunki oli minulle täysin tuntematon, joten Mikon piti opastaa puhelimensa avulla meidät Arno-joen toisella puolella olevaan kohtauspaikkaan. Sinne pääsimmekin aika helposti ja saimme Meggien kyytiimme. Sitten alkoivat vaikeudet. Suoraan takaisin päin ei pystynyt kääntymään vaan jouduimme ajamaan ensin eteenpäin vilkasta katua pitkin ja vasta monen koukeron jälkeen olisimme päässeet kääntymään takaisin päin. Missasimme yhden kaarteen vasemmalle ja ajauduimme tunneliin, josta ei sitten päässytkään kääntymään. Tällainen vanha kaupunki on hyvin hankala ajaa, koska monet kadut ovat yksisuuntaisia eikä haluamaansa suuntaan pääse läheskään aina kääntymään. Onneksi minulla oli erinomainen kartanlukija, joka puhelimen avustuksella etsi minulle reitit eteenpäin ja minä yritin niitä toteuttaa. Se ei ollut pimeässä ja sateisessa kaupungissa, missä autoja kulki yllättävän paljon, aina helppoa. Koko ajan piti seurata muita autoja, mutta pahimpia olivat lukuisat pyörällä kulkevat ruokakuskit, joita ei meinannut nähdä millään. Oma lukunsa olivat jalankulkijat, joita toikkaroi autojen seassa italialaiseen tapaan mistään välittämättä. Kerran jouduin tekemään äkkijarrutuksen, kun ikääntynyt hippi hyppäsi eteeni pysähtyneen auton edestä keskellä suurta risteys, missä jalankulkijoilla ei ollut mitään syytä kulkea. Lopulta yli puoli tuntia Meggien noutamisen jälkeen löysimme reitin pois keskustasta, mutta vaati vielä yhden hieman uhkarohkean u-käännöksen, että pääsimme Arno-joen ylitse väljemmille vesille. Mikon ohjattua minut vielä Porta Romanolle, hän pystyi laittamaan puhelimen pois ja huokaisemaan, sillä sieltä osasin huvilalle ilman opastusta.