Wellington

Yöllä moneen kertaan joku hamppari piti mielipuolista meteliä hotellin takana olevalla kujalla, minne päin ikkuna oli. Onneksi asun neljännessä kerroksessa, joten ei tarvinnut pelätä hepun tulevan ikkunasta sisään. Yleensä hän vain kiljui korkealla ja kantavalla äänellä, mutta kerran kuulin hänen halajavan kätkönsä perään ”Where’s my stash?”. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten möykkäjää kauemmin kuunnellut.

Uni loppui puoli kahdeksan maissa, mutta en kiirehtinyt nousuani. Hiljalleen laitoin television päälle katsellen paikallisia uutisia, kävin suihkussa ja pukeuduin. En ottanut hotellin 30 dollarin (17 euroa) aamiaista vaan kiersin hotellin toiselle puolelle kahvilaan, missä nautin kahvin ja ison skonssin. Wellingtonin aamu oli puolipilvinen ja aika lämmin. Täällä tuulee melkein aina, mutta tänään oli se mukava päivä, että ilmanvirtausta saattoi kutsua tuulen vireeksi. Siis erinomainen sää katsella kaupunkia.

Pidin Wellingtonista paljon enemmän kuin Aucklandista. Pääkaupunki tuntui huomattavasti levollisemmalta ja rauhallisemmalta kuin Auckland. Suuri kaupunki tämäkin on, mutta se ei juuri siltä tuntunut. Kummassakaan liikenne ei ole niin massiivista kuin monissa todella suurissa kaupungeissa, mikä on molemmille positiivista. Wellingtonissa ihmiset vaikuttivat ystävällisemmiltä eikä heillä tuntunut olevan yhtä kiire kuin Aucklandissa. Täällä ei pilvenpiirtäjiä ollut niin kuin Aucklandissa, vaikka ihan isoja taloja tännekin on rakennettu. Hallinto- ja liikekeskustan ulkopuolella rakennukset olivat yleensä alle viiden kerroksen korkuisia, ja niistä yllättävän monet olivat vanhoja, siis 1900-luvun alkupuoliskolta, jotka Aucklandista puuttuivat kokonaan. Te Aro -alueella oli kaikkein kiinniostavinta rakennuskantaa. Siellä olikin oikein kiva kävellä. Harmittavasti aika moni rakennus oli huonossa kunnossa ja liian moni oli tuhrittu graffiteilla. Muuten täällä, kuten muuallakin saarella on hyvin siistiä. Useiden rakennusten kylkiin oli maalattu oikein hienoja muraaleja, jotka mukavasti piristivät kaupunkia.

Aamuauringon lämmössä päätin ensin käydä keskustan vieressä olevan Mount Victorian huipulla. Se on melkein 200 metriä meren pinnan yläpuolella, joten kapuamista oli ihan kivasti. Ensimmäinen 50 metriä noustiin katuja pitkin, mutta sen jälkeen pääsi kävelemään metsässä luonnonpoluilla, mikä oli oikein mukavaa. Jyrkillä rinteillä kasvoi suuria puita, joiden siimeksessä kuului voimakas kaskaiden siritys. Ympärillä lensi muutama pikkulintu, joita en ehtinyt kunnolla nähdä. Sitten huomasin yli lentävän suuren linnun, joka pysähtyi varsin lähelle minua. Hieman varista pienempi koukkunokkainen tumma lintu hyppeli oksia pitkin eikä välittänyt minusta vaan syötävästä, mitä se etsi. Sain tarkasteltua sitä pitkään ja mielestäni se oli papukaijalintuihin kuuluva kaka.

Poluilla ei montaa henkilöä näkynyt, mutta ylhäällä näköalapaikalla heitä oli huomattavasti enemmän. Paikalle pääsee myös autolla, mikä selitti tilanteen. Maisemat alas kaupunkiin sekä sen edessä kimmeltävään lahteen olivat erinomaiset. Kaupunki on rakennettu erinomaiseen paikkaa luonnon suojaamaan poukamaan. Palasin alas eri reittiä, mutta en bongannut yhtään uutta lintua tai muutakaan jännittävää luonnon otusta. Alaspäin meno tuntui paljon pahemmalta kuin nousu, ja mikä pahinta, parempi polvi vihoittelee hyvin ikävästi. Polut, jyrkkä rinne ja hyvin runsas kasvillisuus muistuttivat paljon kiipeämistä Hongkongin Victoria Peakin päälle. Britit ovat omistaneet Victorialle kovin monta paikan nimeä ajan saatossa.

Laskeuduin meren rantaa Oriental Bayn kohdalla ja istuskelin hetken aikaa penkillä uimarannan edessä. Katselin kateellisena rannalla viihtyviä ihmisiä. Olisi niin paljon helpompaa, jos tykkäisi olla rannalla aurinkoa ottaen ja välillä uiden. Onneksi pidän oluesta, ja sellaisen menin nauttimaan pieneen laivaravintolaan. Rannan tuntumassa pääsi kävelemään pitkän matkaa. Siellä oli paljon ihmisiä ja paljon katseltavaa. Jännittävintä minun mielestäni oli yli puolen metrin mittainen rausku, joka uiskenteli matalassa vedessä syötävää etsien.

Minun oli pakko tulla vähäksi aikaa tilavaan huoneeseeni lepuuttamaan jalkojani. Kyllä tuntui hyvältä oikaista ne sängylle ja vain olla vähän aikaa. Kauan en tietenkään malttanut huoneessa loikoilla vaan piti päästä katsomaan kaupunkia enemmän. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen niin pitkälle kuin pääsi, minkä jälkeen kiersin hallinnolliseen osaa pääkaupunkia. Parlamentin rakennuksia oli useampia, joista pyöreä rakennus oli näyttävin. Sen edessä oli iranilaisten mielenosoitus, joskaan en saanut selvää mitä he vaativat, mutta toivottavasti vapautta ja rauhaa. Sisäpihan nurmikentällä oli toinen mielenilmaus ja sen sanoma oli helppo ymmärtää. Luulin, että koronarokotusten vastustus olisi jo mennyt ohitse, mutta edelleen asian on joidenkin mielestä tärkeätä vastustaa.

Wellington on siinäkin mielessä hieno kaupunki, että täällä on funiculari tai tällä kielellä cable car. Sillä oli tietenkin pakko ajaa sekä ylös että alas. Muutaman minuutin matka 1902 aloittaneella laitteella oli oikein kiva. Ylhäällä menin heti ravintolaan, missä söin lounaaksi paikallisen kalan salaatilla, joka oli kelvollinen, muttei sen enempää. Kiertelin jonkin aikaa vieressä olevassa kasvitieteellisessä puutarhassa. Sinne oli istutettu hyvin monen näköistä kasvia ja puuta. Palattuani takaisin lähelle meren pinnan tasoa jatkoin kävelyä ja katselua. Kaupunki jaksoi viihdyttää edelleen minua, ja se tuntui suuremmalta kuin 220 000 ihmistä, mikä sen kooksi ilmoitetaan. Kävelin ja katselin eri suuntiin kulkevia ihmisiä. Päädyin Jack Hackett’s Irish Pubiin aloittamaan viikonlopun vieton viereisen pöydän rakennusmiesten kanssa. Heillä oli kova meno päällä, mutta olin hyvin tyytyväinen, etteivät he alkaneet jutella kanssani. Minä en heidän keskustelustaan ymmärtänyt kuin muutaman sanan sieltä täältä. Muutenkaan en aina saa mitään selvää mitä minulta kysytään, jolloin menen yleensä nyökkäyksellä. Useimmiten se on toiminut, joskin välillä vastapuolen ilme on paljon puhuva.

Kävin vielä illan suussa kiertelemässä lähiympäristössä. Rannan tuntumassa soitti joku bändi, mutta kovin suosittu se ei ollut. Baareissa oli aika paljon ihmisiä ja ravintoloissa pöydät olivat melko lailla täynnä. Aurinko oli jäänyt rakennusten taakse, jolloin pieni viileys alkoi laskeutua Wellingtoniin. Menin melko aikaisin hotellille valmistautumaan huomiseen.