Lähtö
Vicksburgista tapahtui rivakasti mukavan aurinkoisessa aamussa. Vielä
ei voinut ihan t-paidassa olla, mutta muutama tunti myöhemmin
kuitenkin. Ylitin valtavan leveän Mississippin ja ajelin noin 50
kilometriä luoteeseen, missä oli matkan toinen
maailmanperintökohde, Poverty Point.
Noin
3 500 vuotta sitten täällä asuneet ihmiset olivat tehneet
valtaisia maansiirtotöitä, joista on vieläkin näkyvissä jälkiä.
He olivat rakentaneet hyvin suuria kaarevia valleja, joiden suojassa
he olivat asuneet. Sitten joku suuripäinen oli keksinyt rakentaa
valtavan mäen ilmeisesti ihan vain näön vuoksi. Sieltä ei ole
ainakaan löydetty hautaa tai muutakaan tarkoitusta miljoonien
tonnien maamassojen kasaamiselle. Nämä Amerikan
maailmanperintökehteet ovat lähes järjestään luonnonkohteita tai
esihistoriallisten ihmisten rakentamia, mutta niitä otetaan, mitä
on. Paljon täällä ei ollut katselemista, mutta tein oikein mukavan
luontokävelylenkin lämpenevässä aamussa. Ymmärrän myös, miksi
olin ainoa vieras tässä hieman matalamman tason turistikohteessa.
Nousin
takaisin autoon, laitoin aurinkolasit päähän ja lähdin ajamaan
kohti etelää. Minulla oli tarkoitus ostaa paperikartta jo
Chicagossa, mutta en sellaista ole mistään löytänyt. Olen
katsellut matkan varrella huoltoasemilta, mutta niissä myydään
vain juotavaa ja syötävää, tosin kaikki epäterveellistä. Niin
ja myös bensaa, mutta ei karttoja. Olen kuitenkin pärjännyt
puhelimella ja iltaisin suunnittelen seuraavan päivän reittiä
tietokoneen ruudulta. Se onkin toiminut hyvin, joten kartan hankinta
on jäänyt. No nyt ei puhelimeni jostain syystä löytänyt
satelliittia, joten en voinut asettaa puhelimeen määränpäätä.
Onneksi kartta näkyi, joten pystyin sen avulla ajamaan Tallulahin
kautta Natcheziin. Pohjois-Louisiana oli melko tylsää tasaista
maatalousaluetta, mutta myöhemmin tilalle tuli metsiä, jotka olivat
jo mukavasti vihreässä lehdessä. Kevään vuoksi joet ovat kovin
korkealla ja monin paikoin vesi tulvi maastoon. Se lienee täällä
joka vuotista, sillä tiet on osattu rakentaa tarvittaessa pylväiden
varaan.
Natchezissa
ylitin jälleen Mississippin ja ajoin 61-tietä suoraan etelään.
Baton Rougen kohdalla oli hyvin ruuhkaisaa ja päätin jättää
kaupunkivierailun väliin, vaikka se vähän harmitti. Se varmaan oli
erinomainen ratkaisu, koska ruuhka moottoritiellä eteni tietyön
takia kovin hitaasti. Uusi ruuhka syntyi, kun aamulla tien viereen
pakkolaskun tehneen pienkoneen kohdalla kaikki hidastivat
ihmettelemaan Cessnaa, jonka nokka oli metsässä. Illan uutisista
selvisi, että kukaan ei ollut loukkaantunut onnettomuudessa.
Köröttelin noin 70 mailia tunnissa pitkin Interstate 10 kohti New
Orleansia lukuisten muiden Crescent Cityyn menevien kanssa.
Käynnistin
Natchezissa puhelimen uudestaan ja nyt satelliitti löytyi. Se oli
onni, sillä ilman puhelimen neuvoja olisin ollut enemmän kuin
pulassa. Liikenne sisääntuloväylillä oli hyvin vilkasta ja
jouduin vaihtamaan rampilta toiselle puhelimen neuvojen mukaan ja
silti ajoin kerran harhaan. Puhelin neuvoi minut oikealle tielle
hyvin ihmeellistä reittiä käyttäen, mutta niin vain muutaman
jännittävän u-käännöksen jälkeen pääsin Tulane Avenuelle.
Numerossa 3100 oli Mid-Town Hotel, joskin puhelimen kertomassa
paikassa ei ollut mitään hotelliin viittaavaa. Lähdin ajamaan
Tulanea eteenpäin ja lopulta hotelli löytyi. Tässä on yksin
matkaamisen yksi hankaluus. Piti ajaa hyvin ruuhkaisella leveällä
kadulla ja etsiä samalla hotellia osumatta toisilla kaistoilla
oleviin autoihin, mutta jälleen onnistuin tehtävässäni.
Olisin
mielelläni mennyt keskustan hotelliin, mutta huoneet olivat
parinsadan dollarin luokkaa ja pysäköinti olisi ollut lähes 50
dollaria yöltä lisää, joten jouduin tyytymään 60 dollarin
huoneeseen ilmaisella parkkipaikalla. Hotellihuone oli suuri, kuten
täällä yleensä ovat, mutta siihen ylisanat loppuivat. Suurin
piirtein se oli puhdas, mutta laitoin siitä huolimatta matkalaukun
kauaksi sängyistä, kuten minua on neuvottu joidenkin neuroottisten
matkustajien taholta. Huoneessa oli hyvin huono valaistus, joten
sekin saattoi olla syytä, että huone näytti aika puhtaalta.
En
jäänyt pitempään huonettani ihmettelemään vaan lähdin
kävelemään Tulane Avenueta pitkin kohti keskustaa. Tosin
kahdensadan metrin etenemisen jälkeen tein 180 asteen käännöksen
ja lähdin oikeaan suuntaan. T-paidassa tuli melkein kuuma, kun
kuljin aika surkean näköisen alueen halki komean keskustan
liepeille. Siitä käännyin valtavalle Superdome-areenalle, jonka
takana oli suuri Smoothie King Arena, jossa New Orleans Pelicans
pelasi NBA-pelin Charlotte Hornetsia vastaan. Sain lipun suurin
piirtein samoilta kohdin kuin Chicagon pelissä, mutta yli kolme
kertaa halvemmalla. Ruokailut olivat jääneet tänään vähiin,
mutta ostin areenalla pienen kuuman koiran ja oluen 17 dollarilla!
Tämä
peli oli paljon parempi kuin Chicagon peli ja tunnelmakin oli
hienompi, vaikka väkeä oli aika vähän. Pelicansin suurin tähti,
Anthony Davis, ei pelannut, mutta muut parhaat pelaajat olivat
kentällä. Vauhdikasta peliä oli kiva katsella, vaikka toistuvat
väliohjelmat veivät huomiota pois tärkeimmästä. Kuuluttajatyttöä
kosittiin suorassa lähetyksessä eikä kosija joutunut pettymään.
Viimeisellä jaksolla Charlotten Kemba Walker näytti miten hyvä
pelaaja hän on ja Hornets voitti pelin Pelicansien hyvästä
yrityksestä huolimatta.
Sää
olisi sallinut kävelyn takaisin, mutta olin kovin väsynyt enkä
ollut ihan varma millaista seutua joutuisin pimeällä kävelemään.
Takseja oli sopivasti areenan edessä ja sillä pääsin hotellille.
Aluksi epäilin, että mies oli kuullut hotellin nimen väärin,
sillä auto nousi moottoritielle ja lähti Baton Rougea kohti.
Meinasin jo kertoa osoitteen uudestaan, mutta sitten taksi ajoi
Tulane Avenuen rampilta alas. Matka kuitenkin mutkistui, koska reitti
Tulanelle oli suljettu tietyön takia ja jouduimme tekemään aika
laajan kierroksen ennen kuin pääsimme perille. Olin aivan poikki ja
jouduin jättämään blogikirjoituksen seuraavalle päivälle. Sain
siitä aamulla jo kyselyjä, joten mukava, että en kirjoittele vain
omaksi iloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti