Hienossa hotellissa
nukutti oikein hyvin. Seija meni aamu-uinnille, mutta minä annoin hänen nauttia
hetkestä aivan omassa rauhassa. Tyttären olo ei ollut pahentunut ja onneksi
päivän mittaan hänen olonsa jopa parani. Aamiainen oli varsin monipuolinen,
mutta en ole ollut Intiassa vielä riittävän kauan, että minulle maistuisi
mausteinen muhennoksen tapainen kahdeksalta aamulla. Joku leivänoloinen ja
kanamakkara kuitenkin menivät hyvin alas.
Yhdeksältä olimme hotellin
valtaisassa ala-aulassa ja olimme uskaltaneet tuoda matkalaukkumme ihan itse
mukanamme. Avtar oli odottamassa ja saimme laukut sekä itsemme mukavasti
Toyotan kyytiin. Taj Mahalille oli matkaa puolen kymmentä kilometriä ja
aamuliikenteessä siihen meni toistakymmentä minuuttia. Kuskimme tiesi reitin
eikä meille jäänyt kuin minimikävelymatka nähtävyyteen. Loppumatka meni
kävelytietä pitkin, jota olisimme mielellämme kävelleet pitempäänkin. Avtar
tuli mukaan ostamaan meille liput, joten se sujui kätevästi. Minä odotin hieman
sivummalla ja heti kylkeen tuli ”opas”, joka kertoi, että Taj Mahaliin on noin
tunnin jono, mutta hän on virallinen opas ja pystyy viemään meidät jonon ohi.
Tietenkin pienestä maksusta. Joopa joo. Olimme laukkutarkastuksesta ohitse
kahdessa minuutissa eikä muita jonoja ollutkaan. On ikävää, että kenenkään ei
voi luottaa, ellet varmasti tunne häntä tai hänellä on univormu ja
rynnäkkökivääri olalla.
Olemme kaikki kuulleet
Taj Mahalin kauneudesta, joten odotukset olivat meillä kaikilla tietenkin
todella korkealla. Usein silloin pettyy, mutta ei nyt. Taj Mahal on aivan uskomattoman
kaunis rakennus! Se on ehkä kaikkein hienoin rakennus, minkä olen ikinä nähnyt.
Ei se ainakaan kaukana kaikkein kauneimmasta ole. Jotenkin sen täydellinen
symmetrisyys, huomattavan suuri koko, mutta siitä huolimatta hämmästyttävän
siro täydellinen olemus hyväili silmää aiemmin kokemattoman laajasti. Kaikki ovat
nähneet rakennuksen kuvan, mutta täällä on pakko käydä, jotta voi oikeasti
nähdä miten ainutlaatuinen rakennus se on.
Kaikki minun tuntevat tietävät
miten innostunut olen ottamaan vastaan uusia sosiaalisen median piirteitä. En
ole kovin nopea niitä hallinnoimaan, mutta innostunut kuitenkin. Olen
huomannut, että selfiet ovat aivan uusi muotivirtaus ja päätin itsekin
sellaista kokeilla. Otin ensimmäisen selfien Delhin Punaisella linnoituksella.
Tuloksena oli seitsemän sekunnin video, joka sisälsi ruman sanan. Jaipurissa
sain otoksen rajoitettua pelkkään kuvaan, mutta siitä ei saanut oikein mitään selvää.
Taj Mahalin ensimmäisessä kokeilussa näkyi jo irvistävä naamani, mutta Taj
Mahal oli kadonnut jäljettömiin. Onneksi tyttäreni tuli apuun ja näytti mitä
pitää tehdä. Lopulta olimme kuvissa sekä Taj että minä, mutta melkein
jokaisessa oli jompikumpi kummallisen näköinen.
Pääsimme käymään myös
palatsin sisällä, missä on mogulihallitsijan ja hänen vaimonsa haudat. Ulkonakin
oli yli 30 astetta lämmintä, mutta sisällä vähintään kymmenen enemmän ja
jouduimme kulkemaan hyvin, hyvin tiiviissä jonossa, jolloin hiki kasteli paidan
läpimäräksi. Haudan sijaintipaikka oli melko pieni eikä sitä nähnyt juuri
lainkaan edessä olleen koristeseinän vuoksi. Harvoin on ihanan vilvoittavaa
päästä ulos 30 asteen lämpöön. Suuri palatsi, tai oikeastaan hautamuistomerkki,
sijaitsee laajan nurmikentän ympärillä ja sen ympärillä on suuren portit, jotka
olisivat nähtävyys itsessäänkin. Me katselimme kaikkea vajaat kaksi tuntia ja poistuimme
sieltä vastentahtoisesti, joskin hyvin kiitollisena, että pääsimme ylipäätään sen
näkemään.
Agra oli nähty, joskin
jäljellä oli vielä hyvin hidas poistuminen älyttömässä liikenteessä. Agran ja
Delhin välillä on moottoritie ja tämä on oikea moottoritie. Se on vielä niin
kallis (reilu 10 euroa koko matkalta), etteivät paikalliset siellä juuri ajele.
Sen vuoksi etenimme oikein sujuvasti 100 km/h keskivauhtia. Tien varrella on
paljon nopeuskameroita, joita Avtar vältteli menestyksekkäästi, vaikka ajeli
muutaman kerran selkeätä ylinopeutta. Tie oli oikein hyvässä kunnossa, mutta
maisemat yhtä tylsiä kuin Taj Mahal oli hieno. Täällä Intia on aivan tasainen,
ja koska moottoritie kiersi kaikki kylät, oli ympärillämme pelkästään peltoja. Onneksi
edelliset ajomatkat tarjosivat tukuttain kiinnostavaa katseltavaa.
Delhissä Avtar vei toivomuksestamme
meidät katsomaan Lootus-temppeliä, jota emme olleet ensimmäisellä yrityksellä nähneet.
Nyt pääsimme sisään, vaikka ihmisiä jonossa oli hyvin paljon. Avtar pysäytti
auton lähelle porttia ja käski meidän ujuttautua jonoon mukaan. Emme
todellakaan halunneet oikoa jonossa, mutta Avtar jäi vahtimaan, että teimme
sen. Se oli uskomattoman noloa, mutta kukaan jonossa olleista ei millään
tavalla kritisoinut meidät ujuttautumista. Me kuittasimme hävyttömän tekomme tyttären
antautuessa useampaan valokuvaan intialaisten kanssa. Minun tenho paikallisten
keskuudessa on lähestulkoon haihtunut. Ulkoa päin Lootus-temppeli on hyvin
jännittävän näköinen, mutta sisältä se oli aika askeettinen, mutta ei sentään
ihan tylsä.
Delhin iltaruuhka oli sellainen,
jota kokee vain tällaisissa maissa. Me edelleen sitä päivittelimme, mutta
huomattavasti vähemmän kuin alkuviikosta. Vielä enemmän ihmettelimme, miten Punjabista
kotoisin oleva kuskimme ei hermostu mistään tilanteesta ja osaa hyvin
rauhallisesti puskea oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Jos tulette Delhiin ja
haluatte luotettavan kuskin, niin Avtar Singh on kuskinne.
Olemme viimeisen yön
samassa hotellissa kuin olimme kolme ensimmäistä. Olimme hotellilla hieman
ennen pimeän tuloa, mutta kävellessämme syömään oli taivas jo tummunut. Silti
oli edelleen miellyttävän lämmintä ja tuttu reitti Connaught Placelle auttoi
pääsemään lähelle ravintoloita. Löysimme mukavan ravintolan helposti eikä meitä
haitannut jonkun juhlapyhän takia ruokalistan muuttuminen pelkästään
vihannespuolella. Jälleen nauttimamme intialaiset ruoat olivat oikein maistuvia
ja sopivan mausteisia. Luulen, että he katsoivat kasvojemme värin ja laittoivat
sen mukaan myös mausteita. Kiitos heille. Olimme viikon Intian kuumuudesta ja kokemuksista
melko uupuneita ja tulimme suhteellisen aikaisin hotellille. Lisäksi huomenna
on melko aikainen herätys ja siirtyminen Indira Gandhin lentokentälle.
Kahden viikon matka Nepaliin
ja Intiaan alkaa olla ohi. Olen melko paljon matkustanut, mutta en ole ikinä
ennen käynyt lähellekään näin köyhissä maissa. Olin siis epävarma ennen lähtöä.
Siitä huolimatta köyhyys ja likaisuus yllättivät. Kenenkään ei pitäisi elää oloissa,
mitä täällä näin. Kurjuudesta huolimatta täällä on hyvin paljon iloisia
ihmisiä, jotka eivät ole etuoikeutettuja, vaan nauttivat elämästään sellaisena
kuin se on. Tämä on aivan eri maailma kuin se missä me Suomessa elämme. Hyvin
jännittävä, vaikka sisältää aivan liian paljon ikäviä piirteitä.
Kannattaako tänne tulla?
Jos on hyvin herkkä ja kaikki köyhyys järkyttää, kannattaa pysyä Suomessa ja
nauttia meidän yhteiskunnan hyvinvoinnista. Muuten vierailu täällä on erittäin
hieno kokemus. Näistä kahdesta vierailemastani maista Nepal oli selvästi
helpompi kohdata. Kathmandussa oli aivan helppoa kulkea ja katsella. Ihmiset
katsoivat minua ihmetellen, mutta siihen yhteydenpito jäi. Nautin hyvin
suuresti Kathmandun ilmapiiristä ja ihmisistä. Intia oli rajumpi kokemus. Köyhyyttä
on enemmän. Ihmiset ovat paljon tunkevampia, mutta on vain mahdollisimman
kohteliaasti sanottava, että en tarvitse tarjottavaa tavaraa. Se ei aina riitä,
mutta sitten vain on jatkettava eteenpäin ja äärimmäisessä tapauksessa jouduin hieman
korottamaan ääntäni eikä sen jälkeen ollut mitään ongelmia. Tulkaan ihmeessä
käymään täälläkin. Se kannattaa! Kokemus on sen arvoinen!