Yö ei ollut
kummallakaan paras mahdollinen, joten olimme aika väsyneitä, kun kello herätti
seitsemältä. Suoritimme aamutoimet puolessa tunnissa ja puoli kahdeksalta
olimme alakerrassa reput selässä ja hotelli maksettuna. Ulkona oli vielä aivan
pimeää ja sen verran viileätä, että jouduimme laittamaan pitkähihaiset vaatteet
ylle. Kävelimme noin neljä kilometriä etelämpänä sijaitsevalle Atochan rautatieasemalle.
Sunnuntaiaamuna kaupunki oli varsin hiljainen. Kohtasimme jonkin verran kotiin
palaavia juhlijoita, mutta kenelläkään ei enää ollut juhlan tuntua vaan eteneminen
oli hiljaista ja hidasta. Me askelsimme ripeästi valtakatua seuraten ja olimme
noin 40 minuutissa suurella asemalla, jossa kauan sitten tehtiin hyvin ikävä
terrori-isku. Meillä oli 20 minuuttia aikaa junan lähtöön, mutta se riitti
hyvin pieneen harhailuun, ja ehdimme vielä ostaa aamiaiseksi kahvimukit sekä voileivät,
jotka tosin olivat harmittavan huonoja.
Renfe-yhtiön
pikajuna vei meidät Valenciaan alle kahdessa tunnissa. Jouduimme istumaan
vastakkain käytäväpaikoilla, mikä ei ollut ollenkaan mukavaa. En pystynyt
kunnolla katselemaan ulkona vaihtuvia maisemia, koska vieressäni istunut nainen
peitti suurimman osan ikkunasta. Valtaosa matkasta taitettiin tasaisilla
seuduilla, missä oli lähinnä kuivan keltaisia peltoja, joita värittivät viiniviljelmät
ja oliivipuut. Metsiä ei ollut juuri lainkaan ja kaikki näytti kamalan
kuivalta. Pidän enemmän vehmaammasta maasta, mutta kyllä näitä maisemia oli
myös kiva katsella. Tai olisi ollut, jos olisimme istuneet ikkunan vieressä.
Puoli
yhdentoista jälkeen kävelimme asemalta Valencian keskustaan. Aseman seudulla
oli aika rähjäistä, mutta sen jälkeen kaupunki näytti oikein mukavalta. Vanhat
kerrostalot oli rakennettu mielikuvituksekkaasti ja niitä oli oikein mukava
katsella. Kaupungissa oli yllättävän monta aukiota, osa aika pieniä, mutta ne
toivat kaupunkikuvaan mukavaa vaihtelua. Aamulla ihmisiä oli vielä aika vähän,
mutta hiljalleen meno vilkastui. Lämpötila oli aluksi vähän yli 20 asteen,
mutta parhaimmillaan se nousi noin 28 asteeseen, mutta pilvinen taivas auttoi
poistamaan auringon kuumotuksen.

Hotellimme,
Vincci Lys, on aivan vanhan keskustan vieressä. Saimme vietyä sinne reppumme jo
ennen kahtatoista, joskaan huone ei vielä silloin ollut valmis. Pääsimme
katselemaan kaupunkia ilman reppuja, mikä tietenkin helpotti huomattavasti
kulkemista. Kävimme pienellä Doctor Colladon aukiolla nauttimassa oluen ja
appelsiinimehun. Terassi ei ollut muovituoleineen ja ahtaine tiloineen kovin
mukava paikka. Siitä siirryimme katsomaan vieressä olevaa Lonja de la Sedaa. Se
on 1400-luvulla rakennettu silkkikaupankäynnin keskus. Unescon
maailmanperintölistalle päässyt erinomaisen hieno rakennus on paikkansa
ansainnut. Suuren salin hämmästyttävän sirot pilarit jaksoivat kannatella korkeata
koristeellista kattoa. Nyt paikka oli turistien täyttämä, mutta aikoinaan
siellä on varmasti ollut hieno kauppakuhina päällä. Yläkerrassa oli pienempi sali,
missä oli uskomattoman hieno kullalla kirjaillut siniset kattoparrut.

Lounaan
söimme keskustan pienen ravintolan terassilla. Tarjoilija mainosti sitä meille
terassina, mutta oikeasti se oli vain pöytiä kapealla kujalla, missä
ohikulkijat kävelivät pöytämme vierestä. Kulkijoita ei ollut häiriöksi saakka,
ja ruoka oli ihan hyvää, joten pahaa ei paikasta pidä sanoa. Reipas tarjoilija
toi meille päivän annoksen. Se käsitti kolme alkupalaa, pienen friteeratun
jutun, joka oli hyvää, mutta emme tienneet, mitä se oli, salaatin sekä patatas
brava’n. Pääruoaksi söimme merellisen paellan, mikä oli ihan maittavaa ainakin
aluksi. Jälkiruoaksi oli kahvi ja kakku, jotka Seija omi kokonaan itselleen.
Kello oli
ylittänyt kahden, joten palasimme hotellille ja pääsimme huoneeseemme. Se oli
varsin tilava, mutta muuten aika tavallinen hyvä hotellihuone, jossa ei ollut
tarvetta tarkastaa patjan alta mahdollisia ötököitä. Oikaisimme itsemme
hetkeksi jalkoja lepuuttaen, mutta pian lähdimme jatkamaan Valenciaan
tutustumista. Kävelimme pari kilometriä pohjoiseen. Pistäydyimme Museu de
Belles Arts de Valenciassa. Siellä oli laaja valikoima taideteoksia, joita
katselimme sopivan ajan. Sekä museo että Lonja olivat ilmaisia. Palasimme takaisin
lämpimään päivään ja kävelimme kohti kaakkoa Turian puistoa pitkin. Vielä
1950-luvulla Turia-joki kulki tällä paikalla kaupungin halki. Sitten 1957 tuli
hyvin mittava tulva, joka aiheutti suurta tuhoa kaupungissa. Tämän jälkeen joki
ohjattiin toista reittiä, jolloin se kiersi kaupungin. Entinen uoma jätettiin
puistoksi, mikä on nyt hyvin suosittu kaupunkilaisten, kuten myös turistien
keskuudessa. Puiston ylittää toistakymmentä siltaa, jotka olivat aikoinaan
ylittäneet joen.
Puisto
päättyi hyvin laajaan ja kovin futuristisesti rakennettuun taiteiden ja
tieteiden kaupunkiin. Siellä oli monia suuria ja erikoisia rakennuksia, joissa
oli muun muassa taidemuseo, tiedekeskus ja akvaario. Kuljeskelimme monia vesialtaita
käsittävällä alueella ja katselimme erikoisia rakennuksia ulkoa päin. Sisällä
kävimme vain Agora-nimisessä rakennuksessa. Se oli valtavan korkea rakennus,
joka kai toimi jonkinlaisena tilaisuuksien pitopaikkana, joskaan sen funktio ei
meille täysin selvinnyt.

Kiireettömästi
etenimme Euroopan suurimmalle akvaariolle saakka, mutta se olisi pian mennyt
kiinni, joten vierailun jätimme huomiseksi. Lähdimme palaamaan keskustaan,
mutta nyt käytimme metroa, koska sellaisella haluan ainakin kerran kussakin kaupungissa
mennä. Löysimme aseman vajaan puolen kilometrin kävelyn jälkeen. Olin hieman
pettynyt, kun asema oli enemmän raitiovaunupysäkki kuin metroasema, ja vielä
pettyneempi olin, kun pysäkille ei tullut metro vaan raitiovaunu. No onneksi
edes loppumatkan ajoimme maan alla ja pysäkit vaihtuivat asemiksi. Alacant-asemalta
kävelimme hotellille hieman liian pitkän reitin, kun minä suunnistin
huolimattomasti harhaan.
Olimme
todella väsyneitä, ja lepäsimme hotellilla vajaan tunnin. Sitten lähdimme takaisin
keskustaan, koska nälkä voitti jalkojen uupumuksen. Keskustan kapeilla kaduilla
oli paljon kulkijoita, mutta ruokaravintolat olivat vielä enimmäkseen kiinni.
Onneksi tämä on niin suuri kaupunki, että turisteja varten osa ravintoloista
tarjoaa ruokaa myös siihen aikaan kun turisteilla on nälkä. Aika pian löysimme
ravintolan, joka meille kelpasi, ja siihen auttoi varsin kova nälkä. Yritimme
toistaa eilisen onnistumisen, mutta tällä kertaa kinkku ja meloni annos ollut
yhtä maistuva. Ilta oli lempeä, mutta meillä ei ollut enää virtaa vaan
palasimme hotellille Seijan kellon mittarin näyttäessä 32 000 askelta.