Turkissa

Nukuimme yön varsin hyvin eikä katkojakaan tullut, kun jätimme aamukuuden rukouskutsun noteeraamatta. Suihkutila oli hieman ikävä, sillä se käsitti koko WC-tilan, mutta kaikki sujui hyvin, kun vain sopi järjestyksen. Kahdeksalta nousimme kattoterassille aamiaiselle. Sieltä oli aivan erinomaiset näkymät Siniselle Moskeijalle

ja jopa Bosporinsalmelle saakka. Aamiainen oli runsas ja siitä oli mukava nauttia pilvisessä, mutta mukavan lämpöisessä säässä.

Puoli yhdeksän jälkeen kannoin 23 kiloa painavan matkalaukkumme kaksi kerrosta alas. Aivan hotellimme edestä kulki raitiovaunu, jolla ajoimme muutaman aseman välin Aksarayn metroasemalle. Sama Istanbulkart kävi myös metroon, jonne pääsimme napautettuamme kahdesti korttia portin pielessä. Matka ei maksanut euroakaan. Metro oli melkein tyhjä, joten taisimme ajella vasten työmatkaliikennettä. Nousimme pois Otogarin asemalla ja löysimme helposti suuren bussiaseman. Tämä oli siitä erikoinen asema, että varsin laajan ympyrän ulkopuolella olivat bussit ja sisäpuolella oli valtava määrä eri bussiyhtiöiden toimistoja. Alueen keskelle pääsivät henkilöautot tuomaan matkustajia toimistojen eteen. Se oli varsin kätevä ratkaisu.

Olimme tulleet asemalle turhan aikaisin, mutta emme osanneet arvioida miten ruuhkaista liikenne olisi. Mieluummin odottelimme ylimääräistä bussiasemalla kuin olisimme myöhästyneet ja hankkineet lippua johonkin toiseen kohteeseen. Aika kului samaa vauhtia kuin muulloinkin, joskin hieman hitaammalta se tuntui. Varauduimme pitkään matkaan käymällä vessassa. Tämän mukavuuslaitoksen Seija olisi jättänyt käymättä ellei seuraavan mahdollisuuden epätietoisuus olisi ollut niin suuri.

Noin viisi minuuttia ennen yhtätoista saapui Metro-bussiyhtiön suuri linja-auto laiturille 49 määränpäänään Batumi. Saimme paikat 5 ja 6, kuten olin varannutkin. Auto oli siisti, jalkatilaa runsaasti ja ilmastointi toimi aivan mainiosti. Siis mikään uhkakuva, joita epäilevät ihmiset olivat kertoneet, eivät toteutuneet. Istanbulissa liikenne oli hyvin tukkoista, mutta sen saattoi arvatakin. Oli oikein hauskaa katsella valtavan kaupungin elämää ajaessamme hitaasti pois keskustasta. Hämmästelin kuskin reitinvalintoja ja olisin mennyt hänelle sen kertomaan, mutta meidän ainoa yhteinen kieli oli osoittelu ja sen kisan olisin hävinnyt. Ylitimme Bosborinsalmen Sultan Selimin siltaa pitkin, joka on se kaikkein pohjoisin.

Meiltä kesti yli kaksi tuntia päästä Sancaktepeen, joko kuuluu Istanbulin kaupunkiin. Matka jatkui itään ja varmaan jossain vaiheessa Istanbul loppui, mutta ympärillämme oli kuitenkin koko ajan kaupunkia vielä monta tuntia. Seurasimme pitkään Marmarameren lahtea liikenteen ollessa vilkasta. Ennen Izmitiä vilkkaus loppui ja tilalle tuli lähes täydellinen tukos. Lyhyeen matkaan meni yli tunti, kun etenimme kolmella virallisella kaistalla usein neljä rinnakkain. Lopulta tien kapenemisesta johtuva ruuhkautuminen laukesi ja pääsimme eteenpäin melko normaalisti. Äkkiä taivas tummeni ja alkoi huikea ukkonen. Salamista viis, mutta vettä tuli taivaalta aivan valtavasti. Hämmästyttävän nopeasti vesi tunkeutui vuorisella alueella tielle tuoden mukanaan kiviä ja liejua. Bussilla ei ollut ongelmia päästä eteenpäin, mutta henkilöautoilla oli vaikeuksia, joskaan turkkilaiset eivät sitä näyttäneet uskovan.

Pahin sade loppui noin tunnissa, mutta harmittavasti pilvinen ja sateinen sää jatkui yöhön saakka, mikä haittasi pahasti maisemien katselua. Luulimme jo selvinneemme pahoista ruuhkista, mutta Düzcen laitamilla oli suljettu moottoritien pätkä ja se tiesi meille jälleen toista tuntia kestävää matelua. Paikalliset kyydissä olijat eivät olleet moksiskaan, joten tämä lienee täysin normaalia täällä. Ilta alkoi hämärtyä, kun viimein meille avautui vapaa moottoritie ja tästä eteenpäin se myös pysyi sellaisena. Matka Georgiaan oli kuitenkin pitkä, joten tänään päästiin vasta Keski-Turkin vuoristoon, jote emme kuitenkaan pimeyden vuoksi voineet ihailla.

Olimme liikkeessä ihan tavallisella linjabussilla, joka kulki Istanbulin ja Batumin väliä ottaen kyytiin matkustavia monista isoista kaupungeista. Tämä osaltaan hidasti kulkua, koska keskustoissa oli tietenkin hitaampaa edetä kuin moottoritiellä. Ainoa puute bussissa oli vessa ja se olikin tietenkin iso puute, kun matka kestää 22 tuntia. Me nautimme varsin vähän juotavaa, mutta siitä huolimatta ilman käymäläkäyntiä ei tuollainen aika onnistu. Ja kuten kaikki tietävät, niin tarve mennä huussiin on paljon suurempi, jos ei ole varma, että sinne pääsee tarvittaessa. Meillä ei ollut tietoakaan miten pitkään pysähtyisimme kaupunkien pysäkillä. Ensimmäiset kaksi pysähdystä tarkkailimme tilannetta. Toisella pysähdyksellä yksi mummo oli vielä asioillaan, kun kuski jo peruutti pois laiturilta, mutta viime hetkellä joku matkustajista huomautti, että yksi mummo uupuu. No mummo raukka jolkutti hätääntyneenä bussille ja sai palkaksi kuskin raivon. Meillä veden juonti loppui välittömästi. Tarkkailussa meni vielä muutama kaupunki, mutta sitten edessämme olevat kaksi nuorta naista ilmi selvästi lähtivät etsimään toilettia. Me luotimme siihen, että olisimme toimissamme ainakin yhtä nopeita kuin teinit ja säntäsimme heidän perään. WC löytyi muutaman mutkan takaa ja maksettuamme kumpikin 1,5 liiraa, pääsimme asioille. Seija sulki silmänsä ja aivonsa ympäröivältä tilalta ja päihitti helposti nuoremmat. Ehdimme molemmat bussiin ajoissa ja päivittelimme yhdessä kuskin kanssa toista mummoa, joka oli nyt myöhässä.

Toiminta bussissa oli meillä aika hankalaa, kun kukaan ei osannut yhtään englantia. Onneksi Batumi on turkiksi Batum, joten onnistuin varmistamaan oikean bussin nousevalla intonaatiolla. Jo pimeän laskeuduttua tulimme Metro-yhtiön välipysäkille, jossa oli ravintola ja suuret saniteettitilat. Seija kyseli kaikilta matkustajilta ”How long stop” ja lopulta yksi hieman iäkkäämpi rouva laski sormiaan ja sanoi hyvin epävarmasti ”twenty”. Se riitti meille ja riemumielin kävimme vessassa, söimme kaksi erilaista lämmintä leipää ja naama nauravana joimme monta suurta suurta kulausta vettä. Emme voineet ruveta läträämään veden kanssa, sillä matkaa oli jäljellä melkein 14 tuntia emmekä tienneet oliko tämä ainoa kunnon pysähdys matkalla.

Kahdeksan tunnin ajorupeaman jälkeen vaihdettiin kuskia. Ajo jatkui tasaisena, sillä ensimmäinenkin kuski oli parempi ajamaan kuin hoitamaan ihmissuhteita. Ulos laskeutui pimeys ja rupesimme torkkumaan yrittäen saada nukutuksi yli 15 minuutin pätkiä. Montaa kertaa tämä ei onnistunut, kun Turkissa vaihtui vuorokausi samaan aikaan kuin Suomessa.