sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Chicago, IL


Sää oli Chicagossa suorastaan surkea. Koko päivän satoi lunta, joka oli välillä lähellä räntää. Tuuli oli hyvin voimakas, joten usein lumi tuli vaakasuorana kulkijan päälle. Ei ollut etelämmässä paljon paremmin, sillä siellä oli hyvin voimakkaita ukkoskuuroja sekä torrnadoja, joissa ainakin yksi ihminen oli kuollut. Otin aamun rauhallisesti, mutta ennen yhdeksää lähdin ulos ja menin viereiseen kortteliin aamiaiselle. Kahvilassa oli lisäkseni ainoastaan yksi muu asiakas, joka nukkui kahvikuppinsa edessä. Kahvin ja lämpimän voileivän jälkeen palasin huoneeseeni loikoilemaan.

Vaikka huone suuri onkin, en siellä viihtynyt koko päivää. Ennen yhtätoista uhmasin säätä ja lähdin kävellen Field Museumiin, joka on Chicagon luonnonhistoriallinen museo. Kävelyyn meni noin 40 minuuttia, mutta onneksi minulla oli enimmän aikaa myötätuuli. Sade tuli enimmäkseen lumena, joten en kastunut kovin pahasti. Kaulaliina, pipo ja hanskat pitivät minut lämpimänä, vaikka sopivissa kohdin tuuli oli hyvin kylmä ja voimakas. Paljon ei Chicagon sohjoisilla kaduilla ollut liikkujia, mikä ei tietenkään ihme ollut.

Museossa oli aika paljon ihmisiä, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kuljin ja kiertelin katsellen monia mielenkiintoisia näytteillä olevia esineitä. Museo oli varsin suuri, joten katseltavaa riitti runsaasti. Usean tunnin kiertelyn jälkeen hain takin ja repun säilytyksestä ja lähdin takaisin hotellille. Sää oli ulkona edelleen samanlainen, joten en lähtenyt tarpomaan vastatuuleen vaan otin taksin hotellille. Sohjoa oli kaduille kertynyt parhaimmillaan viitisen senttiä, joten 12 dollaria maksanut taksi oli järkevä päätös.

Lepäilin iltapäivää huoneessani seuraten Suomen vaalien tuloslaskentaa ja katsellen NBA:n pudotuspeliä. Minulla oli tänään tarkoitus mennä katsomaan Chicago Cubsien baseballpeliä, mutta surkean sään vuoksi koko peli oli peruttu. Toki onneton sää harmitti, mutta säälle ei voi mitään.

Illan suussa lähdin jälleen ulos, nyt etsimään ravintolaa. Lunta satoi edelleen, joskin hieman vähemmän kuin päivällä eikä tuulikaan tuntunut aivan yhtä kovalta. Sää ei kuitenkaan innostanut minua kiertämään kaupungilla yhtään pitempään vaan löydettyäni kivan ravintolan, joita ei kovin paljon ollut tässä osassa keskustaa, menin sinne sisään. Paikka oli mukava ja syömäni kalkkunavoileipä ihan maistuva. Ruokailun jälkeen oli jo pimeää ja minä palasin suoraan hotellille.

Roadtrippini Yhdysvaltoihin alkaa olla huomista kotimatkaa vaille tehty. Näin pitkää matkaa en ole ennen yksin tehnyt. Mitään suurempia ongelmia ei matkalla tapahtunut ja kaikki sujui varsin hyvin. Yksin matkustamisessa on niin hyviä kuin huonompiakin puolia. Yksinään on hankalaa, kun aina pitää olla kaikki tavarat mukana. Esimerkiksi ravintolassa ei oikein voi jättää reppua pöydän ääreen vessassa käynnin ajaksi. Ihan hyvin olen pärjännyt ilman juttukaveria, vaikka välillä on harmittanut, kun ei ole voinut erikoisia asioita kommentoida kenellekään. Tosin matkasuunnitelmien muutokset ovat tapahtuneet aina yksimielisesti. Radiokanava on aina ollut kaikille mieleinen tai sitä on vaihdettu. Suunnistuksen kanssa on välillä ollut hankaluutta, koska puhelimesta on ollut suurien kaupunkien keskustoja lähestyessä vaikeata katsoa tarkempia ohjeita. Ohiajoja tuli monia, mutta otin aina uudet ohjeet vastaan ja lopulta pääsin perille.

Matka sujui oikein hyvin, vaikka joitain pettymyksiä jouduinkin kokemaan, mutta niitä sattuu välillä. Olen tyytyväinen, että kokeilin yksin matkustamista. USA:ssa on erittäin helppo matkustaa erityisesti autolla. Maa herättää ristiriitaisia tunteita, mutta täällä on hurjan paljon katseltavaa kaupungeissa ja maaseudulla. Seuraavaa matkaa odotellessa...

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Chicago, IL


Springfieldissä oli aamulla kolme astetta lämmintä, mutta muuten aamu oli kaunis ja aurinkoinen. Aamiaisella oli hämmentävän paljon ihmisiä. Ilmeisesti täällä on joku nuorten baseballturnaus, koska pelaajia oli aamiaishuone täynnä. Tarjolla oli periaatteessa lämmin aamiainen, mutta en ottanut jauhoista tehtyä munakasta enkä todella rasvaisia jauhelihapihvejä vaan pysyin paahtoleivissä ja kahvissa. Otin vielä banaanin, joten aamiaiseen kuului ruokaympyrästä ainakin kolme lohkoa.

Olin suunnitellut peseväni vaatteita matkan aikana kahdesti, mutta pyykkäys ei loppumatkalla napannut, joten jouduin menemään kauppaan. Se ei ole minun suosikkitouhuja, mutta punnitsin sen helpoimmaksi vaihtoehdoksi. Nyt pärjään loppumatkan vaatteiden puolesta. Kaupassakäynnin jälkeen ajoin Springfieldin pohjoisosaan, missä oli parlamentin komea rakennus. Täällä on Lincolnin hauta, mutta se on sijoitettu johonkin salaiseen paikkaan, sillä se ei ollut siellä, missä kartan mukaan sen piti olla. Jätin Lincolnin rauhaan ja lähdin ajamaan pohjoiseen päin.

Ajelin enimmäkseen pienempiä teitä nauttien rauhallisesta etenemisestä Illinoisin maaseudulla. Aluksi ympäristö oli kovin tasaista, mutta pohjoisempana oli kumpuilevampaa maastoa, mutta isoista mäistä ei voi puhua. Täällä ei kevään etenemisessä ole tapahtunut yhtään mitään kahteen viikkoon, jonka olin etelässä. Lunta ei sentään enää ole, mutta puissa on vain mitätön lehti, mutta sentään jotkut puut kukkivat komeasti.

Matkan varrella oli Peoria, jonka keskusta oli aika kivan näköinen, mutta en sinne viikonloppureissua tekisi. Jatkoin siitä maaseudun keskellä, joskin välillä ajoin tylsempää moottoritietä. Iltapäivän alussa saavuin Rockfordiin, missä tein kävelylenkin. Olisin mielelläni mennyt kahville ja välipalalle, mutta kaupungin keskustassa ei sellaisia paikkoja ollut. Kaupunki oli hyvin hiljainen eikä sillä ollut muutenkaan mitään tarjottavaa minulle. Jatkoin Kaakkois-Illinoisin kivan mäkisissä maisemissa kohti Chicagoa. Katselin maisemia, joissa olin viettänyt vuoden melkein 40 vuotta sitten. Lähes kaikki oli muuttunut tässä ajassa eikä se ihme olekaan.

Lauantailiikenne kohti Chicagoa oli hyvin vilkasta. Ajauduin tullitielle, mutta 1,50 dollarin maksu ei ollut kovin merkitsevä. Tullitien jälkeen jatkoin tietä 90 kohti kaupunkia ja sama oli mielessä monilla muillakin. Keskimäärin etenimme juoksuvauhtia, mutta välillä olisivat mummotkin pysyneet kävelyvauhdissa mukana. Eipä siinä auttanut kuin edetä muiden mukana. Lopulta pääsin Ohio Streetin exitiin, jonka jälkeen etenin ripeästi Chicagon keskustaan. Siellä oli jälleen kadut täynnä kulkijaa, joten kulkeminen oli hitaan puoleista. Puhelin johdatti minut pysäköintihallille, minne jättäisin auton. Minun piti kuitenkin täyttää bensatankki, mutta keskustassa bensa-asemat olivat vähissä. Havaitsin äkkiä BP-aseman viereisessä korttelissa, mutta jouduin kiertämään yksisuuntaisten katujen vuoksi pitkän ja monimutkaisen kierroksen ennen kuin pääsin tankkaamaan. Bensa oli Chicagon keskustassa melkein dollarin gallonalta kalliimpaa kuin Mississippin takamailla, mutta siitä huolimatta se oli huomattavasti Suomen hintoja halvempaa. Parkkihalliin pääsemiseen vaati jälleen monta kiemuraa, mutta onneksi tiesin mihin minun pitää mennä ja niin vain Loopin keskeltä oikean hallin löysin. Enterprisen toimisto oli jo kiinni, mutta sain jätettyä auton parkkihalliin ja avaimet laatikkoon. Kia oli toiminut oikein hyvin. En ollut törttöillyt mitään vakavaa. Maileja tuli varsin runsaasti, mutta se oli ollut tarjoituskin. Ajaminen oli erittäin mukavaa niin kuin pitikin. Ehdin nähdä oikein paljon kaikkea hienoa, tavallista, jännittävää ja mielenkiintoista. Yhdysvallat on aivan erinomainen maa katsella auton kyydistä. Näkemistä tälläkin matkalla oli hyvin paljon, vaikka sekä itä- että länsiosat maasta jäivät kokonaan käymättä ja maan keskiosat ovat kuitenkin tylsintä aluetta.

Kävelin kylmässä viimassa Franklin Avenuelle ja kirjauduin Hyatt-hotelliin, mihin varasin eilen huoneen. Hotellien hintataso USA:n kolmanneksi suurimmassa kaupungissa on tietenkin korkea, mutta kaksi yötä Hyattissa 260 dollarilla oli oikein mukava löytö. Kirjautuminen sujui hyvin, vaikka täälläkään ei sukunimeäni osattu kirjoittaa ilman passin apua. Huone oli olosuhteisiin nähden huokea, mutta mitätön se ei ollut. Ainoastaan Thessalonikissa olen ollut suuremmassa hotellihuoneessa kuin tämä. Kahden suuren parisängyn lisäksi huoneessa on oleskelua varten kulmasohva pöytineen. Huoneen pituus oli noin 12 metriä, mikä on hotellihuoneeksi aivan yletön ja täysin turha.

Lähdin pian majoittautumisen jälkeen kaupungille. Kuljin tuttujen pilvenpiirtäjien lomassa ja menin kuuluisan urheiluselostajan Harry Carayn ravintolaan ruokailemaan. Ulkoovella oli aivan eri ruokalista kuin sisällä, joten jouduin taipumaan matkan kalleimpaan ateriaan. Tosin aika moni ateria on jäänyt väliin, joten tämäkään ei budjettia järkyttänyt. Ruokalista oli hieman rajoittunut ja koska en halunnut suurta pihviä, tilasin pastan suurten katkarapujen kanssa. Pasta oli pastaa, mutta katkaravut aivan erinomaisia. Kiertelin jonkin aikaa pimentyneessä ja kovin kylmässä Chicagossa ennen kuin palasin valtavaan hotellihuoneeseeni. Kotimatkalla katselin Merchandise Mart -rakennuksen, joka valmistuessaan 30-luvulla oli maailman suurin rakennus, seinään heijastettua valotaidetosta.

Weather-channelilla kerrottiin, että Vicksburgissa oli ollut tornado, joka oli tehnyt jonkin verran tuhoja kaupungissa. Olisi siis voinut säät huonomminkin matkan varrella sattua.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Springfield, IL


Muistelen jo haikeasti päiviäni etelässä, kun sain laittaa sortsit jalkaan ja ajata auton ikkunan eikä minua paleltanut. Aamulla ulkona oli noin kolme astetta lämmintä ja tuuli oli vain muutaman solmun päässä myrskystä. Onneksi autossa oli lämmitin, joten saatoi ajella ilman hanskoja. Ajelin pienen pätkän etelään Missourin osavaltion pääkaupunkiin Jefferson Cityyn. Kaupunki oli hyvin hiljainen, joten ajaminen keskustassa oli helppoa. Löysin helposti osavaltion parlamentin rakennuksen, joka kuitenkin oli peitetty kokonaan remontin vuoksi. Laitoin kuitenkin auton parkkiin ja lähdin kävelemään parlamentin ympäristössä. Tuuli oli todella väkevä enkä olisi tarjennut aurinkoisessa aamussa ilman villakaulaliinaa ja tuulenpitävää takkia.

Palasin pian autoon ja jatkoin matkaa, vaikka pysäköintimittarissa oli vielä aikaa jäljellä. Nyt suuntasin keulan kohti itää ja ajoin noin sata kilometriä mukavan pienellä tiellä. Missourin itäpuoli oli kivan mäkistä ja vaihtelevaa ja täällä oli kiva ajella. No minusta on kiva ajella melkein kaikkialla, mutta täällä ajellessa oli kiva myös katsella ympärille. St. Louisin ympäröivillä moottoriteillä oli runsaasti autoilijoita, mutta keskustassa niitä oli hyvin vähän, joten oli helppo etsiä parkkihalli, jonne sain auton odottamaan.

St. Louisin kuuluisin nähtävyys on Gateway Arch, joka on Eero Saarisen suunnittelema. Se on melkein 200 metriä korkea teräksinen kaari Mississippin rannan tuntumassa.
Sen huipulle pääsee erikoisella hissillä, mutta nyt en sinne mennyt, koska kävin siellä reilu kaksikymmentä vuotta sitten vanhempieni kanssa. Kiertelin kaaren ympärillä olevassa puistossa ja ihmettelin miten niin hennon näköinen, mutta todellisuudessa massiivinen, rakennelma pysyy pystyssä. St. Louisissakin paistoi aurinko ja tuuli, mutta siellä oli jo lämpimänpää, joten saatoi laittaa kaulaliinan reppuun, mutta takista en luopunut.

Vietin St. Louisissa muutaman tunnin kiertäen sen kivan näköisessä keskustassa. Täällä oli jonkin verran vanhempia suuria rakennuksia, joita oli mukava katsella. Ei niitä ollut lähellekään niin paljon kuin Chicagossa, mutta kuitenkin riittävästi nostaakseen kaupungin näyttävyyttä. Yllätin itseni käymällä lounaalla. Söin ihan maistuvan lämpimän voileivän melko hiljaisessa ravintolassa. Kävin myös katsomassa St. Louis Cardinalsin (baseballjoukkue) Busch Stadionia, joka on mukavasti kaupungin keskustassa toisin kuin Kansas Cityn stadion. Busch Stadionin ympärillä oli runsaasti baareja, joten pelipäivinä siellä on varmasti mielenkiintoista menoa.

Kolmen jälkeen palasin autolle ja ajoin Mississippin toiselle puolella Illinoihin. Siellä etsin Cahokian Mounds historiallisen kohteen. Se on vähän samanlainen tuhansia vuosia vanha rakennelma kuin Louisianan Poverty Point. Tämä oli selvästi suurempi ja sivilisaatio oli ollut Povertya edistyksellisempi. Suurimman, noin 30 metriä korkean, kukkulan ympärillä oli monia pienempiä kukkuloita. Täällä oli ollut aikoinaan varsin suuri kaupunki ja asukkaiden toiminta oli ollut hyvin organisoitua. Vierailukeskuksessa oli oikein hieno näyttely, mistä kävi hyvin selville millaista asuminen täällä oli aikoinaan ollut. Kiipesin suuren kummun päälle, missä oli aikoinaan iso kiho hoitanut uskonnollisia menoja. Täältä näkyi oikein hyvin Saarisen suunnittelema kaari.

Päivän ajamista oli jäljella noin sata mailia Springfieldiin. Saavuin sinne hieman aikaisemmin kuin tavallisesti ja majoittauduin Comfort Inniin. Iltapalan kävin hakemassa pikaravintolasta hotellin läheltä. Kyllä näitä pikaravintoloita on valtavasti ja kyllä niissä käy paljon ihmisiä syömässä. Ei ihme, että tässä maassa on valtavasti ylipainoisia ihmisiä. Springfield on muuten Illinoisin pääkaupunki, joten minulle tuli kaksi pääkaupunkia yhteen päivään.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Columbia, MO


Niin katosi lämpö täälläkin. Aamulla oli noin viisi astetta, mutta se oli ihan kelvollista, sillä Dakotoissa ja Minnesotassa on satanut montakymmentä senttiä lunta. Minä jouduin surukseni laittamaan sortsit matkalaukkuun ja pukemaan pitkät housut päälle ja pelkään, että tilanne on tämän matkan osalta lopullinen. Aamiaisella oli vain muutama ihminen, mutta ei aamiainenkaan kummallinen ollut.

Tankkasin Kian ja suuntasin sen keulan kohti itää. Ajelin hieman pienempiä teitä Kansas Cityn eteläpuolelle. Missouri oli aika kivan näköistä seutua. Sekin on enimmäkseen peltoa, mutta silloin tällöin voi olla pieni metsä tai ainakin ryhmä puita. Vuoria ei osavaltiossa ole, mutta ihan mukavasti kumpareita toisensa jälkeen. Puihin on tullut pieni lehti, mutta heinikot ovat jo aivan vihreitä. Minun autoni on päässyt tuttujen pariin, sillä siinä on Missourin rekkarit, eipä sillä ei mitään väliä ole.

Yhdentoista jälkeen tulin Kauffman Stadionille Kansas Cityn kaakkoispuolelle. Siellä Kansas City Royalsilla oli baseballpeli Seattle Marinersia vastaan. Peli alkoi päivällä vartin yli kaksitoista, mikä on todella kummallinen peliaika arkena, mutta niin täälläkin tuhansia katsojia oli. Tosin 40 000 katsojan satdionilla oli aikalailla tilaa. Parkkipaikka oli jälleen niin suuri, että pistin tarkasti merkille mihin osaan parkkipaikasta autoni jätin, että sen myös löytäisin. Minulla ei ollut etukäteen lippua otteluun, mutta sellaisen sain helposti lippuluukulta. Edellisen kerran kävin baseballpelissä vaimoni kanssa San Franciscossa joitain vuosia sitten. Täällä pääsin lähes nurmikolle katsomaan peliä samalla hinnalla kuin San Franciscossa pääsimme piippuhyllylle.

Baseballhan on perin tylsä peli. Jopa tylsempi kuin meikäläinen pesäpallo, joskin niukasti. Kuitenkin pelissä on oma viehätyksensä, kun siihen perehtyy. Saattaa mennä pitkä tovi, kun syöttäjä pohtii minkälaisen syötön syöttää ja yleensä syöttö on väärä tai lyöjä ei siihen osu, jolloin sama uusitaan. Joskus lyöjä kuitenkin osuu palloon, mutta yleensä silloin se lentää laittomaksi eli katsomoon tai kentän reunoille. Jos malttaa riittävän kauan odottaa, niin lyöjä osuu palloon niin, että se lentää kentälle. Silloin useimmiten joku kenttäpelaaja nappaa pallon ja heittää sen ykköspesälle ennen kuin lyöjä ehtii sinne, jolloin lyöjä palaa, ja taas aloitetaan alusta. Sitten, kun joku onnistuu lyönnillään välttämään kenttäpelaajat, ja pääsee etenemään pesille, innostuu katsojat hurraamaan. Tietenkin vain kotijoukkueen onnistumiselle. Varsinainen halabaloo syntyy, jos joku, kotijoukkueesta tietenkin, onnistuu lyömään takalaittoman. Se tarkoittaa tässä pelissä kunnaria eli parasta mahdollista.

Pelissä käynti on täällä enemmän kuin pelin katsominen. Sinne tullaan koko perheen kanssa tai kaveriporukalla, mutta tärkeintä on iloinen yhdessäolo. Tietenkin mukana on poikkeuksena yksinäinen suomalainen. Pelissä nautitaan runsaasti syötävää ja juotavaa. Katsomoon svoi ostaa tai sinne voi tilata niin kaljaa kuin väkeviäkin. Ruokaa on tarjolla joka makuun, kunhan tykkää rasvaisesta tai sokerisesta. Ja kyllä siellä syötiin ja juotiin. Matti oli taas surkuhupaisa poikkeus pienen oluen ja säälittävän hotdoginsa kanssa. Lämpötila oli vähän yli kymmenen asteen, mutta tuuli oli valtavan kova. Osasin varautua viluun ennustusten perusteella ja puin ylleni pikähihaisen puseron päälle villapuseron sekä tuultapitävän takin ja tietenkin tiukasti kaulan ympärille villakaulaliinan. Eikä minua paleltanut, sillä aika usein aurinko lämmitti pilvien välistä. Ihan uskomatonta, että hyvin monet katsojat olivat stadionilla lyhythihaisissa paidoissa ja jopa sortseissa. Kokonaisuutena peli oli oikein hieno kokemus ja kerran kaikkien pitäisi tämäkin kokea.

Ai niin, Kansas City lopulta hävisi ottelun jatkoerässä 7-6. Royals johti jo 4-0, mutta rupesi sitten ryssimään ja lopulta hävisi.

Ajelin iltapäiväruuhkaa vastaan Kansas Cityn keskustaan. On muuten aika hassua, että suurin osa Kansas Citystä on Missourin eikä Kansasin puolella. Tämäkin on iso kaupunki, sillä metroalueella asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä. Hujautin keskustaan ja siellä parkkitaloon. Kansas Cityn keskusta oli ihan komea isoine rakennuksineen, joista kaikki ei ollut uusia lasirakennuksia vaan kivan näköisiä kerrostaloja. Siellä oli kuitenkin aika hiljaista toimistojen jo sulkeuduttua, joskin autoja vielä kulki runsaasti. Etsiskelin kahvilaa, mutta sellaista ei eteen tullut. Löysin kyllä oikein kivan näköisiä baareja, mutta auto parkkihallissa viestitti, että sot sot. Täälläkin tuuli oli aivan hurjan voimakas, mikä ei viihtyvyyttä lisännyt. Niin keskustan kiertämisen jälkeen palasin Walnut Streetin ja 13th Avenuen kulman parkkihalliin hakemaan Kian. Olisi taas ollut tarvetta sille toiselle , joka olisi kertonut missä auto on ja missä pysäköinnin voi maksaa.

Koska minulla ei ollut varaa jäädä Kansas Cityn keskustan hotelleihin, lähdin kohti itää. Luulin, että ruuhka olisi jo mennyt ohitse, mutta ajauduin vain lisäämään sitä. Montakymmentä kilometriä kolmikaistainen moottoritie oli täynnä kulkijoita ja ajaminen oli rasittavan nykivää. Niin vain selvisin tästäkin koettelemuksesta ja lopulta kahdella kaistalla oli tilaa körötellä ilman jatkuvaa kuikuilua molemmille puolille. Etenin Missourin puoleen väliin, kunnes Columbian kaupunkiin jäin yöksi. En tietenkään suoriutunut majoittautumisesta yksinkertaisella tavalla, mutta lopulta sain huoneen Days Innistä ihan sopuhinnalla. Tämä oli hyvin samanlainen motelli kuin muutkin matkan varrella olleet. Ne ovat ihan käteviä ja yleensä sopivan huokeita. Ainoa huonopuoli on, että ne ovat aina syrjässä kaikesta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Emporia, KS


Hotellilla sain ihan oikean lämpimän aamiaisen, jolla sain hyvän lähdön päivään. Eilen pääsin nukkumaan aika myöhään, joten tänään en pitänyt kiirettä. Aamu oli selkeä, mutta hieman viileä. Viileys katosi nopeasti ja päivästä tuli jälleen oikein lämmin, vaikka taivaalla oli aika paljon pilviä.

Päivän ensimmäinen etappi oli Guymonista Dodge Cityyn Kansasiin. Tie oli enimmäkseen suora, mutta ei sentään aivan niin yksioikoista kuin eilisen päivän loppupätkä. Tulin melko pian Kansasiin, mikä onkin matkan viimeinen osavaltion, jossa en ole ennen käynyt. Aluksi Kansas ei paljon Oklahomasta muuttunut, mutta hiljalleen tuli myös pieniä mäkiä ja metsääkin. Kaupunkeja oli hieman tiheämmässä, mutta ne olivat yleensä pieniä ja suurin rakennus oli viljasiilo.

Dodge City on tunnettu Wyatt Earpista ja Doc Hollidaysta, minkä vuoksi ajoinkin tämän kautta, vaikka en sen kummemmin villin lännen ihailija olekaan. En kovin paljon kaupungilta odottanut enkä siltä mitään saanutkaan. Ensin en meinannut löytää edes kaupungin keskustaa, mikä on aiemminkin ollut matkallani pieni hankaluus. Lopulta löysin keskustan ja sain auton parkkiin. Lähellä oli Boot Hill -niminen paikka, jossa oli kehnon näköinen jäljitelmä villin lännen kaupungista. Sisäänpääsy olisi maksanut 11 dollaria eikä minua paikka olisi juuri kiinnostanut ilmaisenakaan. Kiersin hetken aikaa keskustassa, mutta se oli yllättävän hiljainen eikä siellä ollut edes kahviilaa, missä olisin voinut poiketa, joten nousin autoon ja ajoin eteenpäin.

Muutama seuraava tunti meni tiellä 400 matkalla Wichitaan. Liikenne ei ollut kovin vilkasta ja ajaminen leppoisaa, joskin hyvin voimakas tuuli heitteli autoa yllättävän paljon. Wichitassa on noin 400 000 asukasta ja liikenne kaupungin ympärillä oli yllättävän vilkasta. Puhelin kuitenkin opasti minut ilman erehdyksiä vanhaan kaupunkiin. Täällä oli paljon 1900-luvun alussa rakennettuja taloja, jotka oli kunnostettu aivan uuteen käyttöön. Noin kymmenen korttelin alue oli erittäin viihtyisä, joskin tähän aikaan päivästä varsin tyhjä, sillä suurin osa kunnostetuista paikoista oli baareja ja ravintoloita. Illalla täällä olisi voinut olla paljonkin menoa, ainakin viikonloppuna, sillä kaupungissa on suuri yliopisto. Löysin helposti ravintolan, jossa olin ensin ainoa asiakas, joskin vähän ajan päästä sisään tuli kaksi naista. Tilasin jambalayan, jota olisin halunnut syödä Louisianassa, mutta ei vain tullut tilaisuutta. Ruoka oli varsin maustettua, mutta ei kuitenkaan liikaa. Se maistui erittäin hyvin ja söin kokonaan suuren annoksen ollen loppupäivän aivan täynnä. Kävelin hieman kauemmaksi, mutta heti vanhan keskustan jälkeen alkoivat autokorjaamot eikä kapeilla jalkakäytävillä ollut mukavaa kävellä. Niinpä kiersin vähän aikaa vanhassa kaupungissa, kunnes palasin autolle. Ajoin kaupungin läpi, mutta se oli aika tavallinen kaupunki ilman isompia rakennuksia.

Olisin jäänyt Wichitaan yöksi, jos olisin saanut keskustasta hotellihuoneen, mutta kaikki maksoivat yli 200 dollaria, joten poistuin kaupungista. Lähdin kohti Topekaa ja meinasin joutua tullitielle, mutta en halunnut maksaa ajamisesta, joten tein u-käännöksen keltaisten viivojen ylitse ja pakenin paikalta. Ajoin noin tunnin tietä 50 Emporiaan, missä alkoi tuntua siltä, että nyt voisi pysähtyä yöksi. Ajoin keskustan läpi, joka näytti poikkeuksellisen kivalta, mutta jälleen kaikki motellit olivat keskustan ulkopuolella. Ajoin Rodeway Inn -motellin pihaan ja sain huokean, mutta ison ja siistin huoneen.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Guymon, OK


Ei mennyt oikein aikataulut kohdalleen tänään. Arvioin jälleen väärin matkoihin menevän ajan, vaikka karttaohjelma oli apuna suunnitellessani reittiä eilen illalla. Pimeys oli jo laskeutunut Guymon, Oklahomaan, kun viimein kurvasin Kian Ambassador Innin pihaan, minne en ollut arvioinut tulevan. Rouva respassa ihmetteli ihan ansaitusti, että mitä ihmettä mies Suomesta tekee Oklahoman Guymonissa. Hän itse kertoi vastauksen: matkalla johonkin muualle. Pitkästä päivästä huolimatta uudistunut Matti jaksoi pienikeskustella rouvan kanssa, joka tiesi, että Suomessa ei kesäisin aurinko laske ollenkaan. Minä vakuutin hänelle, että kyllä valoisuuteen tottuu, mutta rouva ei sitä uskonut.

Nostin tavarat huoneeseen ja kävin amerikkalaiseen tapaan hakemassa 300 metrin päässä olevasta McDonaldsista hampurilaisen autolla. Jos ei tänään aikataulu pitänyt, niin ei onnistunut ruokailutkaan. Ohuen aamiaisen jälkeen söin vain kolmioleivän ennen illan hampurilaista. Osasyynä ruokailuttamattomuuteen olivat nämä New Mexicon ja Oklahoman perähörkkölät, missä ei ole mitään. Mutta joka tapauksessa koko autokunta kehui toimintaani tänäkin päivänä!

Päivä oli jälleen aurinkoinen ja lämmin, joskaan aivan 30 asteeseen lämpötila ei noussut. Albuquerquessa ei ollut katseltavaa, joten ajelin saman tien pohjoiseen ensin isoa tietä ja sitten vähän pienempää ja päädyin reilun tunnin ajon jälkeen Kasha-Katuwe Tent Rocks puistoon. Tein melko lyhyen, mutta mukavan kävelykierroksen erikoisia kivimuodostelmia sisältävässä puistossa. Kalliot olivat kuluneet eroosion vaikutuksesta niin, että niistä oli tullut hassun näköisiä kartioita, joiden päällä saattoi olla suuri tasapainoileva kivi. Ainoa pettymys kävelyreissulla oli, että mainostuksesta huolimatta en kohdannut ainuttakaan kalkkarokäärmettä.

Matka jatkui Santa Fen kautta Taosiin. Santa Fe on osavaltion pääkaupunki ja olisin käynyt sen keskustassa, mutta mikään opas ei sinne opastanut enkä myöskään isolta tieltä nähnyt mitään keskustaan viittaavaa. Niinpä ainoa pysähdys Santa Fessä oli käynti Phillips 66 -huoltoasemalla tankkaamassa. Tankkaus sujuu jo erinomaisesti. En enää yritäkään tarjota luottokorttia automaattiin vaan marssin suoraan sisään tiskille ja pyydän bensaa 30 dollarilla ja toimii kuin valtionhallinto! Taos oli ihan kivan näköinen kaupunki, jossa rakennukset oli tehty vanhaan meksikolaiseen tyyliin. Siellä oli paljon taiteilijoita, mutta en harkinnan jälkeen kuitenkaan hankkinut kotiin uutta taulua.

Loppuaika valoisasta meni sitten ajamiseen, joten ei mennyt hukkaan. Ensimmäinen vajaa sata kilometriä ajoin korkeammassa vuoristossa kuin tällä matkalla olen päässyt ajamaan. Vuorilla on aina kiva kurvailla eikä nytkään ollut poikkeus. Viereisellä penkillä ollut reppu kannusti kiihdyttämään vauhtia, mitä vierestä en ole yleensä kuulu sanottavan. Minä ajoin kuitenkin aivan yhtä tarkasti kuin aina ja pääsin vuorilta alas turvallisesti. Edes preeriakoiran näkyminen tien vieressä ei saanut keskittymistäni herpaantumaan. Luulin olleeni hyvin onnekas, kun näin tuon hauskan nisäkkään, mutta onnekkuuteni laihtui, kun niitä vipelsi tien vieressä useampaan otteeseen.

Oikein viihdyttävä laskeutuminen vuorilta päättyi Cimarronin kaupunkiin, jota mainostettiin aiheellisesti paikaksi, missä Kalliovuoret ja preeria kohtaavat. Cimarronin jälkeen ei kahta metriä korkeampaa mäkeä näkynyt. Ajoin seuraavat 300 kilometriä katsellen peltoa vasemmalla ja oikealla. Eteenpäin ei juuri tarvinnut katsella, koska tie jatkui joka tapauksessa suoraan. Pellot olivat aivan uskomattoman suuria. Periaatteessa koko matkan oli yhtä ainoata peltoa, mutta varmaan omistajat vaihtuivat ja välillä pelto oli keltainen, välillä ruskea ja parhaimmillaan vihreä. Kantturoita oli paljon enemmän kuin aiemmin ja joitain hevosiakin laidunsi tien vierellä. Ihan aivan tasaista ei ollut, sillä matkan varrella näkyi myös tulivuori, joskin aika kauan sitten sammunut, mutta muoto oli edelleen helposti havaittavissa.

Claytonin jälkeen tulin Oklahomaan, missä en ole ennen käynytkään. Ajelin kapeata Panhandlea itään ja odotin, että eteen tulisi kaupunki. Boise City oli varmaan kaupunki, mutta jatkoin kuitenkin Guymoniin, jossa oli kuitenkin tien molemmin puolin asutusta. Sieltä löysin Ambassador Innin sekä hampurilaispaikkoja, joista sain valita omani.

Nyt olen tämän roadtripin paluumatkalla eikä minulla ole kuin kaksi ennalta päätettyä paikkaa, joissa käyn ennen kuin pääsen takaisin Chicagoon. Niinpä minulla on mietinnässä mitä reittiä Chicagoon ajelen. Mietin jo ajamista Denveriin, mutta olen siellä jo käynyt ja sinne ennustettiin lumisadetta, joten pysyn eteläisemmällä reitillä. Reittivaihtoehdot tarkentuvat matkan edetessä, mutta on hienoa, että koko matkaporukka on samaa mieltä reittivaihtoehdoista.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Albuquerque, NM


Päivä New Mexicossa oli oikein viihtyisä, lämmin ja myös pitkä. Ehdin perille Albuquerqueen vasta vaille kahdeksan, joten ilta-aika hotellilla sekä kaupungissa jäi vähäiseksi. Aurinko paistoi koko päivän ja tarjosi vähän alle 30 asteen lämpötilan.

Heti aamusta ajoin hieman etelämpänä oleville Carlsbadin luolille, joka kuuluu maailmanperintölistalle. Nämä luolat olivat huomattavasti hienommat kuin Mammoth Caves. Luolan Big Hall oli hämmästyttävän suuri ja siellä oli hyvin runsaasti erittäin jänniä tippukiviä ja muita erikoisia kivimuodostelmia. Laskeuduin luolaan sen alkuperäistä aukkoa pitkin, vaikka polvet eivät yläpään päätöksestä pitäneetkään. Reitti kulki hyvin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta siinä oli helppo kävellä, koska noin metrin levyinen käytävä oli sementoitu tasaiseksi. Suuren hallin kiertämiseen meni helposti tunti, vaikka melko reippaasti siellä kuljin. Tosin usein piti pysähtyä katsomaan erikoisia muodostelmia.

Sitten minulla edessä reilun kolmen tunnin ajo kohti pohjoista. Kuljin Artesian kautta Alamogordoon. Suurimmaksi osaksi reitti kulki tasaisessa ympäristössä, mutta vähän ennen Alamogordoa tie nousi noin 2 500 metrin korkeuteen. Ympärillä oli ensimmäistä kertaa vuoria ja kunnon puita, joita molempia oli mukava katsella. Ihan kiva oli tasaista erämaatakin katsella, mutta sellaista olen tällä matkalla jo huomattavan paljon nähnyt. Vuorten päältä laskeuduin pitkää ja jyrkkää mäkeä hyvin laajaan laaksoon.

Laaksossa oli White Sands National Monument, missä kävin. Se on hyvin laaja alue, jota peittää täysin valkoinen kipsihiekka. Paikalla on aikoinaan ollut meri ja kun se haihtui jäi vuorilta veteen huuhtoutunut kipsi jäljelle. Kipsiä on niin paljon, että se muodostaa dyynejä, jotka muuttuvat tuulen mukana. Kypsi on sen verran isojyväistä, ettei se lennä tuulen mukana pois vaan ainoastaan muotoutuu toistuvasti uudelleen. Paikka oli hyvin erikoinen ja erittäin jännittävä. Suurin osa alueesta on armeijan hallussa eikä sinne tavallinen turisti pääse. 60 mailia täältä pohjoiseen laukaistiin aikoinaan ensimmäinen atomipommi, mutta nykyään alueella on jonkinlainen rakettikeskus. Dyyneillä kulkiessa meni aikaa enemmän kuin arvelin ja niinpä pääsy Albuquerqueen venyi harmittavan myöhään.

Liikenne teille oli varsin vähäistä, joten ylimääräisiä viivästyksiä liikenteestä ei johtunut. Matka oli vain niin pitkä, että siihen meni melkein neljä tuntia. Maisemat olivat tasaisen tasaisia, mutta siitä huolimatta aika vaihtelevia. Kaupunkeja oli hyvin harvakseltaan. Asutuksiakaan ei juuri näkynyt, vaikka portteja rancheille olikin paljon. Lehmiä näkyi hyvin vähän. Radiokanavat olivat hyvin countrypainotteisia ja nyt olen saanut siitä musiikinlajista tarpeeksi hyvin pitkäksi aikaa. Kun ei enää uskonnollinen kanavakaan kuulunut, tiesi olevansa kaukana kaikesta.

Pääsin New Mexicon suurimpaan kaupunkiin ihan sujuvasti, mutta aurinko oli jo kovin alhaalla. Ajoin suoraan Econolodge-hotellille, jonka olin eilen varannut netin kautta. En lähtenyt katselemaan kaupunkia vaan jäin huoneeseen katselemaan yliopistokoripallon loppuottelua ja lepäämään.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Carlsbad, NM


Aamu San Antoniossa oli hyvin sateinen. Ukkonen jyrisi ja vettä roikasi sekä isän että äidin kädestä. Pääsin kevyelle aamiaiselle katoksen alla, mutta autoa pakkaessani, vaikka siihen ei kauan mennyt, ehti paitani kastua kunnolla. Sunnuntaista johtuen kaupunki oli aamulla hyvin hiljainen, joten poistuminen oli sateesta huolimatta helppoa. Puhelimen opastuksella päädyin moottoritielle, missä oli myös vähän kulkijoita, sillä vesi lainehti tiellä ja näkyvyys oli kehno. Aika pian ohjasin tielle 90, jota ajelin kohti länttä.

Sadetta riitti toista tuntia, mutta sen jälkeen ei tänään enää sadetta näkynyt eikä juuri pilviäkään. Ympärilläni oli edelleen kovin vihreätä ja tasaista. Sateen loputtua ajaminen oli hyvin leppoisaa leveällä ja hiljaisella valtatiellä. Kaupunkeja oli harvakseltaan, mutta ne toivat vaihtelua, vaikka kovin toistensa kaltaisia olivatkin. Jokaisen pikkukaupungin halkaisevan päätien varrella on monia pikaruokaketjujen ravintoloita, kauppa tai kaksi ja mahdollisesti autoliikkeitä. Onneksi poikkeuksiakin on.

Del Riossa pysähdyin tankkaamaan. Lämpötila oli kohonnut 30 asteeseen ja niillä huitteilla se pysyi iltaan saakka. Suurin osa päivästä pysyin autossa, mutta pysähtelin välillä katselemaan maisemia ja nauttimaan mukavasta lämmöstä. Del Riossa kävin vielä nauttimassa kahvin ja kamalan makean donitsin. Matka jatkui luoteeseen ja ajelin näköetäisyydellä Meksikosta. Pysähdyin Langtryssä kuuluisan tuomari Roy Beanin museossa. Mies oli toiminut kovin omatoimisesti tuomarina ja sanottiin, että hän oli laki Pecosista länteen. Langtryssa ei ollut vankilaa, mutta yleensä tuomiot sovitettiin maksamalla sakot suoraan Beanille.

Nyt Texas jo näytti Texasilta. Siellä oli hieman kumpuilevaa, mutta ei mitään vuoria. Maaston täyttivät matalat pensaat, mutta kaikkialta paistoi kuivuus. Tien vieret olivat aidattuja, mutta kantturoita ei näkynyt kuin muutama siellä täällä. Cowboyta en edelleenkään nähnyt, sillä en cowboyksi laske stetson-päisiä miehiä, jotka ajavat järjettömän suurilla autoillaan.Sandersonissa pysähdyin kaupungin, tai oikeastaan se oli korkeintaan kylä, ainoassa kaupassa, josta ostin lounaaksi chimichangan. Nautin sen ulkona miellyttävässä kuumuudessa, jota muistelen palattuani Suomeen lumen keskelle.

Matka jatkui luoteeseen tietä 285 pitkin. Asutusta oli tien varrella hyvin vähän eikä kulkijoitakaan ollut kovin paljon. Maisemat olivat edelleen Texasin näköistä, joskin pohjoiseen edetessä maasto tasaantui ja muuttui hieman vihreämmäksi. Pecosia ennen, ja pitkään sen jälkeen, ympärillä oli runsaasti öljypumppuja sekä erilaisia jalostamoita ja muita öljyteollisuuteen liittyvää. 285 oli New Mexicon rajalle hyvin huonokuntoinen ja siellä kulki hyvin paljon rekkoja, joten ajaminen ei ollut kaikkein mukavinta.

Illan suussa saavuin Carlsbadiin, minnä majoittauduin Carlsbad Inniin. Tavallinen motellihuone pienessä kaupungissa oli yllättävän kallis, mutta paljon parkkipaikalla oli autoja, joten kysyntää näyttää riittävän. Kävin läheisessä WalMartissa ja ostin illalliseksi chiliä, jonka sain lämmitettyä mikrossa. Minulla ei ollut lusikkaa, mutta taioin sellaisen kätevästi muovimukista. Carlsbad ei tarjonnut iltarientoja, joten illan olin ihan vain huoneessa, sillä näissä kaupungeissa ei voi mennä kävelemäänkään, kun teiden varrella ei ole jalkakäytäviä. Eikä täällä edes olisi mitään minne mennä kävelemään.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

San Antonio, TX


Pääsihän Matti viimein kesään!

Tosin ei vielä Galvestonissa. Aamu rannikolla oli hyvin sumuinen eikä lämpöä ollut paljon kymmentä astetta enempää. Hotellin heppoisen aamiaisen jälkeen pakkasin vähäiset tavarani autoon ja kiihdytin Kian rantatielle. Olisi ollut kiva jatkaa pitempäänkin meren rannalla, mutta tässä sumussa siitä ei olisi ollut mitään iloa. Lähdin siis kohti sisämaata edeten Interstate 45:tä suoraan Houstoniin.

Arvelin lauantaista johtuen valtatien olevan melko vähäliikenteisen, mutta siinä olin aivan väärässä. Jo useamman kymmenen kilometriä ennen Houstonia hyvin leveä moottoritie oli täynnä autoja. Nopeusrajoitus oli 75 mailia tunnissa ja minä ajoin vajaata 80 enkä päässyt edes kaikista rekoista ohitse. Moottoritieverkosto Houstonin ympärillä oli hyvin monimutkainen ja ilman puhelimen neuvoja kiertäisin kaupunkia edelleenkin. Olin laittanut opastuksen ydinkeskustaan ja ajoin ohjeiden mukaan rampille, josta piti päästä pois moottoritieltä, mutta tietenkin juuri se ramppi oli tietyön vuoksi suljettu. Jouduin ottamaan vauhtia kaupungin ulkopuolelta ja nyt löytyi reitti keskustaan. Liikenne loppui välittömästi eikä keskustassa liikkunut juuri ketään muuta minun lisäksi. Oli siellä kuitenkin yksi poliisiauto ja juuri siinä kulmassa, mistä olin kääntymässä oikealle valojen ollessa punaisena. En ollut ihan varma saako Texasissa kääntyä oikealle punaisella, mutta ainakaan sheriffi ei lähtenyt minun perääni. Auton ajoin parkkihalliin Lamar ja Caroline katujen kulmaukseen.

Houstonissa oli noin 15 astetta lämmintä ja taivas uhkasi koko ajan sadetta. Eilinen säätiedotus varoitti ukkoskuuroista ja jopa pienestä tornadomahdollisuudesta, mutta koko päivänä tuli vain muutama pieni sadekuuro eikä kevyt tuuli saanut edes puun lehtiä liikkeelle. Kävelin Houstonin keskustassa pari tuntia ja siellä oli hyvin tylsää. Kaupungissa oli paljon korkeita rakennuksia, mutta nekin olivat tylsän näköisiä. Varmaan jossain päin kaupunkia on ravintoloita ja baareja, mutta keskustassa ei ollut juuri kauppojakaan. Harvoin, jos koskaan olen ollut näin tylsässä suuren kaupungin keskustassa. Löysin sentään kahvilan, missä söin vähän välipalaa ennen kuin kävelin parkkihallille. Olin kirjoittanut hallin sijainnin oikein ylös, sillä olisi todella noloa, ja typerää, hukata auto. Kadunkulmauksesta huolimatta en meinannut tunnistaa useista parkkihalleista sitä oikeaa, mutta lopulta löysin Kian.

Palasin moottoritielle tuhansien muiden menijöiden joukkoon. Nyt suuntasin itään ja ajoin reilussa kolmessa tunnissa Interstate 30:tä suoraan San Antonioon pysähtyen ainoastaan tankkaamaan polttoainetta. San Antonion lähellä liikenne ei ollut niin hurjaa kuin Houstonissa ja kulku kaupungin keskustaan sujui lähes helposti. Olin eilen varannut huoneen Inn at the Alamo -motellista, joka oli yllättävän lähellä keskustaa omassa hintaluokassaan. Pysäköin motellin sisäpihalle ja nousin autosta. Nyt olin tullut kesään. Lämpötila oli oikein miellyttävät noin 27 astetta.

Majoituin nopeasti huoneeseen, joka oli kuin kopio sekä New Orleansin että Galvestonin huoneista. Huone oli taas suuri ja nukkumatilaa neljälle. Tempaisin sortsit jalkaan ja lähdin kesän viettoon. San Antonion kuuluisin, ja yksi koko USAn kuuluisin, nähtävyys on Alamo. Paikka ei ole kovin tunnettu Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta täällä se kuvastaa amerikkalaista rohkeutta ja urhoollisuutta. Sodassa Meksikoa vastaan 1800-luvulla pieni joukko amerikkalaisia, muun muassa Davy Crockett, piti hyvin pitkään puoliaan monikymmenkertaista meksikolaisarmeijaa vastaan. Lopulta kaikki puolustajat kuolivat, mutta legenda elää yhä vahvana. Jäljellä on lähinnä vain vanha kirkkorakennus sekä sen ympärillä puutarha. Paikalla oli paljon turisteja, mutta onneksi ei kuitenkaan ahdistavan paljon.

San Antonio on Yhdysvaltain kahdeksanneksi suurin kaupunki, mutta täällä ei keskustassa ole paljon korkeita rakennuksia ja nekin ovat hieman vanhempia ja huomattavasti komeampia kuin mikään Houstonissa. Kaupungin halki virtaa San Antonio -joki ja sen rinnalle on rakennettu neliön muotoinen kanava, jonka reunoilla on hyvin runsaasti ravintoloita. Siellä oli valtavasti ihmisiä ja alue oli hyvin viihdyttävä. Veden molemmilla puolilla kiersi jalkakäytävät, joiden reunalla oli kymmeniä ravintoloita. Nautiskelin oluen ihmisiä ja kanavassa kulkevia veneitä katsellen. Pidän kovasti jokiristeilyistä ja niin kävin ostamassa tiketin myös tähän reilun puolen tunnin veneilyyn. Se oli ihan mukava, vaikka paikkani oli ahdas.

Kuljin ja kiertelin alueella, kunnes menin the Esquire baariin. Se oli avautunut vuonna 1933 vain minuutti sen jälkeen, kun kieltolaki kumottiin. Tiloissa oli ollut sitä ennen parturiliike, mutta siitä huolimatta baari oli valmis heti lain kumouduttua ilman remonttia. Kummallista! Toinen erikoinen yksityiskohta on, että John F. Kennedy oli käynyt baarissa päivää ennen kuin hänet ammuttiin Dallasissa. Baari oli oikein hieno pitkine baareineen. Siellä oli meluisaa ja aika pimeää, mutta oikein tunnelmallista. Söin siellä jonkinlaisen muhennoksen, joka oli mukavan mausteista. Kiertelin vielä vähän aikaa kaupungin keskustassa ennen kuin palasin illan alkaessa pimetä takaisin hotellille. Viimeinkin sain käyttää huoneessani lämmityslaitetta viilennykseen enkä lämmitykseen.

Texas on tähän mennessä ollut minulle pettymys. Ei yhtään cowboyta tai edes autiomaata. Oli kuin olisi ajanut Saksan moottoritietä hieman kumpuilevassa maastossa, jossa oli kovin vihreätä. Autojakin oli paljon ja ne ajoivat melkein yhtä kovaa.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Galveston, TX


Nukuin yllättävän myöhään ja pääsin lähtemään hotellilta hieman ennen kahdeksaa. Vettä satoi runsaasti; ei ihan niin kuin eilen, mutta runsaasti kuitenkin. Puhelimen avulla pääsin helposti etelään menevälle moottoritielle ja hyvin minäkin täkäläisten aamuruuhkaan mahduin. Ylitin Mississippin suurta siltaa pitkin, mutta vesisade esti maisemien katselun, ja vähän myös vilkas liikenne. Gretnassa kävin tankkaamassa ja naapurikorttelissa oli Subway, josta tiesin saavani ruokaa. Aamiaissämpylä, jossa muna oli jotain muuta kuin oikeata kananmunaa, ei ollut maukas, mutta ravintoa kuitenkin.

Ajelin tietä 90 pitkin länteen sateen jatkuessa jo hieman laantuneena. Ympärillä oli lähinnä peltoja sekä pieniä kaupunkeja, jotka eivät kovin viihtyisän näköisiä olleet. Noin kymmenen aikoihin sade viimein loppui, joskin pilvinen sää jatkui koko loppupäivän, mutta sadetta ei enää tullut. Lake Arthurissa kävin lounaalla. Rapukakut kuulostivat paremmalta kuin maistuivat, mutta sain kuitenkin lounaan, mikä ei ole ollut jokapäiväistä tällä matkalla.

Bell Cityn jälkeen lähdin suoraan etelään pientä tietä numero 27 pitkin. Kylät ja viljelykset loppuivat, mutta luonto tuli miellyttävän lähelle tietä! En olisi uskonut, että näkisin alligaattorin matkani aikana, mutta niin niitä näin useitakin uimassa tien vierrellä olevassa joessa. Aluksi epäilin näkemääni ajopuuksi, mutta kun useampi ajopuu liikkui, niin olin varma asiasta. Lisää varmuutta toi keskellä tietä ollut auton alle jäänyt melko suuri alligaattori. Harmikseni en uskaltanut pysäyttää autoa kapealle penkereelle, jotta olisin voinut tutkiskella uiskentelevia matelijoita tarkemmin. Näin myös noin metrin mittaisen käärmeen, kun jouduin ajamaan hiljaa veden valtaaman tien kohdalla. Käärme uiskenteli iloisena karkuun, kun hiljensin enkä ajanut sen ylitse. Lintuja Louisianan bayou alueella oli mahtavan valtavasti. Onneksi liikenne oli hiljaista, joten ehdin katsella haikaroita, iibiksiä, pelikaaneja, kalasääskejä, kuningaskalastajia ja lukuisia muita minulle tuntemattomia lajeja. Täysin kirkkaan punainen kardinaali oli hyvin helposti tunnistettava.

Creolessa lähdin kohti länttä ja Cameronissa tulin pienelle lautalle, joka maksoi kokonaisen dollarin. Jatkoin Meksikonlahden tuntumassa ja sopivassa kohdin pysähdyin ja kävin kävelemässä rannalla. Täällä veden nouseminen maalle on todennäköisesti hyvin tavallista, sillä talot oli rakennettu keinotekoiselle mäelle, pylväiden päälle tai jopa molemmille. Täällä oli kaikkialla vihreätä. En tiedä onko kevät niin pitkällä, että puut ovat täydessä lehdessä vai onko täällä lehtipuut ympärivuoden lehdessä. Ainakin oli huomattavasti mukavamman näköistä kuin ensimmäisen matkapäivän paljaat puut Indianassa ja Ohiossa.

Sabine Passin ylitin hyvin korkean sillan kautta ja olin tullut Texasiin. Melko pian tulin Port Arthuriin, missä oli valtavan suuri öljyjalostamo. Kaunista siellä ei ollut, mutta rahaa jalostettiin koko ajan. Winniestä lähdin jälleen etelään ja palasin Meksikonlahden tuntumaan. Hyvin pitkää Bolivar Peninsulaa oli oikein mukava ajella, joskin sankkeneva sumu häiritsi katselua. Täällä tulvat lienevät vieläkin tavallisempia ja voimakkaampia, sillä talot oli rakennettu järjestään viisimetristen pylväiden päälle. Niemimaan kärjessä talot oli maalattu mukavan kirkkain värein. Ilmeisesti suurin osa niistä oli kausituristeille tarkoitettuja huviloita. Pitkän niemen kärjessä oli lautta ja jälleen tulin paikalle niin, että sain ajettua suoraan lauttaan sisään. Tämä kyyti oli täysin ilmanen, kiitos Texasin osavaltion.

Saman tien olin Galvestonissa ja meren rannalta löysin Beachfront Palms -hotellin, josta olin eilen varannut huoneen huomattavasti halvemmalla kuin yleinen hintataso alueella on. Heti majoittautumisen jälkeen tein aika pitkän kierroksen rannalla ja sen tuntumassa. Olin hyvin harmissani, etten voinut sankan sumun vuoksi mennä uimaan Meksikonlahteen, sillä vaarana olisi ollut ajautua Meksikoon ja silloin olisin ollut todella pulassa. Sumu oli todellakin harmittava, sillä maisemat olisivat olleet hienoja ilman sitä. Rannalla oli kiva kävellä, mutta kun yritin etsiä sisämaasta ravintolaa, huomasin, että kaikki toiminta oli sijoitettu Seawall Streetille. Menin hotellin lähellä meksikolaiseen ravintolaan, kun parempaakaan ei löytynyt. Paikka oli tylsän steriili ravintola, jossa enchilada kuitenkin maistui ihan hyvältä.

En lähtenyt etsimään enempää iltamenoja vaan palasin hotellille. Hotellissa oli asiakkaiden käytössä pesukone ja niin minulle tuli pyykki-ilta. Ostin respasta pyykkipulveria, joskin annoin respan nuoren naisen valita kahdesta pulverivaihtoehdosta sopivamman. Ihan itse kuitenkin valitsin oudon koneen pesuohjelman ja tätä kirjoittaessani on vielä jännitystä, onko minulla huomenna Houstonissa vaatekauppapäivä.

Tänään oli matkan tähän mennessä paras ajopäivä erittäin mielenkiintoisen vaihtelevien näkymien ja erityisesti jännittävien eläinten johdosta eikä osittain huono sääkään saanut mieltä madaltumaan.

torstai 4. huhtikuuta 2019

New Orleans, LA


Nukuin yön hyvin, kunnes seitsemän aikoihin heräsin voimakkaaseen ukkoseen. Aamutoimien jälkeen sade oli hiipunut, joten lähdin etsimään aamiaista. En ollut kovin toiveikas, mutta niin vain seuraavassa korttelissa oli Burger King. Se ei ollut toiveitteni täyttymys, mutta sieltä kuitenkin sain aamiaisen. En ihmeemmin pitänyt neliönmuotoisesta croissantista, jossa oli munakasta sisällä, mutta sitä saa, jos tilaa numeron neljä. Paikka oli vähintäänkin ankea. Siellä eivät viihtyneet asiakkaat eivätkä työntekijät eikä ainakaan turisti. Kävellessäni takaisin hotellille alkoi jälleen sataa.

Sadetta jatkui ja jatkui. Tosin välillä sentään jyrähti ukkonen. Eikä taivaalta tullut vähäistä tihkua vaan vettä tuli todella paljon. Hotellin edessä olevan parkkipaikan kaksi laajaa kaivoa eivät ehtineet viedä kaikkea vettä pois vaan parkkipaikka tulvi vedestä. Vettä satoi niin voimakkaasti, että minulla ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä katselemaan New Orleansia. Olisin ollut muutamassa minuutissa läpimärkä. Kirjoittelin huoneessani ja katselin televisiota samalla kun vilkuilin sääkanavaa, josko sade lakkaisi ollenkaan. Yhdeltä oli aamiainen kulutettu ja minun oli pakko uhmata sadetta ja mennä lähellä olevaan baariin. Se ei ollut viehättävä tai viihtyisä, mutta sain siellä oluen, jos hätäpäissä tilattu Miller Lite sellaista on, sekä kanansiipiä, joita tosin jouduin odottelemaan kovin pitkään. No eipä minulla ollut kiirettä. Baarissa oli kaksi muuta asiakasta ja kaksi baarimikkoa, jotka päivittelivät minun pitkää matkaa Suomesta New Orleansiin. Nyt en saanut jo tutuksi käynyttä jutteludraivia päälle, joten keskustelut jäivät lyhyiksi.

Kulutin aikaan hotellilla vielä pitkään, kunnes sääkanavan tutkakuva näytti, että sade saattaisi illan aikana loppua. Vettä tuli vielä ihan runsaasti, kun lähdin Tulane Avenuelta ja kävelin sateenvarjon alla Canal Streetille. Lähdin etenemään kohti keskustaa, kunnes nousin raitiovaunuun, kun se tuli sopivasti kohdalle. Osasin maksaa 1,25 dollaria automaattiin ja niin kuljettiin juoksuvauhtia keskustaan.

Sade jopa loppui vähäksi aikaa, joskin jatkui myöhemmin kuurottaisena. Kiertelin kuuluisassa French Quarterissa ja alue oli oikein mukava. Kyllä siellä oli liikaa markkinamenoa, mutta vanhat rakennukset ja erityisesti niiden koristellut parvekekaiteet olivat oikein komeita. Monet hyvin hoidetut parvekkeet oli koristeltu hienosti kasveilla, jolloin ne olivat entistäkin mukavampia katsella. Voodoo-liikkeiden, turistikauppojen ja viinakauppojen välissä oli runsaasti baareja, joissa monissa soitettiin livemusiikkia. Vähän niin kuin Nashvillen Broadwaylla, mutta täällä musiikki oli selkeästi parempaa. Menin Bourbon Streetillä Maison Bourbon -baarin tiskille istumaan ja tilasin oluen. Mies katsoi minua kysyvästi ja ensimmäisen pullon, minkä näin, oli Miller Lite. Olisikohan aika ryhdistäytyä? Pian saapumiseni jälkeen aloitti The Leroy Marshall Band soittamaan. Leroy oli kovin innostunut esiintymisestä ja kertoi harvalukuisalle yleisölle vitsejä kappaleiden välissä, joskin minä en ymmärtänyt niistä ainoatakaan. Se oli todennäköisesti minun eikä Leroyn vika. Bändi soitti viihdyttävää jatsia tai jotain sellaista. Sitä oli ihan mukava kuunnella, mutta autossa vaihtaisin kanavan toiseen. Leroy touhusi lavalla kovasti laulaen, taputtaen ja soittaen saksofonia. Muut bändin jäsenet eivät olisi voineet vähemmän kiinnostua. Kappaleiden välissä pianisti lähetti viestejä sosiaalisessa mediassa ja hän oli muusikoista aktiivisin.

Ilta alkoi hämärtyä ja sadettakin saatiin ranskalaisiin kortteleihin, joten palasin Canal Streetin raitiovaunulinjan pysäkille, josta pääsin paluumatkalle. New Orleansia kutsutaan Big Easyksi ja se näkyi muun muassa raitiovaunussa. Kuski jutteli matkustajien kanssa kiirettä pitämättä ja yhdessä vaiheessa olimme vajaa viisi minuuttia pysähdyksissä ihan muuten vaan.

Edellisellä kerralla täällä käydessäni ajoin kaupungin läpi pysähtymättä. Nyt näin korispelin ja ehdin katsella muutaman tunnin French Quarteria. Olen siis menossa oikeaan suuntaan.

New Orleans, LA


Lähtö Vicksburgista tapahtui rivakasti mukavan aurinkoisessa aamussa. Vielä ei voinut ihan t-paidassa olla, mutta muutama tunti myöhemmin kuitenkin. Ylitin valtavan leveän Mississippin ja ajelin noin 50 kilometriä luoteeseen, missä oli matkan toinen maailmanperintökohde, Poverty Point.

Noin 3 500 vuotta sitten täällä asuneet ihmiset olivat tehneet valtaisia maansiirtotöitä, joista on vieläkin näkyvissä jälkiä. He olivat rakentaneet hyvin suuria kaarevia valleja, joiden suojassa he olivat asuneet. Sitten joku suuripäinen oli keksinyt rakentaa valtavan mäen ilmeisesti ihan vain näön vuoksi. Sieltä ei ole ainakaan löydetty hautaa tai muutakaan tarkoitusta miljoonien tonnien maamassojen kasaamiselle. Nämä Amerikan maailmanperintökehteet ovat lähes järjestään luonnonkohteita tai esihistoriallisten ihmisten rakentamia, mutta niitä otetaan, mitä on. Paljon täällä ei ollut katselemista, mutta tein oikein mukavan luontokävelylenkin lämpenevässä aamussa. Ymmärrän myös, miksi olin ainoa vieras tässä hieman matalamman tason turistikohteessa.

Nousin takaisin autoon, laitoin aurinkolasit päähän ja lähdin ajamaan kohti etelää. Minulla oli tarkoitus ostaa paperikartta jo Chicagossa, mutta en sellaista ole mistään löytänyt. Olen katsellut matkan varrella huoltoasemilta, mutta niissä myydään vain juotavaa ja syötävää, tosin kaikki epäterveellistä. Niin ja myös bensaa, mutta ei karttoja. Olen kuitenkin pärjännyt puhelimella ja iltaisin suunnittelen seuraavan päivän reittiä tietokoneen ruudulta. Se onkin toiminut hyvin, joten kartan hankinta on jäänyt. No nyt ei puhelimeni jostain syystä löytänyt satelliittia, joten en voinut asettaa puhelimeen määränpäätä. Onneksi kartta näkyi, joten pystyin sen avulla ajamaan Tallulahin kautta Natcheziin. Pohjois-Louisiana oli melko tylsää tasaista maatalousaluetta, mutta myöhemmin tilalle tuli metsiä, jotka olivat jo mukavasti vihreässä lehdessä. Kevään vuoksi joet ovat kovin korkealla ja monin paikoin vesi tulvi maastoon. Se lienee täällä joka vuotista, sillä tiet on osattu rakentaa tarvittaessa pylväiden varaan.

Natchezissa ylitin jälleen Mississippin ja ajoin 61-tietä suoraan etelään. Baton Rougen kohdalla oli hyvin ruuhkaisaa ja päätin jättää kaupunkivierailun väliin, vaikka se vähän harmitti. Se varmaan oli erinomainen ratkaisu, koska ruuhka moottoritiellä eteni tietyön takia kovin hitaasti. Uusi ruuhka syntyi, kun aamulla tien viereen pakkolaskun tehneen pienkoneen kohdalla kaikki hidastivat ihmettelemaan Cessnaa, jonka nokka oli metsässä. Illan uutisista selvisi, että kukaan ei ollut loukkaantunut onnettomuudessa. Köröttelin noin 70 mailia tunnissa pitkin Interstate 10 kohti New Orleansia lukuisten muiden Crescent Cityyn menevien kanssa.

Käynnistin Natchezissa puhelimen uudestaan ja nyt satelliitti löytyi. Se oli onni, sillä ilman puhelimen neuvoja olisin ollut enemmän kuin pulassa. Liikenne sisääntuloväylillä oli hyvin vilkasta ja jouduin vaihtamaan rampilta toiselle puhelimen neuvojen mukaan ja silti ajoin kerran harhaan. Puhelin neuvoi minut oikealle tielle hyvin ihmeellistä reittiä käyttäen, mutta niin vain muutaman jännittävän u-käännöksen jälkeen pääsin Tulane Avenuelle. Numerossa 3100 oli Mid-Town Hotel, joskin puhelimen kertomassa paikassa ei ollut mitään hotelliin viittaavaa. Lähdin ajamaan Tulanea eteenpäin ja lopulta hotelli löytyi. Tässä on yksin matkaamisen yksi hankaluus. Piti ajaa hyvin ruuhkaisella leveällä kadulla ja etsiä samalla hotellia osumatta toisilla kaistoilla oleviin autoihin, mutta jälleen onnistuin tehtävässäni.

Olisin mielelläni mennyt keskustan hotelliin, mutta huoneet olivat parinsadan dollarin luokkaa ja pysäköinti olisi ollut lähes 50 dollaria yöltä lisää, joten jouduin tyytymään 60 dollarin huoneeseen ilmaisella parkkipaikalla. Hotellihuone oli suuri, kuten täällä yleensä ovat, mutta siihen ylisanat loppuivat. Suurin piirtein se oli puhdas, mutta laitoin siitä huolimatta matkalaukun kauaksi sängyistä, kuten minua on neuvottu joidenkin neuroottisten matkustajien taholta. Huoneessa oli hyvin huono valaistus, joten sekin saattoi olla syytä, että huone näytti aika puhtaalta.

En jäänyt pitempään huonettani ihmettelemään vaan lähdin kävelemään Tulane Avenueta pitkin kohti keskustaa. Tosin kahdensadan metrin etenemisen jälkeen tein 180 asteen käännöksen ja lähdin oikeaan suuntaan. T-paidassa tuli melkein kuuma, kun kuljin aika surkean näköisen alueen halki komean keskustan liepeille. Siitä käännyin valtavalle Superdome-areenalle, jonka takana oli suuri Smoothie King Arena, jossa New Orleans Pelicans pelasi NBA-pelin Charlotte Hornetsia vastaan. Sain lipun suurin piirtein samoilta kohdin kuin Chicagon pelissä, mutta yli kolme kertaa halvemmalla. Ruokailut olivat jääneet tänään vähiin, mutta ostin areenalla pienen kuuman koiran ja oluen 17 dollarilla!

Tämä peli oli paljon parempi kuin Chicagon peli ja tunnelmakin oli hienompi, vaikka väkeä oli aika vähän. Pelicansin suurin tähti, Anthony Davis, ei pelannut, mutta muut parhaat pelaajat olivat kentällä. Vauhdikasta peliä oli kiva katsella, vaikka toistuvat väliohjelmat veivät huomiota pois tärkeimmästä. Kuuluttajatyttöä kosittiin suorassa lähetyksessä eikä kosija joutunut pettymään. Viimeisellä jaksolla Charlotten Kemba Walker näytti miten hyvä pelaaja hän on ja Hornets voitti pelin Pelicansien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Sää olisi sallinut kävelyn takaisin, mutta olin kovin väsynyt enkä ollut ihan varma millaista seutua joutuisin pimeällä kävelemään. Takseja oli sopivasti areenan edessä ja sillä pääsin hotellille. Aluksi epäilin, että mies oli kuullut hotellin nimen väärin, sillä auto nousi moottoritielle ja lähti Baton Rougea kohti. Meinasin jo kertoa osoitteen uudestaan, mutta sitten taksi ajoi Tulane Avenuen rampilta alas. Matka kuitenkin mutkistui, koska reitti Tulanelle oli suljettu tietyön takia ja jouduimme tekemään aika laajan kierroksen ennen kuin pääsimme perille. Olin aivan poikki ja jouduin jättämään blogikirjoituksen seuraavalle päivälle. Sain siitä aamulla jo kyselyjä, joten mukava, että en kirjoittele vain omaksi iloksi.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vicksburg, MS


Hotellin alakerrassa oli aamiainen, joka ei ollut kovin ravitseva, mutta ihan riittävä. Tämä amerikkalainen kertakäyttökulttuuri on varsin ärsyttävää. Aamiaistiskillä jopa jokainen omena oli pakattu omaan muovipussiin. Luulisi, että puhtaus pystyttäisiin takaamaan kätevämminkin. Nyt minun ei tarvinnut etsiä aamiaista matkan varrelta, mikä oli helpotus.

Aamu oli hyvin aurinkoinen eikä ollut pakkasta, joten oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tankkauksen, joka sujui jo helpommin, jälkeen lähdin ajamaan etelään ja tulin nopeasti Pasquon kylään. Siitä alkoi Natchez Trace Parkway, joka on monta sataa kilometriä pitkä puistotie. Tässä tapauksessa puistotie tarkoittaa ihan tavallista tietä, joka kulkee metsän keskellä eikä ollenkaan kaupunkien tai kylien lävitse.

Ajoin Natchez Trace Parkwayta reilun 200 kilometriä Tupeloon saakka. Tiellä liikkui hyvin vähän autoja, joten ajo siellä oli miellyttävän rauhallista. Seutu oli kivan mäkistä, joskin Mississippin puolella maasto alkoi jälleen tasoittua. Kentuckyssa puut olivat vielä lähes lehdettömiä, mutta muutamat puut kukkivat oikein komeasti. Mississippin puolella ja etenkin sen keskiosissa puut olivat jo komeassa lehdessä. Luonto oli kovin lähellä tietä, mutta maataloutta ei juuri näkynyt vaan pelkästään metsiä. Näin tien vierellä yhden kauriin sekä useamman kerran villikalkkunoita, joten ne taitavat olla täällä yleisiä.

Leppoisan kolmen tunnin ajon jälkeen saavuin Tupeloon. Pysäköin keskustaan kadun varteen ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Takin pystyi jättämään autoon, mutta villapaidan pidin vielä ylläni. Kiersin pienen historiallisen keskustan, mutta siellä ei ollut ainoatakaan ravintolaa eikä kyllä oikein mitään katsottavaakaan. Tupelo on kuuluisa siitä, että Elvis Presley syntyi siellä. Tosin hän muutti Memphisiin jo seitsemän vuotiaana, joten Tupelolla ei suurta vaikutusta laulajan uraan ollut. Siitä huolimatta isohkon härdellin oli saatu rakennettua pienen syntymäkodin ympärille. Taloa sai käydä katsomassa ilmaiseksi, mikä oli hyvä, sillä muuten se olisi jäänyt näkemättä.

Elvistä itseään ei näkynyt, joten lähdin etenemään kohti etelää pitkin tietä 45. Yleensä valtatien varrella on tuon tuostakin ravintoloita, mutta tässä osassa Mississippiä niitä ei tietenkään ollut vaan ajelin pelkkien peltojen ja metsälampareiden keskellä. Viimein West Pointin kohdalla oli tuttu rypäs pikaravintoloita, joihin en haluaisi mennä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Kurvasin Hardee’s -hampurilaisravintolan pihaan ja sain kunnian olla ravintolan ainoa asiakas. Jälleen edessäni oli taulu täynnä erilaisia vaihtoehtoja, joista en jymmärtänyt oikein mitään. Löysin kuitenkin juustohampurilaisen, joka tuntui riittävän helpolta valinnalta.

Tästä päivästä tuli melkolailla ajopäivä, silllä halusin päästä pitkälle. Eikä toisaalta Mississippin osavaltiossa kovin paljon kiinnostavia paikkoja ollutkaan. Olisin voinut pistäytyä Jacksonissa, mutta sen ohittaessani oli juuri ruuhka-aika, joten jätin kaupungin käymättä. Saavuin Vicksburgiin illan suussa ja ajoin suoraan keskustaan. Toivoin löytäväni keskustasta hotellin, mutta ainoa näkemäni oli Relax Inn, jossa en todellakaan uskonut rentoutuvani. Pyörin ja kiersin, mutta keskustassa ei vaan yöpaikkoja ollut, joten minun oli pakko ajaa jälleen kaupunkia kiertävälle moottoritielle ja etsiä sieltä motelli. Sieltä niitä löytyi runsaasti ja valitsin tylsän, mutta huokean Travel Inn -motellin. Se ei suuria tarjonnut, mutta kaikki tarvittava siellä oli.

Vein huoneeseeni tavarat ja lähdin saman tien käymään kaupassa. Jos siellä olisi pelattu kuka ei kuulu joukkoon -peliä, olisi vastaus ollut aivan liian helppo. Tavarat kuitenkin sain eikä jäljellä ollut kuin päivällisen hankinta. Jouduin jälleen pikaruokaketjuen vangiksi, mutta nyt valinta oli helppo, sillä näkyvillä oli vain McDonalds sekä Waffle House. Vohvelipäivällinen ällötti jo valmiiksi, joten ajoin McDonaldsin pihaan. Siellä huomasin, että alkaa olla maailma ajanut Matin ohitse! Menin määrätietoisesti tiskin taakse ja tiesin heti mitä valitsisin, koska McDonaldsissa olen käynyt ennenkin. Täälläpä ei tilausta annettu tiskin takana olevalle ihmiselle, vaan tilaus piti tehdä ison kosketusnäytön kautta. Työntekijätäti huomasi ahdinkoni ja kysyi minulta tilaukseni ja naputti sitten seinää tottuneesti. Niin tilaukseni meni keittiöön ja minä sain lapun, jonka avulla sain käydä maksamassa ostokseni ja sitten odottelin sormet suorana hampurilaiseni valmistumista.

Ilta meni yksin huoneessa. Vicksburgin keskusta oli noin viiden kilometrin päässä, mutta siellä ei ollut mitään sellaista, että olisin sinne ajanut autolla. Olin nähnyt sen jo etsiessäni hotellia. Mississippi-joki oli uskomattoman leveä, mutta sen näkisin jälleen huomenna. Kävelyetäisyydellä oli pelkästään autokauppoja ja moottoriteitä, joten kävelykään ei kiinnostanut.

Ajamisessa ei ole enää mitään ongelmaa. Suunnistaminen isojenkin kaupunkien keskustassa onnistuu ihan hyvin puhelimen avulla. Ohjeet tulevat riittävän aikaisin ja joka kerta olen päässyt perille ja sieltä poiskin. Täällä on sallittua kääntyä oikealle punaista vastaan, kunhan on erityisen varovainen. Aiemmin sääntö oli osavaltiokohtainen, joten olen jokaisessa uudessa osavaltiossa ensin katsonut mitä muut tekee ja sitten matkinut muita. Ainakaan vielä ei ole ongelmia ollut. Täällä on myös meiltä poikkeava stop-merkkien käyttö. Joissain risteyksissä on stop-merkki jokaisella risteykseen tulevalla. Silloin pysähdytään risteykseen ja eteenpäin saa mennä, kunhan edellinen risteykseen tullut on mennyt. Se on yllättävän toimiva käytäntö.

Eilen Nashvillessä ei muuten ollutkaan Predatorsien peli vaan Loretta Lynnin syntymäpäivät ja konsertti. Ilmankos areenalle oli niin paljon ihmisiä jonottamassa.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Bellevue, TN


Aamu Cincinnatissa oli hyvin kylmä; selvästi pakkasen puolella. Lähdin hotellista aamiaisen hakuun ennen puolta kahdeksaa. Kaupunki oli hiljainen, mutta ei kuollut niin kuin eilen illalla. Menin Fountain Squarelle, missä en eilen ollut käynytkään, ja löysin sieltä Potbelly-ravintolan. Söin jonkinlaisen voileivän kananmunalla sekä kahvikupillisen, jotka nautittuani palasin hotellille pakkaamaan matkalaukun.

Poistuminen Cincinnatista ja samalla myös Ohiosta sujui aamuliikenteestä huolimatta mutkattomasti. Ylitin leveän Ohio-joen vauhdikasta Interstate 71 pitkin, mutta nousin siltä pois pian Fort Mitchellissä. Suoritin ensimmäisen tankkauksen, mikä ei tietenkään mennyt aivan nuottien mukaan. Luottokortti ei toiminut automaatilla, joten jouduin menemään aseman hoitajan puheille. Meillä oli hieman ongelmia ymmärtää toisiamme, mutta lopulta sain 30 dollarilla polttoainetta. Autossa ei ole mainittu mitä polttoainetta siihen pitää laittaa, mutta arvasin, että se ei ole dieseliä, joten valitsin muista vaihtoehdoista yhden. Sitten ajoin viereiselle parkkipaikalle ja menin kauppaan, mistä ostin vähän syötävää sekä juomavettä koko loppumatkan tarpeeksi. Kassalla todistin jotain todella hämmentävää! Minä aloin jutella kassarouvalle ja vieläpä kehuskelin olevani suomalainen. Pelkään, että palaan kotiin jonkinlaisena suupalttina. Vanhempi rouva hämmästeli kaukaista vierasta ja kehui rakastavansa minun aksenttia! Minä en edes tiennyt, että minulla oli aksentti. Ystävällisyys ei loppunut tähän vaan hän pyysi edellistä asiakasta laittamaan bonuskorttinsa takaisin päätteeseen, jotta minä sain alennuksen.

Lähdin ajamaan lounasta kohden pienempää tietä 42 pitkin lähes Louisvilleen saakka. Kentucky oli huomattavasti miellyttävämpää kuin eiliset Indiana ja Ohio. Täällä oli mukavan kumpuilevaa maastoa eikä lunta ollut lainkaan. Kevät on edennyt jo hieman pidemmälle. Puissa oli pientä hiirenkorvaa ja kirsikat sekä jotkut keltaiset pensaat kukkivat. Ja mikä parasta, päivä oli aurinkoinen ja lämpötila kohosi parhaimmillaan yli kymmenen asteen. Ei vielä voinut laittaa sortseja jalkaan, mutta kokeilin hetken ajaa ikkuna auki. Tie 42 kulki pienten kylien halki, mutta välillä ajelin asumattomillakin seuduilla, joskin en kovin pitkään. Aluksi kylät ja talot olivat melko tavallisen oloisia, mutta etelämpänä oli hyvin hulppeita farmareiden pytinkejä. Muutama kymmenen kilometriä tie kulki hyvin leveätä Ohio-jokea seuraten. Liikennettä oli varsin vähän, joten ajaminen leppoisaa ja helppoa. Tien vieressä oli yllättävän paljon kuolleita peuroja ja myös yksi kuollut opossumi lojui ojan pientareella. Onneksi villikalkkuna ehti sännätä metsään Kiani edestä.

Vasta hieman ennen Louisvilleä nousin isolle tielle ja pääsin keskustaan kätevästi. Auton sain parkkihalliin ja pääsin katselemaan Mohammad Alin kotikaupunkia. Keskusta oli ihan kivan näköinen, joskaan ei ihmeellinen. Kävin syömässä päivän keiton voileivällä Main Streetin ruokalassa ja lopun aikaa reilun tunnin vierailulla kävelin kaupunkia ihmetellen. Mohammad Ali Centeriä kehuttiin kovasti, mutta se oli maanantaina kiinni. Kaupunki on kuuluisa myös Louisville Slugger -baseballmailoista. Tehdas on keskellä kaupunkia ja sen edessä oli noin 20 metriä korkea maila, joka on tietenkin maailman suurin.

Seuraava reilu tunti meni Interstate 65:tä ajaen etelään. Cave Cityn kohdalla poistuin isolta tieltä ja ajoin vielä kovin paljaassa metsässä Mammoth Caven National Parkiin. Siellä on tietenkin Mammoth Cave, joka on maailman suurin luola, ainakin jollain mittarilla mitaten. Minä en niin hirveästi piittaa luolista, mutta jos se on Unescon maailmanperintölistalla, niin sinne suunnistan. Paikalla oli aika paljon turisteja, mutta mitään suurta ruuhkaa ei ollut. Sen verran kuitenkin, että kaikki ohjatut kävelyt luolan komeampiin osiin oli loppuun myytyjä. Onneksi oli kuitenkin mahdollista käydä omatoimisesti katsomassa ensimmäisenä löydetyn luolan osia. Se riitti minulle eikä luola ollut kuin todella iso ja pitkä kolo. Kävin nappaamassa kafeteriassa kuuman koiran ennen kuin jatkoin matkaa.

Olin palannut takaisin Keskilännen aikaan, joten sain eilen menettämäni tunnin takaisin. Minulla oli aikaa enemmän kuin olin luullut, joten ajelin pientä tietä Bowling Greenin kaupunkiin. Siellä oli iso Western Kentucky -yliopisto, joskaan kovin suurta iloa siitä ei minulle ollut. Jatkoin kulkua kohti lounasta ja hieman yli tuntia myöhemmin ajoin Nashvillen keskustaan. Ajo sisään kaupunkiin oli sujuvaa, mutta pois lähtevien kaistoilla oli hyvin ruuhkaista. Pysäköinti Nashvillenkin keskustassa oli kallista, kolme kertaa kalliimpaa kuin Louisvillessä.

Nashville ei ollut kovin mukavan oloinen kaupunki. Se oli huomattavasti likaisempi kuin Chicago tai Cincinnati ja siellä oli enemmän asunnottomia kuin Chicagossa. Osavaltion parlamentti oli melko pieni eikä kaupungissa ollut kovin paljon muutakaan katsottavaa. Sitten ajauduin Broadwaylle, joka oli hyvin täynnä menoa maanantai alkuillasta. Kadun varrella on montakymmentä baaria, joissa suurimmassa osassa soitti livebändi. Tämä on varmaan kovin tavallista täällä, koska ravintoloiden seinissä oli bändien kohdalla aukot, jotta meno kuului ulos asti. Ravintolat olivat täynnä kuulijoita ja kadullekin riitti kulkijoita hyvin runsaasti. Harmi vaan, että kaikkialla soitettiin pelkästään country-musiikkia. Ravintoloiden lisäksi kadun varrella oli monta bootsi- ja stetsonkauppaa. Saapasvalkoima oli hyvin runsas ja saatoin mennä kauppaan sisään ja hankkia itselleni tuliaiset? Nashville Predatorsilla oli illalla peli ja areenalle tungeksi valtavasti väkeä. Minä kävin 80-luvun alussa katsomassa Chicagon ja Edmontonin välisen pelin eikä toista NHL-peliä tarvitse katsoa, kun on nähnyt Kurrin, Hagmanin ja Gretzkyn pelaavan.

Cincinnatin hotelli oli etukäteen varattu, mutta sen jälkeen minulla ei varauksia ole. Olin katsellut Nashvillen hotellihintoja enkä halunnut jäädä sinne yöksi. Kohta tulisi kuitenkin pimeä, joten hotelli piti löytää. Lähdin pois Nashvillestä moottoritietä pitkin ja ajoin Memphisiin päin niin pitkään, että löysin motellin. Bellevuen kaupungissa, Nashvillen kupeessa ajoin Wyndham Microtelin pihaan. Huone ei ollut ihan huokea, mutta sinne jäin yöksi. Ilta meni sopivasti kirjoitellessa ja televisiota katsellessa. Onneksi en jäänyt yöksi Nashvilleen, sillä siellä olisin kuitenkin palannut Broadwaylle ja mennyt laittamaan jalalla koreasti letkeän countrymusiikin tahtiin.