Poistuin kehnosta hotellista pian kahdeksan jälkeen. Eilen netti loppui kokonaan toimimasta saatuani lähetettyä eilisen blogin maailmalle. Suihkuun en aamulla uskaltanut mennä, kun en tiennyt mitä vettä suihkusta tulisi. Aamu oli pilvinen eikä lämpötila ollut autoa käynnistäessäni kuin 13 astetta. Siitä huolimatta olin pukeutunut sortseihin, sillä jos jotain olen, niin aina optimisti. Enkä pettynyt tänäänkään.
Poistuin
Etelä-Alpeilta, vaikka alkumatkasta vuoria vielä näkyikin. Ajoin ensin
Manapouriin ja siitä edelleen Tuatapereen. Kyllä nämä paikalliset paikannimet ovat
sitten mukavia. Tapani mukaan luin ne ääneen, kun viitassa sellainen näkyy,
mutta nyt se ei haitannut ketään. Liikenne oli edelleen kovin harvaa. Ajelin
rauhassa pilvisessä aamussa kaikesta nauttien. Viimeiset vuorten rinteet jäivät
taakse, mutta tämän jälkeenkään maisemat olivat harvoin tasaisia. Mäkiä,
isompia ja pienempiä, oli oikeastaan koko ajan eikä tasaista ollut kuin meren
ja järvien pinnalla. Maisemat olivat aiempiin päiviin verrattuna erilaisia,
mutta hetkeäkään minulla ei ollut tylsää. Pellot, metsät, niityt ja kylät
toivat koko ajan mielenkiintoista katseltavaa. Lampaita näkyi vielä enemmän
kuin aiemmin, mutta uusia lintulajeja en havainnut. Ajaessa on hyvin paljon
kerrottavaa mielessä, mutta iltaan mennessä ne pukkaavat unohtumaan enkä muista
mitä pitikään kirjoittaa.
Keskipäivää
ennen saavuin Invercargilliin, mikä on iso kaupunki tähän ympäristöön.
Parkkipaikan etsimiseen meni yllättävän kauan, mutta aina sellainen löytyy.
Kiertelin kaupungissa tunnin verran. Kävin myös aamiaisella, vaikka sen voisi
laskea lounaaksikin, joskin kahvi ja sausage roll ei oikein lounaan mittoja
täytä. Kaupungissa oli joitakin oikein kivan näköisiä vanhoja rakennuksia,
joista tosin osa oli huonossa kunnossa, mutta onneksi hyväkuntoisiakin löytyi. Suuri
osa kaupungista oli kuitenkin tylsiä uusia rakennuksia, mutta sellaista maailma
on. Kaupungin nimestä voi päätellä, että sillä on siteitä Skotlantiin, ja
varsin samanlaista on ilmasto sekä pinnanmuodotkin. Huomasin julisteen, missä
mainostettiin Don McLeanin toukokuista konserttia Invercargilissa. American Pien
ilmestymisestä on kulunut jo 50 vuotta!
Jatkoin matkaan
aikalailla rannikkoa seuraten, vaikka melko harvoin tie meren rantaan kulkikin.
Tiet olivat varsin pieniä ja erittäin mutkaisia. Kyllä ajaminen on mukavaa!
Ajoin Fontrosen ja Otaran kautta Slope Pointiin, mikä on Eteläsaaren eteläisin
kohta. Tein 20 minuutin kävelyn parkkipaikalta meren rantaan auringon paistaessa
kauniisti ja tuulen tuivertaessa asiaan kuuluvasti. Enpä taida enää ikinä olla
näin kaukana kotoa kuin nyt!
Jatkoin länteen
päin pienillä teille kulkien Waikawan, Chaslandsin, Papatowain ja Owakan kautta
Balclutnaan. Tiet olivat olleet erinomaisen kiharaisia mäkineen ja laaksoineen.
Autoja oli kulkenut vähän ja niistäkin suurin osa oli ollut turisteja.
Balclutnassa tankkasin auton ja samalla lähdin ajamaan tietä 1 koillista kohti.
Saman tien autojen määrä monin kertaistui enkä enää saanut nauttia omasta
vauhdista vaan ryhmäkurista. Kurinalaisesti liikenne eteni, vaikka joitakin
hätäilijöitä kuvaan mahtui, mutta nätisti kaikki etenivät. Tulin Dunediniin
myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tämä oli jo sen verran iso kaupunki, että
virittelin auton GPS:n ohjaamaan minut keskustassa sijaitsevaan hotelliin. Ohjaus
sujui ihan hyvin keskustaan, mutta lähellä hotellia opastus sekosi enkä tiennyt
minne minun olisi pitänyt mennä. Kiersin suuntavaistolla ympäri, ja kun tulin
takaisin lähelle hotellia, mutta sama toistui, enkä yksinäni voinut karttaa räpläillä.
Ajoin auton kadun viereen ja laitoin puhelimeen hotellin osoitteen. Nyt ohjaus
toimi täydellisesti ja olin parissa minuutissa hotellini parkkipaikalla. Nokian
ohjelma päihitti Toyotan.
Majoittaudun
nopeasti tilavaan huoneeseeni ennen kuin lähdin katselemaan Dunedinia. Kaupungissa
oli piirteitä Inercargillista siinä mielessä, että täälläkin oli vanhoja, 1930-
tai 1940- luvuilta, ehkä, rakennuksia, jotka olivat oikein mainioita katsella.
Niitä oli täällä huomattavasti enemmän ja iso osa oli oikein hyvässä kunnossa.
Minä pidin Dunedinista, vaikka ehdin täällä kierrellä vähemmän kuin olisin
toivonut. Sama ongelma minulla on melkein kaikkialla, mutta toisaalta siten
myös ehdin käydä monissa paikoissa. Olin hämmästynyt, että tänään oli
perjantai. Viikonpäivät ovat menettäneet merkityksenä, koska olen lomalla.
Perjantai kuitenkin aiheutti sen, että kaikki ravintolat olivat täynnä ihmisiä.
Melko nopean tarkastelun jälkeen ravintolat ovat keskittyneet melko pienelle
alueelle eikä sen ulkopuolella ollut paljon elämää. Kävelin ydinkeskustan
ulkopuolella, mikä oli ihan kivan näköistä, mutta aika kuollutta. George Street
on kaupungin pääkatu, mutta täydellisen remontin kourissa, mikä tappoi lopunkin
elämän siellä. Luovutin toiveen ruokailusta ravintolasta ja menin Subwaylle
hakemaan sämpylän. Nuori nainen, joka oli työhönsä lopen kyllästynyt, palveli
minua hiirulaisen äänellä. Jouduimme molemmat useaan kertaan pyytämään
toistamista, mutta lopulta minulla oli sämpylä, joka täytti lopun päivän energia
tarpeet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti