Pietari

Päivä Pietarissa oli aika sopivan lämpöinen kaupunkilomailuun. Välillä taivaalla purjehtivat pilvet, mutta enimmäkseen aurinko paistoi kulkijoiden yllä. Lähdimme tavoittelemaan 30 000 askelta pian yhdeksän jälkeen. Kaduilla oli jo paljon menijöitä, mutta huomattavasti vähemmän kuin eilen illalla. Unohdimme kartan hotellille eikä puhelimen kartta toiminut kunnolla, joten huitelimme yleissivistyksen sekä poikamme ohjeiden turvin.

Kävelimme Nevski Prospektia ensimmäiselle kanavalle saakka ja lähdimme sitten seuraamaan sitä kohti pohjoista. Komeita rakennuksia oli täälläkin yksi toisensa jälkeen. Suurin osa oli oikein hyvässä kunnossa, mutta siellä täällä oli joku huonokuntoinen jäänyt muiden sekaan. Kävimme Verikirkolla, joka on rakennettu Aleksanteri II kuolinpaikan kohdalle. Se muistutti kovin Moskovan Pyhän Vasilin kirkkoa jännittävän näköisine kupoliensa kanssa, joskin osa niistä oli pussissa remontin vuoksi. Sisälle emme päässeet, koska tähän aikaan se oli vielä kiinni. Kävelimme Kesäpuiston läpi Nevan rannalle. Joki on varsin leveä, mutta liikennettä yllättänkin vähän. Toki siellä meni monia turisteja kuljettavia jokilaivoja, mutta mitään muuta liikennettä ei sitten ollutkaan.

Ylitimme joen Kolminaisuuden siltaa pitkin. Joen toisella puolella menimme Jänissaareen, missä on Pietari-Paavalin linnoitus, joka rakennettiin aikoinaan torjumaan ruotsalaisten hyökkäystä. Linnoitus oli melko matala, mutta ilmeisesti riittävän korkea ruotsalaisia vastaan. Linnoituksen sisällä on kirkko, mihin on haudattu monia tsaareja, mutta kovin pitkän jonon vuoksi jätimme sen käymättä. Käveleskelimme hiljalleen eteenpäin käyden myös Nevan rannalla katsomassa joen toisella puolella olevaa Talvipalatsia. Matka jatkui Birzhevoyn sillalle, joka toi meidät Vasilinsaarelle. Saaren kärjessä oli kaksi todella kummallista suurta punaista pylvästä, joiden keskellä oli veneiden puolikkaita. Meille pylväät eivät auenneet, mutta turisteja ne kiinnostivat kovasti. Palatsisiltaa pitkin tulimme mannermaalle Talvipalatsin viereen. Minua miellyttää palatsin vihreä väri, mikä ei ole palatsien tavallinen väri.

Mukavalla sivukadulla näimme sopivan ravintolan, mihin menimme virvoittautumaan. Samalla otimme dumplingeja, joita emme aikaisemmin olleet uskaltaneet maistaa. Ne olivat pieniä lihapullia vaalean taikinakuoren sisällä. Ne maistuivat ihan hyviltä, mutta taikina lihapullien päällä oli ihan turhaan.

Seuraavana tutustumisvuorossa oli kuuluisa Iisakinkirkko, jonka rakentaminen kesti 40 vuotta, mikä ei kirkkorakentamisessa niin kamalan pitkä aika ole. Hyvää olivat kuitenkin saaneet aikaiseksi, sillä kirkko oli todellakin komea. Ulkoa kirkko oli turhan harmaansävyinen, mutta sen mahtavat punagraniittiset pylväät kiinnittivät ainakin minun huomioni. Sisällä koristeluista ei ollut säästelty. Erittäin komeat mosaiikit kuvasivat pyhiä miehiä sekä raamatun tapahtumia ja niitä oli kaikkialla lattian tasolta kupoliin saakka. Kultaa ei ollut säästelty eikä muitakaan arvokkaita materiaaleja. Ihastelin erityisesti mahtavan näköisiä vihreitä malakiittiseiniä sekä ihastuttavan sinisiä lapis lazuli -pylväitä. Nousimme myös noin 30 metriä katutasosta kirkon kupolia kiertävälle reunalle, joka oli kirkon ulkopuolella. Jos se olisi ollut kirkon sisällä, olisin kiivennyt sinne yksinäni, sillä Seijalla on kovin ikäviä kokemuksia Pietarin kirkon kupolin sisäkierroksesta. Vaikka kovin korkealla emme olleet, näkyi Pietari sieltä oikein mainiosti. Viimeistään nyt kävi ilmi, että Pietarissa on vain kovin matalia rakennuksia. Kattojen yläpuolelle nousi ainoastaan kirkkojen kupoleita.

Seija valitsi venäläiseen ruokaan erikoistuneen ravintolan, joka olikin ihan mukava lounas- ravintola. Tosin siellä peruslounaan lisäksi tarjoiltiin laajan ruokalistan annoksia, joista minä valitsin schnitzelin, kun minulle ei Seijan tapaan borssi maistunut. Ympärillä kiireiset paikalliset ehtivät vaihtua useasti, kun me nautimme ruokamme lomalaisen kiireettömästi. Tämäkin ruoka oli hyvää, kuten oikeastaan lähes kaikki ruokamme olivat matkan aikana olleet.

Lähdimme hiljalleen kulkemaan hotellille päin. Pistäydyimme matkan varrella Kazanin kirkossa, jonka edustalla oli suuri määrä puoliympyrän muotoon sijoitettuja suuria pylväitä. Kirkko oli suuri ja komea, mutta kuitenkin kaukana Iisakinkirkon komeudesta. Sielläkin oli paljon turisteja, mutta myös huomattava määrä paikallisia, jotka jonottivat suutelemaan jotain tärkeää ikonia. Eilinen ihmisten paljous ei ollut sunnuntain oikku vaan ainakin myös maanantaina heitä kulki pääkaduilla hämmästyttävän paljon. En muista, että missään vierailemissani kaupungeissa olisi ollut näin paljon ihmisiä jalkakäytäville. Toki ruuhka-aikoina niitä riittää kaikissa isoissa kaupungeissa, mutta täällä niitä oli koko iltapäivän ja illan.

Iltapäivällä kävimme huoneessamme loikoilemassa jonkin aikaa. Vaikka ulkona lämpötila oli huomattavasti alhaisempi kuin matkan ensimmäisellä viikolla, ilmeisesti pitkähkö matka on alkanut vaatia meillä veroa. Askel ei ollut enää niin vetävä kuin Kaukasiassa ja sen pituuskin oli selvästi lyhentynyt. Joka tapauksessa menimme vielä illan suussa etsimään tuliaisia, mutta siinä onnistuimme perin huonosti. Lähdimme vielä kiertämään ympäristössä, missä ennennäkemättömiä komeita rakennuksia riittää edelleen katsottavaksi. Puhti oli kuitenkin vähän poissa, joten kierrosta lyhennettiin. Kävimme mukavassa olutravintolassa juomassa oluen ja siiderin sekä syömässä rapumätileivät ja kutunjuustoa. Pietarissa on erinomaisen paljon erilaisia ravintoloita. Useimmiten saimme palvelua englanniksi, vaikka kaikilla tarjoilijoilla se ei ollut kovin hyvää. Joitain poikkeuksia oli, mutta kohtasimme paljon ystävällisiä tarjoilijoita, joista aika iso osa hymyili ihan ilman pakkoakin. Päädyimme pienen lisäkierroksen jälkeen hotellille ja Seijan puhelin näytti vähän yli 30 000 askelta!

Huomenna ajamme iltapäivällä junalla Kouvolaan ja siitä kotiin. Matka on siis loppumassa, mutta niin on käynyt jokaisella matkallani. Tämä oli siitä erilainen matka, että kuljimme pitkiä matkoja junilla ja busseilla. 22 tunnin bussimatka sekä yöjunat Kaukasiassa olivat meille ennen kokemattomia seikkailuja, jotka saivat muilta etukäteen vain huonoja arvosteluja. Kyllä itsekin muutaman kerran väsyneenä ja hyvin hikisenä mietti, että olisiko muitakin vaihtoehtoja viettää lomaansa, mutta nuo hupsut ajatukset haihtuivat nopeasti, kun tuuletin jälleen toimi ja pääsi oikaisemaan suurin piirtein puhtaiden lakanoiden väliin. Kaukasian maat olivat erinomaisia vierailukohteita eikä meillä ollut mitään todellisia ongelmia kulkea siellä. Kaukasian kaikki neljä kohdekaupunkiamme tarjosivat paljon nähtävää. Moskova ja Pietari olivat valtavia metropoleja, joissa ei kovin paljon ole eroja läntisiin suurkaupunkeihin.

Jos tällä matkalla yhden paikan nostan muiden yläpuolelle niin se on Punainen Tori.

Pietari

Moskova tervehti meitä aamuauringolla kuin tietäen meidän olevan lähtemässä kaupungista pois. Kävimme ennen aamiaista kiertämässä vielä kerran Punaisella Torilla, mikä oli komea myös auringonpaisteessa. Kevyen aamiaisen nautimme huoneessamme, mistä poistuimme kymmenen aikoihin. Hinasin raskaan matkalaukun Okhotny Ryad -metroasemalle, mikä on aivan Teatralnayan vieressä. Sunnuntaiaamuna metro oli melko tyhjä, joten laukun kanssa kulkeminen sujui mainiosti. Ajoimme punaisella linjalla pohjoiseen Komsomolskayan asemalle. Jouduimme nousemaan maan päälle ja siellä kulkemaan Leningradsky-rautatieasemalle.

Olin jo Suomessa ostanut liput Sapsan-junaan. Se on isoa haipakkaa menevä juna Pietariin. Juna oli hyvin tilava ja oikein mukava matkustaa. Liput olivat noin 70 euroa, mutta aikaa meni vain alle neljä tuntia. Yllätyimme, kun pian lähdön jälkeen meille annettiin eväspussi, missä oli täytetty croissant, keksi ja vesipullo. Lisäksi meille tarjoiltiin kahvia eli tarjoilu oli huomattavasti parempi kuin Finnairin lennoilla. Käytävällä kulki myös kärryjä, joista olisi voinut ostaa syötävää, juotavaa sekä erilaisia tuotteita. Parhaimmillaan 220 km/h kulkevassa junassa oli lokoisaa istua ja katsella ohikiitäviä maisemia, jotka olisivat voineet olla Suomestakin. Tosin asutus oli hyvin erilaista kuin kotimaassa, mutta luonto koivumetsävoittoista.

Täsmälleen vartin yli kolme Sapsan pysähtyi Pietarin Moskovsky-asemalle. Valuimme muiden mukana pitkälle asemalaiturille ja jälleen kerran laukkumme läpivalaistiin saapuessamme asemarakennukseen. Tänään se oli jo neljäs kerta. Vosstaniya-aukion korkea obeliski ja sen päällä oleva tähti toivottivat Moskovasta tulijat tervetulleiksi Pietariin. Olin hankkinut meille huoneen Ligotel-hotellista, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä asemalta. Aurinkoisessa Pietarissa hotelli löytyi ilman hakemista eikä kirjautumisessakaan ollut vaikeuksia. Veimme matkalaukun melko pieneen huoneeseen ja lähdimme saman tien tutustumaan Eremitaasiin. Se olisi huomenna kiinni, joten tänään oli ainoa mahdollisuus käydä siellä.

Ajoimme kahdella metrolla Admiralteyskayan asemalle ja kiirehdimme valtaisalle Palatsinaukiolle, jonka keskellä seisoo yhdestä graniitinkappaleesta tehty huikea Aleksanterinpylväs. Meiltä meni paljon aikaa etsiessämme oikeata sisäänkäyntiä Eremitaasiin, mutta sen jälkeen olikin sujuvampaa. Sunnuntaisin museo on auki vain kuuteen, joten meillä oli reilu puolitoista tuntia aikaa katsella valtava määrä hienoja taideteoksia sekä vielä Talvipalatsi, missä teokset sijaitsivat. Suurimman haasteen kuitenkin toivat valtavat määrät ihmisiä. Kaikki käytävät olivat aivan täynnä museovieraita. Kaikkein pahimpia olivat kiinalaiset turistiryhmät ja niitä oli kymmeniä. Ryhmänjohtaja kulki kärjessä tunnuskeppi ylhäällä kertoen samalla jonkun taulun historiasta koko muun porukan tunkiessa tappituntumassa jyräten kaiken muun alleen. Sitten oli niitä yksilöitä, jotka täräyttivät itsensä suoraan maalauksen eteen, ottivat siitä kuvan ja jatkoivat seuraavalle taululle edes kunnolla vilkaisematta maalausta. Minun suosikki-inhokkeja olivat polvi koukussa taulun edessä poseeraavat, jotka vielä olettivat, että muut kunnioittavat heidän tärkeätä kuvaussessiotaan. Eremitaasikäyntimme ei täyttänyt toiveitani. Ainoa osasto, missä saimme olla aivan rauhassa, oli Englannin taiteen osasto, mutta se ei kuitenkaan riittänyt. Joskus eivät kaikki toiveet toteudu.

Ihastelimme Palatsinaukiota rauhassa. Siellä oli paljon ihmisiä, mutta siellä oli kuitenkin kivan väljää. Aukio on peräti kahdeksan hehtaarin kokoinen ja siellä on tapahtunut valtavasti historian saatossa. Tänään historia jatkui, sillä Matti kävi täällä ensimmäistä kertaa, mutta siitä ei varmasti kerrota missään muualla kuin tässä blogissa. Toisaalta aika harvan ensimmäisestä käynnistä Palatsiaukiolla kerrotaan yhtään missään. Emme kuitenkaan jääneet kunnioittamaan historiaa sen enempää vaan suuntasimme Nevski Prospektille ja lähdimme seuraamaan sitä koillista kohti. Olimme syöneet croissantit Sapsanissa, joten oli aika mennä syömään. Valinnaksi muodostui Goose Goose -ravintola, jonka nimen olisin itse lyhentänyt yhteen monikkoon. Söimme molemmat lohiannokset, jotka olivat ihan hyvät ja riittävät yrttiperunoiden kanssa. Tosin Seija tarvitsi vielä suklaaihanuuden täydentämään aterian. Minä sain maistaa sitä, mutta toista lusikallista minulle ei edes tarjottu.

En tiedä onko sunnuntai-ilta kutsu pietarilaisille tulle ulos kaduille, mutta ainakin tänään heitä oli uskomattoman paljon. Nevski Prospektin jalkakäytävät olivat aivan täynnä molempiin suuntiin kulkevista ihmisistä, joista suurin osa oli selvästikin paikallisia. Moskovan keskustan kävelykadut olivat lauantai-iltana leppoisan autioita tähän verrattuna. Lisänsä ahtauteen toivat sun vaikka minkä riennon ja ravintolan mainoksien tarjoajat. Onneksi he uskoivat palkään käden viittaukseen eivätkä tunkeneet lappujaan väkisin. Olin yllättynyt miten monta kitarabändiä soitti Nevski Prospektin varrella vahvistimineen ja rumpuineen. Vieläpä basistikin oli mukana. Kirjokin oli Monkeesista countryrockiin ja edelleen heavykitaravinguttajiin. Kaikille kuitenkin riitti yleisöä ja minäkin kuuntelin niitä kaikkia mielelläni ohi kulkiessani.

Tänään saimme kerättyä 17 000 askelta, vaikka ison päivästä istuimme raidekulkuneuvoissa. Matkallamme emme ole vielä kertaakaan ylittäneet 30 000 askelta, vaikka muutaman kerran olemme tulleet vain muutaman sadan askeleen päähän. Olen yrittänyt patistaa Seijaa kiertämään viimeisen korttelin uudestaan, mutta ei hän vaan ole suostunut. Huomenna pitäisi olla samanlainen kaunis, mutta ei liian kuuma sää, joten ehkä 30 000 rikkoutuu. Tällä matkalla olemme käyneet kolmessa Euroopan neljästä suurimmasta kaupungista. Lontoota en millään pystynyt ujuttamaan matkareittiin, jotta olisimme saaneet kaikki neljä mukaan.

Moskova

Moskovassa oli edelleen kylmää, sateista ja tuulista. Näimme sen herättyämme ikkunasta, joten venytimme uloslähtöä tavallista pitemmälle. Respan kahvinkeitin oli rikki, mikä pakotti meidän ulos ennen kymmentä. Lähdimme etelään päin tavoitteena löytää kahvila mahdollisimman pian. Ensimmäiset vaihtoehdot olivat kiinni tai epäkelpoja, mutta Kremlin muurin lähettyvillä löysimme pienen marketin, jonka reunassa oli ihan kiva kahvila. Siellä saimme kahvit ja käntyt, joilla päivä sai iloisemman ilmeen. Ikävää, että tällaisen pienen kahvilankin oven suussa pitää olla vartija sekä metallinpaljastin.

Myöhäiseen iltapäivään jatkunut sade ei ollut kovin voimakasta, mutta kuitenkin kovan tuulen kanssa ikävää. Kävelimme Moskova-joen eteläpuolelle, mistä Kremlin valkoinen palatsi näkyi erinomaisesti. Sateenvarjojen alta katselimme oikein hienoja rakennuksia ja suunnistimme Tretjakovin galleriaan. Jonotimme ensin Munckin erikoisnäyttelyyn, mutta sitten ystävällinen venäläinen kertoi meille, että jos haluamme mennä perusnäyttelyyn, meidän pitäisi mennä toiseen rakennukseen ja sen me teimme. Olemme analysoineet Seijan kanssa venäläisiä, joskin otoksemme on varsin pieni. He ovat oikein ystävällisiä ja avuliaita, jos osaavat keskustella meidän kanssamme eli osaavat englantia. Jos he eivät sitä osaa, he ovat usein töykeitä.

Tretjakovin galleriassa on 150 000 teosta. Ihan kaikki eivät ole esillä, mutta kyllä maalauksia oli näytteillä aivan valtavasti. Kaikki teokset olivat venäläisten tekemiä, joten aika monet maalarit olivat meille tuntemattomia. Siellä oli valtavasti erittäin hienoja maalauksia, mutta niitä oli niin valtavasti, että vähitellen niitä ei vaan enää jaksanut katsella lisää. Parin tunnin kiertelyn jälkeen menimme hakemaan säilytyksestä takkimme sekä repun. Seija antoi maatuskalle kaksi numerolappua, joilla saimme toisen takin sekä repun. Kaipasimme toista takkia, jota osoitimme naulakossa, mutta nainen ei sitä antanut. Pyysimme sitä uudestaan asialliseen tyyliin, jolloin maatuska alkoi huutaa meille hyvin kiivaasti jotain venäjäksi. Yritimme kertoa naiselle takin olevan meidän, mutta suora palaute kaikui yli ison hallin. Seija kaiveli laukkuaan ja löysi vielä yhden numerolapun. Me poistuimme hiljaisina takin kanssa pois.

Oikein onnistuneen taidekokemuksen jälkeen palasimme hetkeksi sateeseen, mutta menimme pian välipalalle. Sopivaa syötävää hienossa kahvilassa ei ollut, joten joimme pelkästään iltapäiväoluen ja -veden. Keskustan tutustuminen jatkui, joskin tietöiden vuoksi reitit välillä vaihtuivat. Hyvin massiivisen Pietari Suuren muistomerkin näimme vain etäältä, mutta hyvin komeasti koristellussa Kristus Vapahtajan katedraalissa kävimme sisällä. Teimme pienen virhearvioinnin lähtiessämme kohti Arbat-katua ja ylimääräistä kierrosta tuli kilometri tai kaksi. Se ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä katsottavaa riitti tälläkin reitillä. Turistien suosimalla kävelykadulla kävimme syömässä oikein maukkaan liha-vihannesruoan. Kadun varrella oli lukuisia turistikauppoja, mutta kaikkien tarjonta oli hyvin samanlainen emmekä ostaneet mitään. Viimeinenkin sade loppui, mutta edelleen oli kovin tuulista ja kylmää. Melkein 20 000 askeleen jälkeen menimme vähäksi aikaa hotellille lepäämään.

Illan suussa teimme parin tunnin kävelylenkin varsin vilkkaassa Moskovan illassa. Valitsimme katuja, joita emme vielä olleet kävelleet ja niitä löytyi oikein mukavasti. Hämmästelimme miten erittäin komeat rakennukset seurasivat toisiaan. Minulla ei ennen matkaa ollut oikein kuvaa Moskovasta lukuun ottamatta Punaista Toria. Täällä on ollut huomattavasti komeampaa kuin etukäteen arvelin. Keskustan alueella ei ole ollut montaakaan huonokuntoista rakennusta tai ne ovat olleet remontin kourissa. Neuvostoaikaisia vaakunoita on jätetty yllättävän monen rakennuksen seiniin. Myös lukuisia korkokuvia kuuluisista moskovalaisista näkyi rakennusten ulkoseinillä. Pääkadut ovat hyvin leveitä ja niillä ajetaan aina kun mahdollista kovaa. Suojatiellä olevia väistetään aika hyvin, mutta varmistimme aina, että auto pysähtyy ennen kuin ylitimme kadun. Leveimpien katujen ylitse ei mennyt ollenkaan suojateita vaan toiselle puolelle pääsi ainoastaan alikulkutunneleita pitkin. Liikennettä täällä on runsaasti ja ruuhkia näyttää syntyvän usein ja kaikkialla. Moskovassa autot ovat suuria ja yleensä mustia. Niillä kiihdytetään heti, kun on vähänkin tilaa, ja sitten painetaan jarrua voimakkaasti.

Palasimme hotellille hämärän alkaessa sytyttää valoja rakennuksissa ja koristeissa. GUM-tavaratalon julkisivu oli komeasti valaistu. Monien kävelykatujen ylle oli viritetty tuhansia ja tuhansia valokoristeita, jotka näyttivät varsin mukavilta. Punainen tori oli tänäänkin aivan yhtä komea kuin eilisen kävelyn aikana. Kiersimme myös Kremlin puutarhassa, missä oli muun muassa tuntemattoman sotilaan hauta sekä paljon muutakin historiallista katsottavaa.

Moskova

Herätys oli 6:20 ja seitsemältä olimme alakerrassa. Seija ripitti respan virkailijaa eilisiltaisesta tunkeutujasta huoneeseemme. Nuori nainen selitti sekaannuksen johtuneen hänen virheestään ja hän oli siitä aidosti kovin pahoillaan. Ulkona oli jo tähän aikaan yli 25 astetta lämpöä. Kulkeminen matkalaukun kanssa oli helppoa, koska ennen aseman seutua emme kohdanneet montaakaan ihmistä. Aseman ympäristössä muitakin menijöitä riitti runsaasti. Puikkelehdimme ihmisten ja bussien sekamelskassa AirportExpressin pysäkille, jonka olimme katsoneet eilen jo valmiiksi. Lisäsin automaatilta Bakicardiin 0.60 manatia, minkä jälkeen odottelimme varttitunnin ihmetellen aseman vauhdikasta menoa.

Uusi ja komea lentokenttäbussi saapui eteemme puoli seitsemältä. Maksu hoidettiin napauttamalla Bakicardia lukijaan, joka kertoi 1.30 manetia veloitetun kortilta. Reilun 20 kilometrin matka lentokentälle maksoi noin 70 senttiä! Kaupungissa liikenne oli melko rauhallista, mutta moottoritiellä se oli jo kiihkeämpää. Tie oli erinomainen eikä pomppuja ollut. Ihmettelin vanhoja mummoja, jotka lakaisivat harjoilla moottoritien reunoja ja nostivat rikkalapiolla hiekat ja roskat säkkiin. Ehkä olisi turvallisempaa hoitaa tuo työ koneellisesti. Ainakin tehokkaampaa.

Heydar Aliyevin lentokenttä oli suuri ja komea. Ainakin tänään lentoja oli kovin vähän, mikä tiesi, että matkustajiakin oli odotushallista harvakseltaan. Kentällä oli aika vähän ruokapaikkoja, mutta löysimme ravintolan, missä saimme aivan liian kalliin munakasaamiaisen, vieläpä ilman Seijan kaipaamaa kahvia. Ensimmäistä kertaa kohtasimme turvatarkastuksessa kenkäskannerin. Jokainen vuorollaan asetti jalan kerrallaan laitteen päälle ja kellon soidessa, oli jalan turvallisuus tarkistettu. Muuten rajamuodollisuudet sujuivat tutulla kaavalla ja sujuvasti. Meillä oli pari tuntia aikaa odottaa Azerbaijan Airlinesin lähtöä Moskovan Domodedovon kentälle.

Lento lähti lähes tulkoon autiolta kentältä aikataulun mukaisesti. Yleensä lentokentille on kova hulina päällä, mutta täällä ei kulkenut lisäksemme yhtään lentokonetta eikä juuri maakulkuneuvojakaan. Kahden ja puolen tunnin lento Airbusilla sujui kuin mikä tahansa lento, paitsi että täällä tarjoiltiin lämmin ateria. Minä pääsin ikkunapaikalle ja ehdin katsella Kaspianmerta ja hyvin kuivaa Etelä-Venäjää ennen kuin maa peittyi pilviin. Laskeuduimme Moskovan kaakkoispuolella olevalle kentälle ennen kahta. Passintarkastus kesti kauemmin kuin edellisissä maissa, mutta kaikki sujui hyvin ilman mitään vaikeuksia. Matkalaukku pyöri jo hihnalla, kun saavuimme sitä hakemaan.

Olin etukäteen selvittänyt miten kannattaa siirtyä Venäjän pääkaupungin keskustaan ja se oli järkevästi tehty, sillä muuten olisi tullut vaikeuksia. Lentokentältä otimme Aeroexpress-junan, joka oli sekä kätevä että melko huokea. Juna oli uusi ja oikein siisti. Reilun 40 minuutin junailun jälkeen saavuimme Paveletskayan metroasemalle. Muiden mukana kävelimme junasta metroasemalle. Metrolipun osto oli yksinkertaista, kunhan löysi automaatin ja osasi käyttää sitä. Metrolippu maksoi monia ruplia, mutta meidän rahassa se ei ollut kovinkaan paljon. Metron käyttäjiä on kuitenkin Euroopan toiseksi suurimmassa kaupungissa valtavan paljon eikä nytkään meidän tarvinnut matkustaa keskenämme. Ajoimme vihreää linjaa pohjoiseen kaksi pysäkinväliä ja nousimme pois Teatralnayan asemalla.

”Olisi pitänyt jäädä Bakuun”, oli Seija kommentti, kun kohtasimme Moskovan ulkoilman. Takapakkia eilisestä tuli yli kaksikymmentä astetta ja vettä vihmoi taivaalta. Jouduimme kävelemään metroasemalta puolisen kilometriä hotellille katujen tulvehtiessa vedestä. D-Hotel Tverskaya oli Tverskaya-kadun varrella. Olin etukäteen katsonut sen sijainnin, mutta nyt sitä ei tietenkään löytynyt. Kiersimme lähikortteleja hakien, etsien ja kastuen. Huumori oli kadonnut jo aikaa sitten, kun löysimme kadun varressa opaskartan. Vertasimme kyrillisiä kirjaimia kartassa ja lapussamme. Palasimme takaisin alkuperäiseen etsintäpaikkaan ja siellähän oikea ovensuu oli, mutta emme vain olleet osanneet sitä katsoa.

Huoneemme on siisti, hyvä ja riittävän tilava aivan erinomaisella paikalla Moskovan keskustassa. Kirjautumismuodollisuudet hoidettuamme saimme huoneen ja vaihdettuamme märät vaatteet kuiviin sekä rauhoitettuamme tilanteen, löytyi taas positiivinen fiilis. Seija kävi alakerran kaupassa ja toi meille juomaa ja ruokaa. Olimme tietenkin hieman alavireessä surkean sään vuoksi eivätkä ennusteet luvanneet meille parannusta lähitulevaisuudessa. Olimme kuitenkin vain puolen kilometrin päässä Punaisesta Torista, joten se me käytäisiin tänään katsomassa oli sää mikä tahansa. Kunhan hetki huilattiin.

Kremlin punaiset tähdet olivat meille suosiollisia, sillä lähdettyämme ulos oli sade ennustuksista huolimatta tauonnut. Lapsuudestani on mieleeni jääneet joka vappuiset uutiskuvat Punaiselta Torilta, missä Neuvostoliiton johtajat ottivat vastaan sotilaskulkueet. Nyt näin itse puitteet ja ne olivat hyvin vaikuttavat. Leninin mausoleumin päällä ei nyt ollut johtajia, mutta se, takanaan Kremlin muurit, oli aivan samanlainen kuin niin monesti uutisissa olin nähnyt. Aivan yhtä tuttu lukuisista kuvista oli myös Spasskaja-torni, missä on valtaisa kellotaulu sekä edelleen punainen tähti huipulla. Nämä kaikki herättivät todella paljon huomiotani, mutta kuitenkin kaikkein eniten tuijotin torin päädyssä olevaa Pyhän Vasilin katedraalia. Sen jännittävän näköiset, moniväriset sipulikupolit tuntevat kaikki. Olen päässyt katsomaan monia hienoja rakennuksia ja aukioita, mutta kyllä tämä kokonaisuus on yksi mielenpainuvimmista.

Tähtien suosio on rajallista eikä poutasäätä suotu meille kovinkaan pitkäksi ajaksi. Onneksi sade pysyi kevyenä, joten pystyimme kuitenkin kiertelemään Punaisen torin pohjoispuolella. Arkkitehtuuri oli täällä meitä syvästi miellyttävää, ja hienoa, että rakennukset ovat hyvin kunnostettu. Markkinatalous on vallannut kaikki alueen rakennukset. Ilmeisesti kalleille merkkituotteille on kysyntää, sillä tarjontaa on aivan valtavasti. Tosin kaupoissa ei juuri asiakkaita näkynyt.

Punaisen torin laidalla, jota puolta ei ikinä uutisissa näytetty, on GUM-tavaratalo, joka yllätti minutkin positiivisesti. Se ei ollut vain paikka ostaa tavaroita vaan minunkin silmiä miellyttävä rakennuksen ja sisustuksen kokonaisuus. Siellä oli oikein kiva kulkea ja katsella. Seijalla oli siellä myös missio! Hän oli lähtenyt matkalle nauttimaan ihanasta lämmöstä, mutta yhtäkkiä olikin suomalainen kesäsää eikä mukana ollut capreja lämpimämpiä housuja. Rouva havaitsi GUM:ssa Levi’sin kaupan ja pian hänellä oli yllään lämpimät farkut. Kaupan nuoret miesmyyjät tekivät vaikutuksen kohteliaisuudellaan sekä käytöksellään, joten markkinatalous on tuonut jotain mukanaan.

Kiihtyvä sade ja varsin voimakas tuuli pysyi seuranamme koko illan, joten emme kovin pitkästi keskustaa kierrelleet. Kävimme syömässä grillatut vihannekset ja meriahvenen ihan mukavan oloisessa meriaiheisessa ravintolassa. Palasimme hotellille huomattavasti aikaisemmin kuin olisimme halunneet, mutta luonnonolojen kanssa ei aina jää voitolle.

Baku, Azerbaidzan

On helppo arvata mitä tapahtui, kun pääsimme liikkeelle eikä pysähdyksiä ennen Bakua ollut kuin muutama lyhyt. Pian hytti oli juuri sopiva ja laskeuduimme tasaisen hytkytyksen tuudittamiin uniin. Sitten sopiva muuttui kylmäksi ja jouduimme vetämään mukaan ottamamme pussilakanat yllemme. Onneksi olimme hyvin väsyneitä eikä pieni hytinä meitä jaksanut pitää hereillä.

Molemmat heräsivät yön aikana muutaman kerran, mutta saimme kelvolliset unet puoli kahdeksaan saakka, jolloin vaunuvahti koputti oveen ja kertoi Bakun lähestyvan. Lähestyihän se, mutta perillä oltiin vasta puolitoista tuntia myöhemmin. Junan ikkunasta ensimmäiset näkymät Azerbaidzanista olivat hyvin kuivia. Ympärillä oli vain keltaista hiekkaa ja muutama pieni pensas siellä täällä. Sitten tuli joku pieniä kyliä, jotka hiljalleen kasvoivat kolmen tai viiden miljoonan asukkaan Bakuksi, tarkkaa arvioita ei ole kenelläkään. Radan varrella näkyi myös öljypumppuja sekä -putkia, jotka tuovat maalle paljon varoja. Bakun lähiöt vaikuttivat vauraammilta kuin matkan aikaisempien kaupunkien, mutta köyhyyttä näkyi täälläkin.

Yhdeksältä olimme asemalla ja kuljimme aamun mukavassa lämmössä noin kilometrin Central Park -hotellillemme. Asemalla väistimme jälleen lukuisat taksitarjoukset eikä tyyli ollut liian aggressiivinen. Hotellin ympäristön jalkakäytävät olivat hyvin huonossa kunnossa, joten matkalaukkua ei ollut kovin mukava vetää perässä. Huone vapautuisi vasta puolen päivän jälkeen, mutta saimme matkalaukun säilöön, mikä riitti meille.

Suuri kaupunki oli puoli kymmeneltä aika hiljainen, joskin työmatkaliikennettä valtaväylillä alkoi olla jo runsaasti. Autot antavat suojateillä aika hyvin jalankulkijoille tietä, mutta tulevat eteen kovalla vauhdilla eikä ikinä voi olla aivan varma, pysähtyykö auto ajoissa. Meillä oli kovasti aamiaisen tarvetta ja sen yritimme täyttää Shaurma No 1 -ravintolassa. Kieliongelmat nuorten tarjoilijoiden kanssa olivat todelliset ja jouduimme juomaan espressot vesilasin kanssa, mutta jonkinlainen pitapikaruoka oli ihan hyvä ja antoi vauhtia eteenpäin.

Kävelimme suoraan Bakun vanhaan kaupunkiin, mikä on päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Monien kaupunkien vanhat kaupungit ovat ko. listalla ja tämäkin on siellä ihan syystä. Se ei kuitenkaan sijoitu ihan kärkipäähän vanhoista kaupungeista, joissa minä olen käynyt. Se oli ihan hieno kapeine kujineen ja vaaleankeltaisine muureineen. Jotenkin se oli minusta turhan kuollut paikka. Siellä ei ollut kovin paljon turisteja, mikä oli ihan hyvä asia, mutta heidän puutettaan eivät täyttäneet paikalliset vaan alueella oli turhan hiljaista. Seija piti alueesta, joten ongelma oli siis minun omani. Minä kyllä pidin kahvilasta, mihin pysähdyimme vanhassa kaupungissa nauttimaan kahvit, joihin oli sekoitettu riittävästi vettä jo keitettäessä. Tarjoilija oli poikkeuksellisen miellyttävä ja paikka oikein viehättävä. Terassin laaja katto oli peittynyt neljän viiniköynnöksen valtavan laajalle levinneistä haaroista.

Pyörimme ja kiersimme vanhassa kaupungissa aikamme ja sitten suuntasimme Kaspianmeren rannalle. Kaspianmeri on meri, vaikka sitä ennen pidettiin järvenä. Tästä tehtiin joku vuosi sitten oikein sopimus. Seija halusi kovasti mennä uimaan Kaspianmereen ja minä olisin häntä siinä mielelläni auttanut, kun hän meni kokeilemaan vettä kädellään, mutta tällä kertaa sopu säilyi. Bakun rantapromenadi on monien kilometrien mittainen, mutta se ei ollut yhtä miellyttävä kuin Batumin vastaava. Ehkä siihen vaikutti aamupäivän vähäinen kulkijamäärä. Meidän noin 15 000 askeleen aamupäivän kirmaisu päättyi yhden maissa, kun tulimme huoneeseemme lepäämään ja nauttimaan suihkun tuomasta mahtavasta puhtauden tunteesta. Huoneemme oli jälleen oikein hyvä ja sieltä näkyi myös Kaspianmeri, vaikka ei kovin hyvin.

Pari tuntia jalkojen oikaisua, blogin kirjoittamista sekä paremman osapuolen rauhallisen unihengityksen kuuntelua palauttaa kummasti energiaa. Lähdimme takaisin Bakun noin 30 asteen lämpöön. Puin myös iltapäiväksi pitkät housut jalkaan, sillä täällä ei oikein hyväksytä sortsien käyttöä. Aika harvalla turistillakaan niitä näkyi, joten minäkin kokeilin miltä tuntuu pitää pitkiä housuja silloin, kun sortsit olisivat selkeästi järkevin pukeutumismuoto. Bakussakin on metro ja Seija tiesi jo maahan tullessa, että hänkin pääsee ajamaan sillä. Kävelimme rautatieasemalle ja menimme sen metroasemalle. Täällä on käytössä Bakicard (olen tavannut kortin nimen oikein!), mutta sen hankkimisessa meillä oli hitusen ongelmia. Kävimme ensin kysymässä neuvoa infopisteeltä ja sieltä ohjeet kerrottiin. Tiesimme kaiken, paitsi sen, mistä saisimme ostettua kortin. Pidämme itseämme varsin nokkelina ja tietotekniikkaan perehtyneinä ihmisinä, joten menimme automaatin luokse, sillä mistään muualta ei korttia voinut saada. Saimme käyttöön englannin kielen, mutta masiina tarjosi meille vain metromaksuja, mutta miten voisimme ladata metromaksuja korttiin, jos meillä ei ollut korttia! Mahdoton yhtälö, minkä myös infopisteen puhelinta räpläävän nuoren miehen pitäisi ymmärtää ja menin sen hänelle kertomaan. Mies hyppäsi kopistaan ja tuli ulos automaatille; muutama napautus automaattiin, kaksi manatin seteliä raosta sisään ja meillä oli kortti. Taisi hepulla käydä onnenkantamoinen! Kortin saatuamme oli siihen helppo lisätä rahaa. Laitoimme sinne kolme manetia eli noin 1,50 euroa, jolla oletimme maksamme helposti metromatkan. Olimme oikeassa, sillä metromaksu oli 0,30 manetia eli noin 15 senttiä.

Teimme uuden kierroksen vanhassa kaupungissa. Mieleni ei muuttunut aikaisemmista mielipiteistä, mutta ei mieleni myöskään pahentunut. Kävimme syömässä aika mukavassa ravintolassa, missä palvelu oli oikein kohteliasta. Sellaista se on ollut pääsääntöisesti kaikissa kolmessa maassa, missä olemme viikon kierrelleet. Joitain tympeitä poikkeuksia on ollut, mutta sellaisia on kaikkialla. Myös saamamme ruoat ja juomat ovat olleet hyviä ja hintatasoon nähden lähes erinomaisia. Tarjonta on ollut monipuolista ja aina on löytynyt molemmille syötävää ja juotavaa, koska emme ole nirppanokka. Meille on useamman kerran sanottu, että nyt ei ole hyvä aika vierailla Kaukasiassa, sillä täällä on nyt liian kuuma. Syyskuussa on kuulema paras aika; silloin ei ole kuuma eikä kylmä. Olisiko silloin Marja-Liisallekin passeli aika tulla vaikka maistelemaan alueen oikein maistuvia viinejä?

Seija halajasi mattoa kotiin, mutta hän ei tainnut edes huomata, miten ohjasin hänet matotonta reittiä pois vanhasta kaupungista rantapromenadille. Siellä menimme istumaan terassille ja nauttimaan juomat. Tarjoilijoita oli monta ja kaikki pelasi hyvin. Ihmettelimme, kun eteemme tuotiin pähkinöitä, sipsejä ja baklavoja, vaikka emme niitä tilanneet. No muuallakin oli meille tuotu maistiaisia, joilla odotettiin asiakkaiden tilaavan lisää juotavaa. Kun saimme laskun, oli kaikki ylimääräisetkin tuotteet lisätty laskuun. Minä olen kovin tasainen ihminen, mutta nyt jopa minä tuohduin! Missään, ikinä, ei ole tapahtunut niin, että tilaamattomat ruoat olisi lisätty laskuun. Minä en suostunut maksamaan laskua ja ympärille kerääntyi tarjoilijoita yhden käden sormien verran selvittämään tilannetta. Seija oli syönyt yhden baklavin, joten sen suostuimme maksamaan, mutta muut ympyräsilmäiset tarjoilijat suostuivat poistamaan laskusta. Minä järjestin oman mittapuuni mukaan suuren kohtauksen poistuessani paikalta päivitellen tapahtunutta englanniksi, jota kukaan ei kuitenkaan noteerannut sen kummemmin. Saivatpa kuulla kunniansa.

Palasimme hiljalleen hotellille illan hämärtyessä lämpimänä. Loikoilimme huoneessamme, kunnes nousimme 12. kerroksessa olevaan Sky Bariin. Ovi oli auki, mutta paikalla ei ollut ketään. Baari oli auki ja siellä olivat kaikki viinapullot käden ulottuvilla. Ihmettelimme tilannetta katsellen samalla ikkunoiden ulkopuolella olevaa varsin hienoa kaupunkikuvaa. Ehdimme jo poistua baarista, kun nuori mies harppoi portaita ylös ja pahoitteli tilannetta. Saimme tilattua oluen ja viinilasin, joka piti vaihtaa punaisesta valkoiseksi, koska punaista lupauksista huolimatta ollutkaan. Tarjoilija otti maksuksi 20 manatin setelin ja jonkin ajan kuluttua hän toi vaihtorahat takaisin hyvin nolostuneena. Hän kertoi, että häneltä puuttui yksi manet, koska vaihtorahoja ei ollut tarpeeksi. Annoimme asian olla aika syvään huokaisten. Hotellissa ollaan oltu hyvin kohteliaita, mutta kaikki ei ole toiminut ihan niin kuin neljän tähden hotellissa kuuluisi toimivan. Viimeinen hämmentävä tapahtuma tuli, kun olin kirjoittamassa blogia. Yhtäkkiä huoneen ovella kuului napsahdus ja ovi avautui. Minä hyppäsin kalsareissa ovensuuhun enkä päästänyt sisään pyrkivää mummoa peremmälle. Hän näytti korttia, missä luki 808 eli sama numero kuin meidän ovessa. En siltikään päästänyt häntä sisään vaan patistin hänet takaisin alakertaan hankkimaan ihan oman huoneen. Sellaisen hän varmaan sai, koska hän ei enää palannut. Tällaista Azerbaidzanissa.

Azerbaidzan

Aamutoimet toistivat eilistä, mutta meillä oli tänään ehkä vielä hieman kiireettömämpi aikataulu. Kaksi yötä samassa paikassa on Seijalle luksusta, mutta kolmatta yötä ei tullut, ja kymmenen jälkeen laskeuduimme alakertaa matkalaukun kanssa. Sen saimme jättää hotellille säilöön päivän ajaksi, sillä siirtyminen eteenpäin tapahtui vasta illalla. Pelkän repun ja käsilaukun kanssa oli huomattavasti helpompaa kulkea ja katsella Tbilisiä.

Ensin kävelimme hyvin suuren hedelmä- ja vihannesmarkkina-alueen halki. Alue koostui osin aukeasta tilasta, mutta enimmäkseen yksittäiset myyjät olivat vallanneet pienen alueen kadun varresta ja myivät siinä kirsikoita, aprikooseja, munakoisoja, papuja ja monia muita ruokatuotteita kaupunkilaisille. Me saimme kulkea pääasiassa rauhassa, sillä juuri kukaan ei tarjonnut meille tuotteitaan, mikä olikin oikea ratkaisu heiltä. Alue oli ihan mielenkiintoinen katsella, mutta kyllä marketin hyllyltä on mukavampi tavaraa ostaa, joskin yhtä tuoretta se ei ehkä ole.

Ohitimme varsin suuren Tbilisin Dynamon stadionin. Siellä oli nyt hyvin rauhallista, mutta pelipäivänä on varmasti kovinkin vilkas meno päällä. Sisään stadionille emme päässeet, mutta aidan takaa näkyi suuri määrä sinivalkoisia penkkejä. Varsin tottuneesti osasin ostaa metrokorttiimme kaksi matkaa ja laskeuduimme jälleen valtavan pitkät liukuportaat alas laiturille. Etelään menevä metro tuli saman tien ja nyt ajoimme neljä pysäkinväliä Avlabarin asemalle.

Aamupäivällä oli pilvistä ja näytti, että olisi tulossa hieman viilempi päivä, mutta niin vain ei käynyt. Ennen kahtatoista taivas oli jälleen aivan sininen ja lämpötila kohosi tasaisesti sinne 35 asteen tuntumaan. Etsimme siis jälleen varjoja ja välillä sisätiloja pysyäksemme hieman viileämpinä. Muutaman kiemuran jälkeen saavuimme Mtkvari-joen rantamille ja siellä näin köysiradan eikä Seija hennonut kieltää minulta sitä iloa. Muutaman larin hinnalla saimme matkustaa oikein mukavalla ja Seijankin mielestä ehkä turvallisella köysiradalla muutaman sadan metrin korkealle kukkulalle. Täältä oli kivat näkymät kaupunkiin, joskaan ei niin laajat kuin eilen Mtatsmindan kukkulalta. Kukkulalla oli valtaisa Georgian Äiti -patsas, mutta se ei herättänyt lainkaan äidillisiä tunteita. Ohitimme myös Narikalan linnoituksen, mutta siinä ei ollut juurikaan katsottavaa.

Laskeutuminen alas kukkulalta oli perin helppoa, mutta siitä huolimatta paita oli jälleen kastunut. Menimme saman tien juomaan veden ja oluen terassille, jonka aurinkovarjo ei tuonut juurikaan viilennystä. Eilen emme olleet tulleet aivan vanhaan kaupunkiin saakka, mutta tänään pyörimme siellä enemmänkin. Alue ei ollut ihan sellainen kuin Vanha Kaupunki antaisi odottaa, mutta oli siellä viihtyisämpää kuin keskimäärin tässä kaupungissa. Talot olivat kivan epäsäännöllisiä. Monet niistä oli entisöity oikein hyvän näköiseksi eikä täällä kovin paljon ollut hyvin huonokuntoisia rakennuksia. Täällä oli huomattavan paljon ravintoloita ja kahviloita sekä tietenkin turisteja. Yhteen näistä ravintoloista menimme syömään. Seija otti jälleen kebabin, mutta minä valitsin taimenen. Tämä oli selkeästi pienempi kala kuin Batumissa syömäni eivätkä mukana tulleet vihannekset jaksaneet kokonaan täyttää minua.

Kuumuus uuvutti meitä myös tänään ja käytimme uusia keinoja sen taltuttamiseksi. Kävimme Kansallisgalleriassa katsomassa tämän maan omia taideaarteita. Mielestäni Georgian historia on hyvinkin pitkä ja vaiherikas, mutta se ei näytä pätevän taidehistoriaan. Maan tärkeimpien taiteilijoiden näytteillä olevat teokset oli saatu sopimaan yhteen kerrokseen ja noin viiteen saliin. Kovin hyvä en ole ymmärtämään taidetta, mutta nämä mukaan otetut teokset eivät saaneet minulta kovin paljon arvostusta. Kävimme myös suuressa ostoskeskuksessa, missä istuskelimme viileässä ja katselimme varsin vilkasta menoa. Kauppojen tarjonta vaikutti kovin samanlaiselta kuin Länsi-Euroopassakin, mutta se ei kannustanut meitä menemään yhteenkään kauppaan.

Kuuden jälkeen palasimme metrolla takaisin rautatieasemalle ja kävimme hakemassa matkalaukun. Ostimme aseman kulman kioskista jonkinlaisen paistoksen, jossa oli oikein hyvin maustettua lihaa sisällä. Odottelimme tunnin verran asemalla ennen kuin laskeuduimme laiturille yksi ja menimme Bakuun matkalla olevaan junaan. Jännittäminen meni oikeastaan hukkaan, sillä tämä juna oli huomattavasti parempi kuin ensimmäinen junamme. Tässä oli samanlainen kahden hengen hytti, mutta se oli siisti ja varustus oli paljon parempi. Ilonamme oli jopa radio, joskin kovin kauan emme sen tarjontaa jaksaneet kuunnella. Tyynytkin olivat niin puhtaat, että Seija suostui ottamaan sen päänsä alle, tosin laitettuaan ensin sen päälle tyynyliinan. Tosin tohvelisettiä emme täällä täällä saaneet, mutta onneksi Seija oli säästänyt yhdet ensimmäiseltä matkalta. Vaunu oli jälleen kuuma, mutta viileni lähdön jälkeen, ja pysyi aika viileänä niin kauan kuin juna liikkui. Vaunuvahdin ainoa käyttäymisneuvo oli, että vessan pönttöön ei saanut heittää paperia.

Juna lähti liikkeelle minuutin myöhässä 20:31. Reilu tunti myöhemmin pysähdyttiin Georgian rajamuodollisuuksiin, jotka kestivät hävyttömän kauan. Me saimme olla hyteissämme, mutta passit vietiin jonnekin tarkastettavaksi. Hytti ehti kuumentua jälleen tukalaksi, mutta eipä ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Lopulta Georgian rajavartija toi passit ja päästiin jatkamaan matkaa. Aika pian ylitimme Azerbaidzanin rajan eikä tarkastuspistettä tarvinnut odottaa pitkään. Joukko rajavartijoita nousi junaan eikä mennyt kauan, kun passit kerättiin ja pian meidät kutsuttiin tarkastukselle, missä meistä otettiin kuva. Sitten passeihin rätkäistiin leima ja siinä oli se. Homma toimi oikein tehokkaasti, mutta en voinut ymmärtää miksi olimme vielä toista tuntia paikallamme lämpötilan kohotessa jälleen tukalan ja melkein sietämättömän välille. Viimein puoli yhden jälkeen juna lähti liikkeelle ja hiljalleen jäähdytys alkoi toimia.

Tbilisi, Georgia

Reilun seitsemän tunnin sikeät unet ja Seijakin muisteli eilistä suupielet aivan eri suuntaan. Minulla ne olivat samassa suunnassa kuin eilenkin. Huoneemme on oikein hyvä ja mukava, joskin lattiatilaa on huomattavasti vähemmän kuin edellisissä huoneissamme, lukuun ottamatta Batumi-Jerevan junaa. Hyvin täälläkin pääsemme kääntymään, joskaan paljoa emme huoneessamme ehdi kääntyillä. Täälläkin aamiainen oli oikein runsas, joskin saavutetuista eduista jouduimme luopumaan, sillä kuohuviintä ei ollut tarjolla.

Puoli kymmenen lähdimme katselemaan reilun miljoonan asukkaan Tbilisiä. Seuranamme oli sininen taivas sekä aurinko, joka lämmitti päiväämme parhaimmillaan 37 asteeseen. Kaupungissa tuollainen lämpötila on uskomattoman kuuma. Se ei ole enää täysin mukavaa, mutta sen kanssa pärjää, kun yrittää löytää varjoa, menee välillä lepäämään ja erityisesti muistaa juoda riittävästi vettä. Tbilisi osoittautui kovin vaihtelevaksi kaupungiksi. Se näyttää varsin eurooppalaiselta kaupungilta niin hyvässä kuin pahassakin. Osa vanhoista rakennuksista on remontoitu erinomaiseen kuntoon, mutta vastapainoksi löytyy aivan karmeita neuvostoarkkitehtuurin rikkaruohoja, jotka ovat ränsistyneet karsean näköiseksi. Siellä täällä on uusia, korkeita ja lasisia hotelleja, mutta suurimmaksi osaksi kaupunki täyttyy tavallisista kerrostaloista, joiden kunto on kuitenkin vaihteleva.

Teimme aamupäivällä noin 15 kilometrin kierroksen Mtkvari-joen molemmilla rannoilla. Katseltavat vaihtelivat joka puolella kaupunkia hienoista huonoihin. Kaikkein komeimmat rakennukset olivat Rustaveli-kadun varrella ja sitä lähellä. Meillä ei ollut mitään erityistä nähtävyyttä, mitä olisimme halunneet nähdä vaan ainoastaan katsella ja ihmetellä kaupunkia. Siinä onnistuimme jälleen erinomaisesti. Välillä suunnistus petti pahasti, mutta aina löysimme itsemme jostakin. Aloin jo ihmetellä miksi aikaisemmilla matkoilla erittäin hyvin toiminut Here-sovellus ei Kaukasiassa toiminut. Batumiin saakka kaikki oli mennyt hyvin, mutta sitten homma lopetti toimimisen. Kitkerä sähköposti oli jo suunnitteilla, kun muistin, että Turkki oli ladattu toiseen puhelimeen ja Kaukasian maat toiseen. Vaihdoin puhelimen ja jo jöytyi kartalta olinpaikkamme. Se olikin hyvä, sillä olimme kävelemässä valtaisassa liikennehässäkässä emmekä todellakaan tienneet minne olisi pitänyt mennä.

Jerevanissa oli terasseja ja ravintoloita hyvin helppo löytää, mutta täällä niitä oli huomattavan vähän ja ne olivat onnettomia Jerevanin vastaaviin verrattuna. Vanhan kaupungin liepeillä kävimme istumassa perin tylsällä terassilla, missä seurasimme kadun puhdistus operaatiota, joka hoitui hyvin monien miesten ja perinteisten luutien avulla. Hintatasoa emme edes yritä vertailla, koska Armeniassa oluet ja vesi maksettiin tuhannen setelillä, kun täällä selviää helposti kympillä tai kahdella. Syömässä kävimme aika kivassa pienessä ravintolassa, joka ei kovin suosittu ollut. Molemmat ottivat kebabin, joka oli tosiasiassa hirmu pitkä lihapulla, joka oli kääritty hyvin ohueen täkäläiseen rieskaan. Mausteet olivat erinomaisesti kohdallaan ja se taisi olla matkan tähän astisista ruoista paras.

Vedimme itseemme viileyttä pari tuntia miellyttävässä huoneessamme, mutta sen jälkeen lähdimme jälleen tutustumaan Georgian pääkaupunkiin. Nyt minä pääsin kokeilemaan Tbilisin kaksilinjaisen metron pitempää linjaa. Toki Seija oli mukana, mutta hänelle metroilla liikkumiset eivät aiheuta samanlaisia ilon tunteita kuin minulle. Täällä pitää ostaa lippuluukulta Metromani-kortti kahdella larilla ja siihen sitten ladataan niin paljon rahaa kuin halutaan. Me humpsautettiin kortille yhdet menomatkat kummallekin eli yhteensä yksi lari, mikä tiesi, että yksi metro reissu maksoi kultakin vähän yli 15 senttiä. Neuvostometrojen tapaan juna kulki hyvin syvällä eikä kolmen pysäkin matka Vapauden aukioille kestänyt paljon kauemmin kuin liukuportaiden matka syvälle alas ja takaisin maan pinnalle.

Vapauden aukiolta kapusimme jyrkkää ja pitkää mäkeä funicularille, jollaisella myös ajan aina, kun sellainen vain on mahdollista. Täällä meidän piti ostaa uusi kortti ja ladata siihen tarpeeksi lareja matkaan molempiin suuntiin. Tämä härveli oli huomattavasti metroa kalliimpi, mutta ei kuitenkaan laittanut matkabudjettia uusiksi. Nousimme odotuksen jälkeen Mtatsmindan puistoon, mistä oli erinoamiset näkymät Tbilisiin. Puisto on varsin laaja ja se taitaa olla paikallisille ja miksei turisteillekin suosittu käyntikohde. Laaja huvipuisto oli vähän surullisen oloinen, koska laitteet olivat aika vanhoja eikä käyttäjiä ollut kovinkaan paljon. Ehkä tiistaikin vaikutti tunnelmaan. Mäellä kohosi myös 275 metriä korkea televisiotorni, mutta näin läheltä se näytti huolestuttavan huteralta. Kävimme syömässä isossa ravintolassa mäen päällä. Seija ei malttanut olla ottamatta kebabkäärylettä, mutta tämä ei ollut ensimmäisen veroinen. Minä otin paikallisen kanakeiton, joka oli hyvää, mutta aika laihaa.

Ympärillämme sytytettiin jo katuvaloja, kun laskeuduimme funicularilla, missä pääsimme aivan kärkipaikalle. Vapauden aukiolla oli menossa iso mielenosoitus ja ohitimme ehkä enemmän poliiseja kuin missään ikinä aikaisemmin, mutta tunnelma oli hyvinkin leppoisa eikä arempaakaan matkailijaa olisi pelottanut. Sain kokea metroilun riemun uudestaan, kun palasimme samaa reittiä takaisin hotellin lähettyville. Rautatieaseman metroasemalla, Station 1, nousimme pois, mutta ajauduimme aseman väärälle puolelle. Se tiesi lähes kymmenen minuutin kiertoa pimeällä seudulla, joka ei ollut kovin kaunista, mutta missään vaiheessa ei tuntunut yhtään pelottavalta. Pelkoa emme ole kokeneet matkan missään vaiheessa, paitsi ehkä lähestyessämme makuuvaunumme hyttiä.

Huomenna on jälleen edessä matkapäivä ja blogin päivittyminen tapahtunee seuraavan kerran vasta torstaina.

Tbilisi, Georgia

Aamiaisella oli eilisen tapaan oma munakaskokki, joka kiepsautti asiakkalle munakkaan aineksista, jotka sai jokainen itse valita levyn edessä olevista pienistä kulhoista. Eilen jätimme hyödyntämättä kuohuviinin, mutta tänään korkki pamahti auki ennen yhdeksää. Puoli kymmeneltä menimme alas respaan ja kysyimme mahdollisuutta hankkia kuljetus lähellä oleville Zvartnotsin kirkon raunioille. Oikein hyvää englantia puhunut nuori nainen tarjosi meille käyntiä raunioilla ja sen lisäksi pakettiin kuuluisi kaksi muuta siihen liittyvää kohdetta. Hinta oli maan hintatasoon nähden aika korkea, mutta ei mitenkään ylivoimainen.

Jo kymmeneltä toimme matkalaukun alakertaan säilytykseen ja juoksupoika ohjasi meidät pysäköintihallissa odottavalle minibussille. Mukavan oloinen armenialainen kuski puhui välttävää englantia ja käytti sitä sopivan paljon emmekä joutuneet kestämään liikaa puhetta. Ajo läpi keskustan oli ruuhkaista, mutta ei huomattavan hektistä. Varmoin, mutta vakain ottein mahakas kuljettajamme vei meidät esikaupunkialueelle. Reilun puolen tunnin ajon jälkeen pysähdyimme katsomaan vanhaa, mutta ilmeisesti uudesti rakennettua kirkkoa. Päivä oli jälleen kuumentunut pitkälle yli 30 asteen eikä taivaalla pilviä risteillyt. Pois lähtiessä oli joku vanha mies tikapuilla aprikoosipuun kätköissä ja sieltä hän ojensi keltaisia aprikooseja kahdelle muulle miehelle, jotka ojensivat ne meille. Ilmeisesti kuskimme oli sitä ehdottanut, kun oli nähnyt meidän ihmettelemän täällä hyvin tavanomaista puuta. Aprikoosit olivat uskomattoman mehukkaita ja maistuvia.

Seuraavaksi pysähdyimme katsomaan maan uskonnollista keskusta, missä oli ymmärtääksemme maan vanhin säilynyt kirkko, joskin se oli remontin alla. Täällä on hyvin vähän tekstejä englanniksi emmekä ymmärtäneet kaikkea, mitä kuskimme meille kertoi, joten aika paljon jouduimme asioita arvailemaan. Alueella oli paljon rakennuksia, mutta suhteellisen vähän katsottavaa. Istahdimme hetkeksi varjoon nauttimaan makeista aprikooseista.

Kolmantena oli varsinainen kohteemme Zvartnotsin 600-luvulla rakennetun kirkon rauniot. Jopa 50 metriä korkeasta kirkosta ei enää ollut jäljellä kuin matalat rauniot, jotka olivat sinällään katsottavia, mutta eivät kovin ihmeelliset. Kirkon oli ilmeisesti suunnitellut sama heppu kuin Hagia Sofian. Hienoja kaiverruksia sekä mielenkiintoisia yksityiskohtia kivissä oli, mutta enemmän olisi kirkosta saanut olla pystyssä, jotta se olisi ollut kunnolla kiinnostava.

Kuski jätti meidät hotellin kulmalle, mistä lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Teimme isohkon kierroksen, mutta kohtasimme lähinnä pikaruokapaikkoja tai kahviloita, kunnes saavuimme Mon Cafe’n eteen eli samaan paikkaan, missä olimme eilen käyneet. Se ei meitä haitannut vaan menimme tällä kertaa sisäpuolelle ja nautimme oikein hyvän lounaan.

Kävimme hakemassa hotellistamme matkalaukun ja hiljalleen kävelimme Tasavallan aukion kautta metroasemalle. Ajoimme samat kaksi pysäkinväliä, mutta toiseen suuntaan kuin eilen, ja olimme taas rautatieasemalla. Istuskelimme suuressa ja lämpimässä odotushallissa reilun puoli tuntia, kunnes näimme junamme ajavan laiturille. Siirryimme vaunun 13 luokse ja näytimme netistä ostamani lipun vaunun edessä päivystävälle nuorelle miehelle. Hänelle tiketti kelpasi, joten nousimme suuren matkalaukkumme kanssa junaan. Junalipun ostaminen Armenian rautatieyhtiön sivuilta oli ollut kaikinpuolin haastava kokemus. Sivuilla oli englanninkielinen osuus, mutta nettikaupan puolella vaihteli englannin, venäjän ja armenian kielet. Luulin ostaneeni kaksi istumapaikkaa välille Jerevan-Tbilisi, mutta sainkin kolmannen luokan makuupaikat samalle välille. No pääasia oli, että meillä oli liput Tbilisiin, ja kyllä kahdeksan ja puolen tunnin matka menee mukavasti kun vain istumaan pääsee.

Armenian rautateiden I- ja III-luokan makuupaikoilla on eroja. III-luokan vaunussa ei ole lainkaan osastoja vaan koko porukka on saman käytävän varrella olevissa kerrossängyissä, kun I-luokassa saa olla kahdestaan omassa rauhassa. Merkittävämpi ero näin kesäkaudella kuitenkin oli, että I-luokassa oli ilmastointi, joka tosin toimi vain junan ollessa liikkeellä, mutta III-luokassa ilmastointi toimi aina, jos ikkuna vain oli auki. Tosin tällaisena pirtsakkaana kesäpäivänä ikkunasta puski junan ollessa liikkeelläkin vain hyvin lämmintä ilmaa. Lyhyesti sanoen junassa oli kuuma jo ennen lähtöä eikä se koko matkan aikana mihinkään muuttunut. Ei edes pimeän tultua, jolloin iho oli edelleen koko ajan hien peitossa ja koko olemus oli hyvin, hyvin tahmea, sillä takana oli viisi ja puoli tuntia matkaa, mutta edessä enää kolme. Tässä vaiheessa kaikki matkustajat eivät enää tuoksuneet ihan kukkasilta, mutta pahempaakin on ehditty kokea. Ja totta kai mukana oli myös yksi lapsi, jolla ei ollut kovin hauskaa. Me istuimme lähes koko matkan käytävän toisella puolella olevilla penkeillä, koska matkalaukkumme, joka ei sopinut minnekään muualle, vei varsin suuren osan alalaverista. Ihan mielellämme istuimme ikkunan vieressä, mutta miksi penkkien piti olla niin kamalan kovat ja epämukavat. Takapuoli oli hiilloksilla jo Jerevanin lähiöiden kohdalla ja kytevässä tulessa ennen puolta väliä.

Ja sitten ne positiiviset puolet. Ensimmäiset viisi tuntia oli oikein mukavat näkymät ulos Armenian maaseutuun. Aluksi oli kovinkin kuivaa, mutta sitten ympärillä vihertyi ja erityisesti vuorten läpi ajaessamme jyrkät ja vaihtelevat pinnanmuodot toivat runsaasti katseltavaa. Aiemmin en juuri lintuja ollut nähnyt, mutta tänään paljonkin, joista mehiläissyöjät olivat hienoimmat. Yhdeksältä tuli pimeä, joten ulkona ei näkynyt oikein mitään. Onneksi rajavartijoita ja tullimiehiä kävi kahteen kertaan tuomaan mukavaa vaihtelua.

Kaksikymmentä yli puolenyön saavuimme Tbilisin asemalle. Taksikuskit houkuttelivat meitä mukaansa jo heti laiturilta, mutta kaikille heille sanoin kieltävän vastauksen. Asema oli varsin suuri, mutta ulos lämpimään yöhön pääsi oikein kätevästi. Taksitarjouksia saimme montakymmentä poistuessamme aseman alueelta, mutta niihin annoin aina saman vastauksen. Muutaman sadan metrin päässä asemalta oli City Center Hotel, missä meitä jo odoteltiinkin. Vaikka päivä oli taas ollut oikein hieno ja muistorikas matkapäivä, ei suihkuun pääsyn tunnetta ylittänyt tänään mikään muu kokemus.

Jerevan, Armenia

Olimme molemmat unessa, kun oveen taas koputettiin. Minulla oli saman tien passit kädessä, mutta tämä koputtaja oli vaunuvahtimme, joka varoitti tulevasta passin tarkastuksesta. Istuskelin sängylläni viitisen minuuttia, kun ovelle oli aika paksu rajavartija, joka otti passimme käteensä ja tarkasti, että vastasimme kuviamme. Sitten taas odottelimme, kunnes toinen rajavartija tuli ovelle. Ensimmäinen antoi passit toiselle, joka pläräsi läpi joka sivun ja laittoi sen sitten tuomaansa koneeseen, joka kai tarkasti, ettei meillä ole rötöksiä omalla tunnolla. Kaikki oli kunnossa; mies laittoi leimat ja ojensi passit minulle hyvää yötä toivotellen oikein hymyn kera.

Viimeinkin pääsimme kunnolla nukkumaan. Olisi voinut luulla, että hulvattomasti heiluva ja voimakkaasti koliseva juna olisi estänyt nukkumisen, mutta nukuimme oikein hyvin jopa kovasta laverista huolimatta. Heräsin ainoastaan, kun pysähdyimme asemalle sekä Seijan mennessä käymään vessassa, ihan yksin ja vielä oven lukiten. Puoli seitsemältä oveen koputti blondi, joka ilmoitti meidän lähestyvän Jerevania. Varttia myöhemmin hän tuli hakemaan lakanat ja pyyheliinat pois laskien ne tarkasti. Aamutoimet olivat vähintäänkin haastavia ennestäänkin arvelluttavissa saniteettitiloissa, joissa oli yön aikana junan heiluessa käynyt toimiaan suorittamassa erinäinen määrä matkustajia. Aamussa hienointa oli junan ikkunasta näkynyt hämmästyttävän suuri Ararat-vuori, joka nousi dramaattisesti laajan tasangon ylle.

Jerevanin rautatieasema oli suuri ja komea, mutta aika hiljainen. Toki vastaamme tuli monia taksintarjoajia, joista muutama ei meinannut millään uskoa kieltoa. Paikallisen valuutan hankkimisessa meillä oli hankaluuksia. Aseman ainoa pankkiautomaatti ei toiminut emmekä läheltä löytäneet toista. Metroon eivät kelvanneet dollarit, mutta lopulta löysimme rahanvaihtopisteen. Sieltä saimme paikallisia drameja, mutta jälkeen päin epäilimme, että ukko oli meitä huijannut. Pitäisi aina tarkistaa, mutta aamu ei ollut parasta aikaa. Joka tapauksessa saimme ostettua pienet poletit, jotka laitoimme portin pielen aukkoon ja pääsimme laiturille. Metro tuli melkein saman tien ja kahden pysäkinvälin jälkeen saavuimme Tasavallan aukion asemalle. Nousimme suurelle aukiolle, jonka ympärillä oli suuria ja komeita hallintorakennuksia. Taivas oli sininen ja jo kahdeksalta aamulla oli oikein lämmintä. Kaipasimme aamiaista, mutta sunnuntaista johtuen ei vielä mikään kahvila ollut auki. Kävelimme Hotel Nationalille toivoen, että pääsisimme aamiaiselle samalla, kun odottelisimme huoneen valmistautumista. Saimmekin huoneen saman tien, mikä sopi meille aivan erinomaisesti.

Hotelli oli vähän liian hieno minun makuuni. Huone oli suuri ja sänky selkeästi isompi kuin viime yön hyttimme. Suihku tuntui äärimmäisen mahtavalta nihkeän yön jälkeen ja sen päälle nautimme oikein monipuolisen aamiaisen alakerran ravintolassa. Sitten lähdimmekin katselemaan Jerevania. Junasta kaupungin reunamat olivat näyttäneet hyvinkin kehnoilta ja köyhiltä, mutta kaupungin keskustan alueet olivat hyväkuntoisia, siistejä ja aikalailla suurkaupunkimaisia. Toki köyhyyttäkin näkyi. Jalkakäytävät olivat hyvässä kunnossa, joten kävely oli helppoa. Liikenne oli pyhäpäivänä melko vähäistä, mutta aika varoen piti ylittää leveitä katuja, sillä välillä autot ajoivat kovaa vauhtia.

Kävelimme ydinkeskustan pohjoispäähän ja nousimme 550 porrasta korkealle Cascade nähtävyydelle. Sen rakentaminen aloitettiin jo Neuvostoliiton aikana eikä sitä näytetä ikinä saavan kokonaan loppuun. Tosin se on tässäkin vaiheessa ihan hienon näköinen monine erikoisine veistoksineen. Aurinko lämmitti hyvin kuumasti, mutta välillä istahtaen pääsimme ylhäälle katselemaan alla olevaa Jerevania sekä kaukana usvan takana häämöttävää valtaisaa Araratia. Alhaalla pistäydyimme hyvin ansaituille juomille oikein mukavalla terassilla. Keskustaa idässä ympäröivällä puistoalueella oli hyvin monia yllättävän viihtyisiä kahviloita ja ravintoloita. Me kuljimme, katselimme ja hikoilimme. Päädyimme Tasavallan aukiolle ja menimme hotellin lähellä olevalle Mon Cafe -ravintolaan syömään. Molempien annokset olivat oikein maistuvia. Tulimme hotellille vähäksi aikaa lepäämään. Seija kävi alakerran uima-altaalla polskimassa, kun minä kirjoittelin viileässä huoneessa tarinaa.

Myöhemmin iltapäivällä palasimme itse asiaan eli kiertelemään Jerevania. Hiljalleen olimme huomanneet, että Jerevanin keskusta on melko pieni eikä siellä ole loppujen lopuksi kovin paljon katseltavaa. Keskustan ulkopuolella olisi ollut muutama mahtipontinen patsas, mutta niitä emme parhaimmillaan 37 asteeseen kohonneessa helteessä lähteneet katsomaan. Kaupunkikuva oli kokonaisuudessaan kiva, mutta ei kovin paljon enempää. Parasta oli oikeastaan monet pienet puistoalueet, joissa oli paljon suosittuja terasseja. Toiko sunnuntain illansuu heitä enemmän paikalle, emme tiedä, mutta oikein vilkasta siellä oli. Kuumassa säässä oli hienoa kuljeskella, mutta kyllä helle vei myös veroaan. Askel lyheni hiljalleen eivätkä tauot niitä pidentäneet, joten palasimme hotellille hieman aikaisemmin kuin olimme arvioineet.

Tällaista tänään ja huomenna matka jatkuu, mutta yhteyksien vuoksi päivitys tullee vasta tiistaina.

Georgia

Seija lähti eiliseen tapaan lenkille ennen kahdeksaa. Jo tuolloin oli hyvin kuuma eikä juoksulenkistä tullut viittä kilometriä pitempää. Aamiainen tarjoiltiin samassa paikassa kuin eilenkin eikä tarjonta ollut heikentynyt yhtään. Alun perin meidän pitä lähteä kahdeksan junalla, mutta koska siihen ei ollut lippuja, tuli meille kiireetön aamu. Seija meni parvekkeelle ruskettamaan jalkojaan ja minä loikoilin sängyllä urheilua katsellen. Yhdeltätoista laskeuduimme hissillä alas matkalaukun kanssa. Yleensä kuljimme kymmenen kerrosta alas kävellen, koska mukana oli kuntoilija, mutta sentään matkalaukun kanssa sai käyttää hissiä. Maksoimme laskun ja saimme luvan jättää laukun respan luokse odottamaan.

Tänään oli aikaisempia päiviä kuumempi. Iltapäivällä mittari näytti 36 astetta eikä kaupungilla juuri tuullut. Seijakin kulki varjon puolella, mikä tarkoitti, että oli todellakin kuumaa. Kuljimme eri reittejä kuin aikaisemmin vauhdinkin ollen varsin verkkaista. Pysähdyimme kivalle terassille aukion kupeeseen ja nautimme molemmat oluet kiireettömästi. Aukiolla oli korkea patsas ja monta oikein hienon näköistä rakennusta. Keskellä oli maasta singahtavia vesisuihkuja, joissa lapset juoksivat karkottamassa kuumuutta. Heidän telmimistään oli oikein hauska katsella.

Sitten teimme hieman lyhyemmän kierroksen palaten aikanaan omalle piazzalle syömään. Näin kuumalla ei lämmin ruoka maistunut lainkaan, joten otimme yhteiseksi useamman voileivän annoksen, mikä riittikin mainiosti. Seija otti vielä crepes-annoksen, joka oli sitten liikaa ja minun piti häntä auttaa. Ylitimme aukion ja haimme matkalaukun mukaamme. Hotellin turvamies soitti meille taksin ja tuli vielä ulos odottamaan sitä meidän kanssamme. Reitti asemalle oli meille tuttu eikä siihen mennyt kuin alle kymmenen minuuttia ja tasan kymmenen laria. Tulimme asemalle hyvissä ajoin ihan tarkoituksella. Palasimme samalle lippuluukulle kuin eilen, mutta nyt siellä oli eri nainen. Tämäkin puhui hyvin englantia, mutta ei ollut niin ystävällinen kuin eilinen. Saimme ostettua loppumatkan junalipun, joten nyt on kaikki liput sekä myös hotellit varattuna. Istuskelimme aseman kahvilassa kolmeen saakka, jolloin uskalsimme lähteä katsomaan olisiko Jerevanin juna jo laiturissa.

Armenian rautatieyhtiön sinipunainen juna odotti laiturilla ja meitä odotti virkapuvussa isokokoinen blondi. Hän oli varsin ystävällinen, mutta ei sanonut meille mitään vaan liput katsottuaan, hän näytti kädellään vaunun 15 ovea. Ihan itse löysimme I luokan hyttimme numeron XIII. Meillä oli kahden hengen hytti, mikä oli ollut Seijalle ehdoton edellytys junamatkailulle. Se oli vajaa kaksi kertaa kaksi metrin kokoinen sänkyjen ollessa molemmilla laidoilla ja keskelle jäi puolen metrin jaloittelutila. Minä epäilin hytin olevan pienempi ja Seijakin oli positiivisesti yllättynyt. Siellä oli hieman ummehtunut tuoksu, mutta muuten se oli siisti, joskin kauhtunut. Ainoa, mikä järkytti, oli kuumuus. Arvioimme se olevan lähellä 40 astetta. Hiki nousi pintaan välittömästi ja olo oli hyvin tukala. Jerevanissa olisimme 15 tunnin päästä, jos meistä olisi jotain jäljellä.

Palvelu oli kuitenkin ensimmäisen luokan mukainen. Ilmeettömän kohtelias nainen toi meille lakanat ja pyyhkeet muovipussiin sinetöitynä ja selviytymispakkauksen, jossa oli tohvelit, saippua, hammasharja ja -tahna, kosteuspyyhe sekä kampa. Ennen lähtöä hän toi vielä neljä pulloa vettä, kaksi tavallista ja kaksi kuplivaa.

Varsin täsmällisesti 15:40 juna vislasi ja lähti liikkeelle. Alun kaupunkiosuuden jälkeen vauhti kiihtyi ja katossa oleva tuuletin alkoi toimia! Hiljalleen lämpötila laski melkein viileäksi, joten Seijakin alkoi saada hymyä huulilleen. Se kuitenkin katosi välittömästi, kun hänen piti lähteä käymään vessassa. Minut pakotettiin mukaan, koska ensin se tarkastettiin ja sitten minun piti jäädä ovelle vartioon, koska Seija ei suostunut lukitsemaan ovea, ettei hän vain jää sinne lukkojen taakse. Vessassa oli pönttö eikä vain reikä lattiassa, jollaisia oli ollut Turkissa. Pönttö oli teräksinen ja tukeva, mutta se ei pöyhkeillyt kauneudellaan. Tila ei ollut likainen, mutta ei myöskään innostanut viettämään siellä aikaa. Siellä oli myös lavuaari, mutta vettä ei tullut, joten saippuan kuuluminen pakkaukseen jäi arvoitukseksi.

Matkustaminen alkoi olla ihan mukavaa meidän pienessä osastossamme. Ulkona oli hyvin vihreätä. Mustameren lähistöllä kasvoi muun muassa palmuja, bambuja ja jopa banaaneja. Sisämaahan mennessä nousimme nopeasti ylös vuorille, mutta pysyimme kuitenkin niin matalalla, että runsas vihreys säilyi koko ajan ympärillä. Ikkunasta oli oikein mukava katsella ohi kiitävää maaseutua. Täällä oli varsin köyhää rakennusten ollessa aika kurjan näköisiä, mutta kyllä auto kuitenkin oli jokaisen kodin pihassa. Täällä on jäljellä vielä aika paljon neuvostoaikaisia kerrostaloja, jotka ovat surkeassa, mutta näköjään asuttavassa kunnossa. Pysähdyimme vain suuremmilla asemilla, mutta hämmentävän pienilläkin asemilla oli asemarakennuksenn edessä asemapäällikkö punainen koppalakki päässään ja kädessään jonkinlainen keppi, jolla hän näytti junalle reitin olevan vapaa. Yksi jäi kiinni univormurikkomuksesta, sillä hänellä ei ollut paitaa päällään. Seurasimme pitkään kapeata jokea ylämäkeen, kunnes saavuimme pitkään tunneliin. Olimme saapuneet vedenjakajalle ja nyt pääsimme kunnon vauhtiin. Myös tuuletin alkoi toimimaan taas kunnolla. Se näyttää toimivan ainoastaan kovassa vauhdissa ja lämpö hytissä ehti välillä taas nousta. Matkustimme pitkään laajassa laaksossa, missä oli oikein kauniit näkymät peltojen ylitse vuorten rinteille. Maisemien katselun lomassa kirjoittelin matkakertomusta, vaikka junan keikkuminen lisäsi runsaasti kirjoitusvirheitä.

Saavuimme Tbilisin asemalle hämärän laskeutuessa yllemme, joten kaupungista näimme vain paljon valoja sekä eri värein valaistun korkean tornin. Juna oli asemalla puolisen tuntia ja käytävällä oli hässäkkää, kun uudet matkustajat nousivat junaan. Blondilla oli kiire ja muutaman kerran hän oli tuomassa meillekin tavaraa, kunnes huomasi erehdyksensä. Juna jatkoi matkaa ja me aloimme suunnitella nukkumaan menoa. Sen keskeytti koputus ja tuttu virkailija kertoi ”passport”. Otin ne käteen, mutta jouduin odottamaan varttitunnin ennen kuin georgialainen rajavartija tuli ovelle, katsoi tarkasti meitä kumpaakin ja vei passit mukanaan todettuaan meidän täsmäävän kuvaan. Minä odotin jonkin aikaa passeja istuen, mutta lopulta tönäisin oven kiinni ja aloin nukkua. Aikoinaan ovelta kuului koputus ja toinen rajavartija antoi passimme takaisin. Edessä olisi vielä armenialaisen tarkastus, mutta se siirtyi puolen yön toiselle puolella.