Olipa kiva päästä taas liikkeelle pitkän paikallaan olon jälkeen. Olin aamiaisella jo ennen kahdeksaa ja yritin syödä mahdollisimman paljon. Tätä hankaloitti Uuden-Seelannin akuutti pula kananmunista, mikä näkyi siinä, ettei tänään ollut ollenkaan munakasta. Puoli yhdeksältä olin pakannut ja siirryin tavaroitteni kanssa muutaman korttelin päähän Hobson Streetille ja InterCity-yhtiön bussipysäkille. Olin hankkinut lipun Wellingtonin bussiin jo Suomesta, ja tieto oli tullut onnistuneesti kuskillekin, vaikkei hän ihan oikein osannut nimeäni ääntääkään.
Matka
Pohjoissaaren halki kesti melkein 12 tuntia, josta puoli tuntia tuli
myöhästymisestä. Pitempiä pysähdyksiä piti olla kaksi, joista jälkimmäinen lyheni
puoleen bussin myöhässä olemisen vuoksi. Myöhästymisen syy oli lukuisat tietyöt
matkan varrella. Muuten tiet olivat oikein hyviä. Alussa ja lopussa oli
moottoritietä, mutta suurin osa oli yksikaistaista, mutta sujuvaa maantietä. Ajovauhti
oli hitaampaa kuin Suomessa eikä linja-auto näyttänyt menevän 100 km/h, vaikka liikennemerkin
mukaan se olisi ollut mahdollista.
Maisemat olivat
aivan erinomaisia ja niin vaihtelevia, etten malttanut edes lukea nukkumisesta
puhumattakaan koko matkan aikana. Aluksi oli pitkään pelkkää laidunmaata, ensin
tasaista ja sitten kauniisti kumpuilevaa. Hiljalleen saaren keskikohtaa
lähestyessä tie nousi korkeammalla, jolloin pellot poistuivat metsien tieltä.
Enimmäkseen puut olivat havupuiden tapaisia, mutta joukossa oli myös todella
jännän näköisiä puita, joiden luokitteluun eivät minun tietoni riitä. Mukana
pitäisi olla kaiken tietävät ja metsätieteisiin erikoistuneet Jari ja Petteri,
joilta saisin vastauksen välittömästi. Välillä nousimme niin korkealle, että
puut katosivat kokonaan ja tilalla oli pelkästään heinää sekä turpeen tapaista,
aivan kuten Skotlannissa olen nähnyt. Suurimman osan matkaa oli erittäin
miellyttävän mäkistä. Mäet olivat kivan tasaisia ilman teräviä rinteitä.
Kauempana näkyi joitain vuorentapaisia sekä muutama todella vaikuttavan kaunis
tulivuori.
Tongarinon
jälkeen laskeuduimme jälleen alemmaksi ja vuoret katosivat. Matka jatkui
lähelle meren rantaa, mutta sitä ei näkynyt ennen kuin vasta Wellingtonissa.
Pysähtelimme monissa pienissä kaupungeissa, mistä saattoi tulla mukaan yksi
matkustaja ja pari saattoi jäädä pois. Taivas oli jo pimentynyt, kun kuski ajoi
Uuden-Seelannin pääkaupunkiin. Hän kehui kaupunkia maailman parhaaksi, joten
onneksi pääsen sitä katsomaan. Kaupungin arvostelu jää huomiseksi, koska tänään
kävelin pysäkiltä vajaan kilometrin suoraan West Plaza -hotellille pimeässä. En
jaksanut lähteä en minnekään vaan kirjoitin nopeasti päivästä ja aloin kerätä
voimia huomiseksi. Tänään meni taas päivä kahdella kolmioleivällä ja vähäisillä
eväillä. Jälkimmäinen pysähdys oli niin lyhyt, etten uskaltanut lähteä hakemaan
lämmintä ruokaa vaan tyydyin voileipään. Minulla ei ole edes yhtään kuvaa
laitettavana, kun ikkunan läpi niitä ei kannattanut ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti