Tänään oli päivä, jota olin odottanut ehkä eniten tältä matkalta. Tekisin 19,4 kilometrin mittaisen Tangarino Alpine Crossing -vaelluksen. Minulla oli omat epäilyni selvitä tästä ainakin minulle vaativasta vaelluksesta, mutta kun on halu ja tahto, niin murehditaan vasta tarpeen tullen.
Jouduin heräämään
tänäänkin aikaisin, pian kuuden jälkeen. Puolelta olin jo autossa ja matkalla
kohti pohjoista. Oli enää hämärää, mutta varsin sumuista, mikä herätti minussa
pienen huolen tulevasta päivästä, vaikka säätiedotus oli antanut minulle
mieleisen ennustuksen. Ajoin Tongarinon luonnonpuiston, minne olin menossa,
ohitse hyvin tiheässä sumussa. Yhtäkkiä nousin pilven, vai sumun, yläpuolelle,
missä aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi Ngauruhoen hyvin kauniin
tulivuoren, mikä oli Hobitti-elokuvissa se, mihin sormus piti viedä
tuhottavaksi. Pian laskeuduin taas alemmaksi ja sumu ympäröi ympäristöni.
Tangarino
Alpine Crossingin alku ja loppu ovat eri paikassa, joten alkuun ei voi mennä
autolla ja palata kätevästi sinne. Ei ainakaan sellainen, joka yksin matkustaa.
Onneksi löysin netin kautta kuljetuksen, joka veisi loppupisteestä
alkupisteeseen, ja voisin jättää auton parkkipaikalle, minne toivottavasti
päätyisin. Kustannus oli 45 dollaria (reilu 20 euroa), mikä oli oikein hyvä
ratkaisu. Nyt autoni odottaisi minua vartioidulla parkkipaikalla eikä minun
tarvitsisi huolehtia kauanko kulkisin. Hotellit tarjosivat myös kyytejä, mutta
silloin piti ehtiä tiettyyn aikaan perille, mikä ahdistaisi tällaista huonoa
kulkijaa.
Järjestelyt
sujuivat erinomaisesti ja puoli yhdeksältä olin vaelluksen alkupisteessä. Ilma
oli viileä ja sumuinen, mutta minä olin varautunut riittävällä vaatetuksella.
Monet vaeltajat olivat paikalla lyhythihaisissa paidoissa ja sortseissa.
Ajattelin, että katsotaan kuka viimeisenä nauraa. No se en ollut minä. Olin toki
lukenut sääennustuksen, joka lupasi kaunista ja lämmintä, mutta kaikissa
ohjeissa varoiteltiin hyvin nopeista ja yllätyksellisistä sään muutoksista
ylhäällä. Sellaisia ei tosin nyt ennustettu ollenkaan, mutta eihän sitä tiedä.
No jotkut tiesivät! Minulla oli hirmuisesti lämmintä mukana, mutta lämmintä oli
riittävästi ympärillä. Sain tietenkin otettua ylävartalon t-paidalle, mutta
pitkiä housuja en missään pystynyt vaihtamaan sortseihin. Reitin varrella ei
ollut yhtään paikkaa, missä olisi voinut mennä vaihtamaan vaatteita ilman, että
muut olivat nähneet toimituksen. Tämä ei mitenkään reissuani pilannut, mutta
oli vain vähän lämpimämpää, kun sain kanniskella myös ylimääräisiä vaatteita.
Tangarino
Alpine Crossing on vaellus, joka kulkee kahden tulivuoren ohitse. Ngauruhoe on
niistä korkeampi ja kauniin tasasivuinen kuin oikeaoppisen tulivuoren pitää
ollakin. Tämän vuoren Taru Sormusten Herrasta -elokuvan tekijä valitsi
sormuksen päätepisteeksi eikä mikään ihme, sillä muoto ja ympäristö olivat erinomaisia.
Ngauruhoen vieressä on pienempi Red Crater, jonka yläpuolelta reitti kulki.
Reitti lähti 1 300
metristä, missä oli lähtöhetkellä vielä täysin sumuista ja melko viileätä, mikä
sai minut hymyilemään lyhythihaisille. Matka kulki varsin hyvää noin metrin
levyistä polkua pitkin. Jyrkemmissä kohdissa oli portaat, joten kulku oli
oikein mukavaa ja askel korkea. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen sumu hävisi
eikä sen jälkeen pilviä juuri näkynyt. Kasvillisuus katosi hyvin pian lähdön jälkeen
eikä ympärillä ollut muuta kuin kiveä. Pitkän, jyrkän, haastavan ja hiostavan
nousun jälkeen pääsin Nrauruhoen juurella olevalle tasanteelle. Sitä oli mukava
kulkea ja ihmetellä laavan monen moista muotoa. Kuitenkin katse nousi
toistuvasti lähes täydellisen muotoiseen tulivuoreen. Pitkähkön tasaisen
osuuden jälkeen oli edessä haastavin ylämäkiosuus. Portaat olivat poissa ja
reitti kulki hyvin moukuroisessa louhikossa, missä piti aina varmistaa, että
kivi, jolle astui, pysyi paikallaan. Eivätkä ne aina pysyneet. Nousu oli hyvin
jyrkkä, joten lepotaukoja piti pitää usein. Lopulta kapuaminen oli tuonut
tuloksen ja pääsin reitin korkeimmalle kohdalle, joka oli Red Crater, 1 886
metriä. Täältä näkyi oikein hyvin toisen tulivuoren kraatteri. Nämä molemmat
ovat aktiivia tulivuoria, jotka voisivat purkautua milloin vain. Vulkaanista
toimintaa alueella on koko ajan, minkä haistoi helposti rikin tuoksuna.
Istuskelin
huipulla ja ihailin mahtavia maisemia samalla kevyttä evästä syöden. Taaskaan
ei huolto ollut parhaimmillaan, mutta juotavaa minulla oli riittävästi.
Jäljellä oli se ikävin osuus, laskeutuminen. Red Craterilta alas pääsi vain
hyvin jyrkkää rinnettä pitkin, missä maa oli hyvin irtonaista eikä
laskeutuminen ollut lainkaan helppoa. Kerran jopa istahdin, mutta rinne on niin
jyrkkä, ettei ahterini laskeutunut kuin parinkymmentä senttiä ennen kuin
kohtasi laavahiekan. Auto oli pysäköity 1 100 metriin, joten laskeutumista
oli yli 700 metriä. Hyvin jyrkän rinteen jälkeen meno tasoittui. Kuitenkin
itselleni, tai oikeastaan minun polvilleni, oli laskeutuminen paljon pahempaa
kuin nouseminen. Huipulle olin päässyt ilman kipuja, mutta aika pian laskeutuminen
alkoi käydä hyvin kivuliaasti etenkin oikeaan polveen. Tulivuorten jälkeen oli
varsin komeita maisemia, vaikka ne kalpenivat kovasti niitä edeltäville. Valtaosa
laskeutumisesta tapahtui kovin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta polku kulki kuin
serpentiinitiet niin, että kävely oli mahdollista. Kuitenkin mentiin koko ajan
alaspäin, mikä kävi polviin jokaisella askeleella, vaikka minulla sauvat
olivatkin mukana. 12 kilometrin kohdalla tuntui pahimmalta, kun ajatteli, miten
pitkästi oli edessä, ja näki, miten pitkä rinne oli.
Niin vain 19,4
kilometriä tuli päätökseen ja olin äärimmäisen iloinen, että olin vaellukselle
lähtenyt. Toisaalta ainoastaan huono sää olisi minut saanut pysymään täältä
poissa. Tosin nyt olin vasta reitin päätöksessä ja minulla oli vielä 700 metriä
käveltävänä parkkipaikalle! Kyllä tuntui ihanalta ottaa reppu pois selästä ja
istahtaa ottamaan kengät pois jalasta. Ikävä puoli asiassa on, että aiemmin
olisin mokoman reissun tehnyt vain hiostuen ja väsyen, mutta taas seuraavana päivänä
olisin valmiina kokeilemaan sitä uudestaan. Ei ole kiva tulla vanhaksi, mutta
vanhanakin pitää vielä uskaltaa.
Kovin uupuneena
ajoin Taupoon, missä minulla oli huone varattuna keskustan motellista. Polveni
olivat niin väsyneet, etten mennyt ollenkaan katsomaan kaupunkia vaan söin
kaikki jäljellä olevat ruokani huoneessani ja lepäsin. Taisi olla matkani paras
päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti