Kaitaia

Niin löytyy Uudesta-Seelannista aurinkoinen paikka tällekin päiville. Tällä viikolla Eteläsaarella on satanut runsaasti ja lämpötila on ollut yli kymmenenkin astetta alhaisempi kuin silloin, kun kyseisillä paikoilla ajelin. Pohjoissaaren itärannikolla on edelleen alueita, joilla tiet ovat poikki Gabriellan vuoksi, ja nyt sinne luvattiin jälleen rankkasateita. Aucklandia peloteltiin tälle illalle ukkoskuuroista. Minä suuntasin aivan Pohjoissaaren pohjoiskärkeen, missä oli puolipilvistä ja noin 24 astetta lämmintä.

Lähdin melko aikaisin ajamaan, ja heti kylän rajalla poliisi pysäytti ajamiseni. Luulin saavani ylinopeussakot, sillä taisin ajaa 50 km/h 40 alueella. Heppu ei ollut kuitenkaan kiinnostunut ajonopeudestani vaan ajokunnostani. Sehän oli erinomainen, kuten hänen mittarinsa osoitti. Tähän mittariin ei tarvinnut puhaltaa vaan riitti, että puhui jotain sen edessä. Minä tunnustin heti nimeni, mutten ehtinyt pidemmälle, kun laitteen ruutuun tuli teksti ”pass”.

Ajoin aamun vielä viileänä aikana suoraan Kawakawaan, missä pysähdyin aamiaiselle. Pienen kahvilan tiskin takana oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen tarjoilija, mutta suostui hän kuitenkin minulle antamaan täytetyn croissantin ja kahvin. Kahvi maistui oikein hyvältä, mutta croissant vei ainoastaan nälän. Ajoin hieman pienempää tietä 10, mutta kyllä sielläkin kulkijoita riitti. Täällä on selvästi vähemmän turistien ajamia monen näköisiä asuntoautoja kuin Eteläsaarella. Meren rannan tuntumassa on paljon hotelleja ja muita yöpymispaikkoja. Täällä on paljon myös tavallista asutusta, mitä Eteläsaarella oli huomattavasti vähemmän. Minä ajelin hiljakseen pohjoista päin välillä pysähdellen. Kunnollisia pysähdyspaikkoja on paljon vähemmän kuin Eteläsaarella, mikä haittaa turistiautoilijaa. Erinomaisia turistin elämän helpottajia ovat olleet yleiset käymälät, joita on lähes jokaisessa kylässä ja suositummissa nähtävyyksissä. Pääsääntöisesti ne vielä ovat kelvollisessa kunnossa, joskin poikkeuksiakin on näkynyt.

Harmittelin, miten harvoin tie poikkesi meren rantaan. Onneksi sentään välillä, ja kävinkin muutaman kerran kävelemässä rannalla, joskin uimisen jätin väliin. Awanuin jälkeen käännyin tielle 1 kohti Cape Reingaa. Autoja oli enää melko harvassa, mutta sehän teki ajamisesta vain mukavampaa. Ympäristö oli hyvin kumpuilevaa ja tie mutkaista. Kasvusto oli jännittävän kirjavaa. Palmujen ja bambujen lisäksi oli paljon jukkapalmujen näköisiä kasveja, saniaisia sekä erilaisia havupuita ja monenlaisia pensaita. Lähellä niemen kärkeä puut katosivat ja jäljelle jäi laidunmaata sekä matalia pensaita.

Cape Reinga on periaatteessa Uuden-Seelannin pohjoisin kohta, vaikka idempänä onkin hieman pohjoisempi kohta. Cape Reinga on kuitenkin paljon näyttävämpi ja saavutettavampi paikka, joten sitä pohjoisimpana kohtana mainostetaan. Parkkipaikalta kulki saavutettava polku noin kilometrin päässä olevalle majakalle sekä sitä ympäröivälle niemenkärjelle. Vasemmalla oli Tasmaninmeri ja oikealla Tyynivaltameri. Meri oli mahtavan sinivihreää tummentuen siniseksi, kun katseli kauemmaksi. Tasanne oli varmaan sata metriä korkealla, mutta alhaalla näkyi selvästi, miten valtaisat mainingit iskivät valkoisina kallioita vasten. Tuuli oli aika voimakas, muttei silti kylmää. Nyt voi sanoa, että olen ajanut tämän maan päästä päähän.

Harmittavasti kapealla niemellä ei mene kuin yksi tie, joten jouduin palaamaan samaa tietä takaisin. Varasin eilen illalla huoneen motellista Kaitaiasta. Motelli ei ollut ihmeellinen, mutta hyvin siellä yönsä viettää. Kaitaia oli varsin mitätön paikka. Tämä ei ollut ihan pieni kylä, mutta keskusta oli kaikkea muuta kuin viihtyisä. Kaupat olivat jo kiinni, mikä oli hiljentänyt raittia kovasti. Yritin etsiä ravintolaa, mihin mennä syömään, mutta yhtään vähänkään houkuttelevaa paikkaa en löytänyt. Noutoravintoloita oli paljon, ja niistä valitsin turkkilaisen kebab-paikan. En halunnut jäädä syömään kalseaan ympäristöön vaan kuljetin sen motellille ja söin rugbya katsellen.