Yogyakarta

Surabaya on Indonesian toiseksi suurin kaupunki. Siellä on noin kolme miljoonaa ihmistä, mutta metroalueella asuu jopa 10 miljoonaa. Hotellimme ikkunasta kaupunki ei niin suurelta näyttänyt, joskin aika saasteiselta ilma aamun kajossa näytti. Tai sitten kauempana oli vain sumua. Aamiaiselle menimme kahdeksalta ja silloin iso sali oli melkein täynnä. Tarjonta oli jälleen runsasta, mutta kovin moni tarjolla oleva ruoka oli sellaista, mitä yleensä syömme lounaaksi tai päivälliseksi. Minä otin nuoren kokin valmistaman munakkaan ja lisäksi riittävästi muuta syötävää. Seija sai myös aivan riittävästi syötävää päivän alkajaiseksi.

 Viivyttelimme huoneessamme jonkin aikaa, sillä junamme Yogyakartaan lähtisi vartin yli yksitoista. Aika pian yhdeksän jälkeen kuitenkin poistuimme hotellista maksettuamme sen. Asemalle ei ollut kilometrinkään matkaa. Ainakin se osuus kaupungista oli hyvin tylsää, joten Surabayasta jäi meille melko vaatimaton muisto. Kaupungin kokoon nähden rautatieasema oli kovin pieni. Olin eilen illalla saanut puhelimeeni e-liput ja ne näytin virkailijalle, joka päästi meidät sisään odotussaliin. Kävelimme kuitenkin ulos laiturien lähelle istumaan ja odottelemaan junan tuloa.

 

Juna tuli laiturille viisi, puoli tuntia ennen lähtöä ja entisten matkustajien poistuttua oli hyvää aikaa meidänkin mennä kyytiin. Aikaa oli niin paljon, että ehdimme hyvin käydä junan toisessa päässä istumassa hetken väärillä paikoilla ja silti ehdimme olla oikeilla paikoillakin melkein kymmenen minuuttia ennen lähtöä. Meillä oli liput Executive-vaunuun, jossa olikin paremmat istuimet kuin oli ne, joissa ehdimme hetken istahtaa. Väkeä junassa oli todella paljon, kuten myös henkilökuntaa. Suomessa junat kulkevat muutaman mukana olevan henkilökunnan jäsenen voimin, mutta täällä niitä oli varmaan parikymmentä. Kondektur Datsunanto oli saanut kuvansa jokaisen vaunun seinälle ja kahdesti näimme hänen kävelevän vaunumme läpi, mutta hänen tehtävänkuvansa jäi meille aivan epäselväksi. Ainakin hänellä oli komea univormu, joten tehtävätkin olivat varmasti tärkeät.

Matka Yogyakartaan kesti neljä tuntia. Välillä oli kuusi pysähdystä, jotka eivät kovin kauan kestäneet. Penkit olivat mukavia istua ja meillä olivat paikat yksi ja kaksi, jotka takasivat erinomaiset jalkatilat. Myyntikärryistä saimme ostettua kahvit sekä sipsipussin, joten mikäs oli taas matkatessa. Reitti kulki koko ajan sisämaassa ja suurin piirtein tasaisella tantereella. Välillä kaukana näkyi korkeampia kukkuloita ja jopa tulivuoria, joskin ne olivat utuisuuden vuoksi vain hahmoja. Rautatie kulki enimmäkseen maaseudulla, missä oli hyvin vihreätä. Puita oli aika paljon, mutta metsiä ei juuri lainkaan, sillä peltojen ja talojen vierustoilla oli vain yksittäisiä puita. Viljelyksiä oli hyvin paljon ja jälleen valta osa oli riisiä. Täällä saattaa olla useampi kasvukausi vuodessa, sillä monilla pelloilla istutettiin jo uusia kasveja, kun Balilla ne olivat metrin korkuisia ja osa selvästi odotti puintia.

Kaupunkien kohdilla radan varren asukkaat ovat yleensä muita köyhempiä ja aika köyhän oloista oli täälläkin monien kaupunkien kohdalla. Toki oli myös vauraampia asumuksia. Ihmisiä oli paljon töissä pelloilla, mutta riitti heitä myös vetelehtimään kaduilla ja pelloilla.

Aivan aikataulun mukaisesti olimme hieman alle puolen miljoonan asukkaan Yogyakartassa. Tämä on siis kovin pieni kaupunki Surabayaan verrattuna, mutta asemalla ja sen ulkopuolella oli valtavasti ihmisiä. Oli todella hankala päästä kävellen pois asemalta eikä meno helpottunut aseman ulkopuolellakaan. Kaikkialla oli tukkoista ja eteneminen hidasta ja vaikeaa. Onneksi hotellimme Grand Hotel de Djokja oli vain muutaman sadan metrin päässä. Hotelli on perustettu jo 1911 ja omaa pitkät perinteet. Se on minun makuuni turhan pramea ja hieno. Palvelu on erinomaista, vaikka minulle kelpaisi vähempikin. Huoneemme on tilava ja mukavasti varusteltu.

Kello oli yli neljän emmekä olleet juuri syöneet sitten aamiaisen. Lähdimme saman tien etsimään ravintolaa. Edessämme oli kaupungin keskuskatu Malioboro, jota lähdimme seuraamaan etelään päin. Koko katu oli aivan täynnä ihmisiä. Paljon täydempänä kuin täälläpäin suurten kaupunkien keskustat yleensä ovat ja yleensä keskustat ovat täynnä ihmisiä. Täällä oli vietetty tänään jotain pyhää päivää ja illalla seitsemältä olisi suuri paraati. Ihmiset olivat kokoontuneet juhlimaan päivää ja odottivat kaikki illan paraatia. Meille olisi riittänyt kunnon ravintolan löytäminen, mutta sitä ei meille suotu. Löysimme ainoastaan pikaravintoloita tai muuten sellaisia, joihin emme halunneet mennä. Eteneminen oli kovin hankalaa ihmismassan vuoksi ja noin viiden edetyn korttelin jälkeen päätimme luovuttaa ja palata hotellille. Tätä ennen en ole tällä matkalla kokenut juurikaan tuijottelua. Nyt tunsin olevani kummajainen, jota ihmeteltiin avoimesti etenkin lasten toimesta. Yleensä katse käännettiin heti pois, kun katseemme kohtasit, mutta pienemmät muksut eivät minun katseestani välittäneet vaan jatkoivat tuijotusta. Eipä katselut minua enempää haitanneet vaan jatkoin etenemistä.

 Hotellilla menimme suoraan alakerran ravintolaan, missä olimme koko ruokailun ajan ainoat asiakkaat. Vähän liiankin kohtelias tarjoilija otti tilauksemme vastaan ja toi Seijalle paistettu riisi -annoksen ja minä sain tilaamani Hainanin kanan. Molemmat ruoat olivat jälleen turhan suuria eikä urheat yrityksetkään riittäneet tyhjentämään lautasia kokonaan. Laitoimme ruoan huoneen laskuun ja nousimme takaisin kuudennen kerroksen huoneeseemme. Ulkona oli lämmin ilta, mutta väkijoukko ei enää tänään houkutellut, joten pysyimme koko illan hotellilla.