Cincinnati

Aamu Chicagossa oli aurinkoisen kaunis. Huono puoli oli, että lämpötila oli nollan tietämillä ja todella voimakas tuuli teki ilmasta hyytävän. Vietin huoneessani rauhallisen aamun ja ennen yhdeksää kävelin kapsäkkini ja reppuni kanssa Randolph ja Wacker -katujen kulmaukseen hakemaan vuokra-auton. Enterprise-yhtiön toimisto löytyi parkkihallin kolmannesta kerroksesta. Nuori miesvirkailija täytti kaavakkeet kätevästi ja puhui ymmärrettävästi, joten vuokraus sujui helposti. Minun smalltalk-kyvyt alkavat pelottavasti kummuta jostain, mitä en ole tiennyt olevan olemassakaan, kun jutskasin hemmolle eilisestä Bullsin pelistä. Hän ei tiennyt, että Markkanen oli Suomesta, mutta nyt tietää. Olisin mielelläni ottanut amerikkalaisen auton, mutta minulle annettiin Kia Ultima. Muutkin autot näyttivät olevan aasialaisia, joten napina ei olisi auttanut.

Tutustuin nopeasti hallintalaitteisiin ja ajelin alas katutasoon. Poistuin parkkihallista ja lähdin Randolph Streetiä itään päin. Keskusta oli sunnuntaista johtuen kovin hiljainen, joten minun oli helppo totutella Kiaan ajaessani pois keskustasta. Varsin pian käännyin Expressway 90:lle, missä olikin liikkujia sitten varsin runsaasti. Hyvin minäkin sovin mukaan, vaikka aluksi piti olla tavallista tarkempi, että pysyi omalla kaistalla. Pian pystyin rentoutumaan ajaessani muiden mukana sopivaa ylinopeutta. Minä ajoin vain vähän ylitse rajoituksen ja kaikki menivät, jopa rekatkin, minun ohitse. Vaihdoin itään menevälle isolle highwaylle 94, mutta Hammondin jälkeen lähdin kaakkoon pitkin mukavampaa tietä numero 41 vaihtaen pian tielle 31, jota etenin sitten pitkän tovin. Olin tullut Indianaan ja täytyy sanoa, että osavaltio pysyi koko siellä ajon aikana tasaisena ja kovin tylsän näköisenä.

Ajaminen oli ihan mukavaa tylsästä ympäristöstä huolimatta. Tilannetta auttanut yhtään, että pitkän matkaa ympärillä olevat pellot olivat lumen peitossa. Onneksi tie oli kuiva ja sula, vaikka välillä satoi hentoa lunta. Ja minä kun luulin pääseväni pois Suomen talvesta! No pääsinhän minä, mutta Keski-Lännen talveen. Ajoin Fort Waynen pienen kaupungin keskustaan ja tarkoituksena oli käydä syömässä ajan kanssa, mutta huomasin, että minulta vietiin yksi tunti ylitettyäni aikavyöhykkeen ja lisäksi etukäteen laskemani ajankäyttö tälle matkalle eivät pitäneet paikkaansa. Niinpä kävin nopeasti syömässä hampurilaisen Wendy’s-ketjun ruokalassa. En muista aiemmin siellä käyneeni eikä minulla ole tarvetta mennä uudestaan.

Olin aikonut ajaa hieman pienempiä teitä, mutta säästääkseni aikaa jatkoinkin tietä 30 isolle Interstate 75:lle, jota etenin etelään mukavan vauhdikkaasti, mutta edelleen rekkojen jalkoihin jääneenä. Daytonin kohdalla oli tavallista enemmän liikennettä ja se vielä lisääntyi saavuttuani Cincinnatin tuntumaan. Kiassa ei ole navigaattoria, mutta onneksi puhelimessa sellainen on. Tosin yksin matkustaessa puhelimen kautta tulevat neuvot ovat hankalampia kuin jos olisi kiinteä navigaattori, mutta nyt on vain pärjättävä puhelimen avulla. Jos ajan jonkun risteyksen ohitse, niin on vain jatkettava eteenpäin ja otettava puhelimen uudet ohjeet käyttöön. Cincinnatiin pääsin ihan kätevästi ja siellä ajaminen oli helppoa, koska liikenne oli hyvin hiljaista. Löysin Hotel Milleniumin ongelmitta ja pääsin 16. kerroksen huoneeseen vähän ennen kuutta.

Lähdin heti katselemaan kaupunkia. Olen aina halunnut käydä Cincinnatissa. Kuka ei haluaisi käydä noin hauskan nimisessä kaupungissa? Se näyttikin oikein kivan näköiseltä. Erityisesti Ohio-joen ranta oli hyvin miellyttävän näköistä. Ainoa haitta oli järkyttävän kylmä sää, jota jäinen viima vain kannusti. Tein kierroksen keskustassa ja rannan tuntumassa olevien kahden stadionin ympärillä hyvin kiivaalla tahdilla, ettei viima olisi minua täysin hyydyttänyt. Oliko järkeä tulla Suomen hiihtosäitä pakoon tällaiseen arktiseen tuuleen? Oli, koska matka jatkuu etelään ja jossain vaiheessa on pakko lämmetä! Toivottavasti ei tarvitse mennä Meksikoon saakka lämmintä hakemaan.

Olisin miellelläni kävellyt pitempään kaupungissa, mutta oli pakko päästä sisälle lämmittelemään. Onnenikin tuntui jäätyneen Ohion kevääseen, sillä kaikki ravintolatkin näyttivät olevan kiinni. Hytisin ja kävelin, kunnes minun hopeareunainen pilvi ilmestyi skottilaisen pubin tartar-väreissä. Ryntäsin sisään ja istuin ensimmäiselle penkille odottamaan tilaamiani voileipää ja olutta. Harmikseni baari oli viileä, mutta sitä lievensi hyvä leipä ja skottilainen olut. Pubissa oli erinomainen valikoima skottiviskejä, mutta uskottavuus hieman kärsi, kun Arran oli laitettu Speysiden viskeihin! Ajattelin neuvoa tarjoilijoita viskien maailmasta, mutta heillä oli niin lyhyet kiltit, että en rohjennut, koska melkein kaikki tarjoilijat olivat miehiä.

Hiljainen kaupunki pimeni ja minä palasin huoneeseeni, missä ensimmäisenä laitoin lämmityslaitteen täysille. Uskomatonta, että huoneeseen tullessani siellä oli viilennys päällä. Varttitunnin lämmityksen jälkeen alkoi tuntua jo mukavalta.

Aikuisen miehen roadtripin ensimmäinen päivä ei vielä tuonut kaikkea mitä olin odottanut. Lumi ei ainakaan odotuksiini kuulunut. Ajo oli kuitenkin oikein mukavaa, vaikka ikkunaa ei vielä voinut avata eikä luuta ulkona uittaa. Radiosta kuului oikein hyvää musiikkia, joskin se saattaa heikentyä, kun etelän countrymusiikin alueelle pääsen.

Chicago

Yöllä satoi Chicagossa todella voimakkaasti, mutta minä en siitä tiennyt vaan nukuin erinomaisesti. Näin sain eilisen väsymyksen kuitattua. Otin aamun rauhallisesti ja lähdin etsimään aamiaista puoli yhdeksältä. En mennyt eiliseen paikkaan vaan kuljeskelin hiljaisessa kaupungissa, kunnes löysin melkolailla samanlaisen aamiaispaikan kuin eilenkin. On hyvin häiritsevää, että jokaisessa ruokapaikassa toimitaan eri tavalla ja vieläpä oletetaan, että satunnainen tulija tietää miten toimitaan. On jo tarpeeksi vaikeata tilata seinällä olevasta kummallisten erikoisuuksien listalta jotain riittävän tavallista, mutta kun vielä pitäisi tietää, että kahvipannut sijaitsevat kaukana kulman takana. Olen jo aikaisemmilla Amerikan käynneillä todennut, että amerikkalaiset ovat äänekkäitä. Silti minua jälleen ihmetyttää miksi pitää puhua niin äänekkäästi, vaikka keskustelun kohde on aivan olkapäässä kiinni.

Tänäänkin Chicagossa oli kylmä. Säätiedotuksen 42 astetta olisi ollut hienoa, mutta kun sen muutti Celciuksen asteikolle, oli lämpötila vain viiden asteen tuntumassa. Päivä oli onneksi sateeton. Täällä ei ole puissa vielä edes silmuja, joten kevättä odottelevat niin kuin Suomessakin. Kiertelin Michigan-järven lähellä, kunnes puoli yhdeltätoista aukesi Chicagon taidemuseo. Sisäänpääsyä odotteli satakunta innokasta taiteenharrastajaa ja minä. Ovien avauduttua ei tarvinnut kovin kauan jonottaa lippuja, sillä myynti sujui yllättävän sujuvasti.

En tunnustaudu kovinkaan tietäväksi taiteentuntijaksi, mutta jaksan katsella hienoja maalauksia jonkin aikaa. Täällä on erittäin hyvä kokoelma impressionistien tauluja, joista minä pidän kovasti. Esillä oli myös yksi Gallen-Kallela, joka erottui helposti kaikista muista tauluista. Modernin taiteen osaston teoksia en oikein ymmärtänyt, vaikka yksi opas yritti minulle kertoa, että muuten täysin valkoisen maalauksen ohut keltainen reuna oli taidetta. Hyvä hyvä. Siirryin eteenpäin ja tulin Rembrandtin muotokuvia sisältävälle osastolle ja olin hyvin tyytyväinen, että Rembrandt ei ollut maalannut pelkkiä keltaisia reunuksia tauluihinsa. Minähän kerroin, etten ole taiteentuntija. Joka tapauksessa pari tuntinen taidemuseossa oli oikein mukava.

Matkalla hotellille kävin apteekissa ostamassa rakkolaastaria. Olin yrittänyt tehdä sen jo useamman kerran aikaisemmin, mutta niin sanotuissa apteekeissa (pharmacy) oli ollut ruokaa, karkkia, alkoholia ja jopa joitain lääkkeitä, mutta rakkolaastaareita en löytänyt. Tässä Wahlgreenissa oli kuitenkin erinomainen valikoima lääkkeitäkin (viskivalikoima sen sijaan rajoittui sekotteisiin ja paikallisiin tuotteisiin) ja jopa rakkolaastareita. Ehkä nyt saan ontumisen kuriin. Kotimatka oli muutenkin onnistunut, sillä kävin mukavassa pubin tapaisessa nauttimassa päivän keiton oluen seuraksi. Täkäläiset annokset ovat häiritsevän valtavia, mutta keitto osoittautui sopivan kokoiseksi.

Lähdin Chicago Bullsin peliin viideltä. Menin Lake/State -metroasemalle ja ajoin vaaleanpunaisella linjalla Ashlandin asemalle. Siitä harpoin rauhallisesti United Centerille, missä olin vähän yli tunti ennen pelin alkua.

Tiesin jo etukäteen, että Markkanen ei pelaisi, mikä oli minulle valtava pettymys. Lisäksi Chicagon pelaajia oli enemmän puku päällä kuin peliasussa, mikä tiesi, että lähes kaikki parhaat pelaajat olivat poissa. Myös Torontolta puuttui heidän paras pelaajansa, mikä harmitti entisestäänkin. Peli oli tasainen toisen neljänneksen alkuun, mutta sitten Raptors meni ja voitti lopulta parillakymmenellä pisteellä. Kovin hienoja yksilösuorituksia ei näkynyt, mutta kyllä huomasi miten nopeita ja suurikokoisia pelaajat ovat. Minulla oli todella hyvä paikka ja näin selvästi puku päällä istuvan Markkasen ja muut loukkaantuneet tähdet. Tosin hieman harmitti satsaaminen kalliiseen lippuun, kun katsottavaa oli odotettua vähemmän.

Tilaisuus oli koko ajan jatkuva show, missä välillä itse peli unohtui. Tosin, jos Chicago olisi pelannut paremmin ja peli olisi ollut tasainen, olisi yleisö innostunut aivan eri tavalla. Yleisöä oli vaille 20 000, mutta aika monia kiinnosti enemmän ruoka ja juoma kuin peli. Kokemus oli oikein hieno, mutta harmittavasti minulla ei ollut onnea nähdä Markkasta pelikentällä, ainoastaan sen laidalla.

Pelin jälkeen stadionin edessä oli keskustaan meneviä busseja, joten minun ei tarvinnut kävellä metroasemalle. Jouduin kuitenkin astelemaan viimeisen kilometrin järkyttävän kylmässä viimassa, mutta onneksi ei satanut lunta. Hotellille pääsin kymmenen jälkeen ja kirjoittelun jälkeen rupesin nukkumaan.

Chicago

Heräsin seitsemältä ja ikkunan takaa minua tuijoitti kymmenen metriä korkea Trumpin nimi. Trump Tower on muuten Yhdysvaltojen toiseksi korkein rakennus. Rakennuksen reilu kymmenen alinta kerrosta näyttää olevan parkkipaikkoja. Pysäköinti kaupungissa on hyvin kallista. Mainosten perusteella yön yli pysäköinti maksaa keskimäärin 60 dollaria. Ennen kahdeksaa olin jo naapurikorttelin aamiaispaikassa. Seitsemällä dollarilla sain kahvin ja munapekonivoileivän. Sitten lähdin kiertelemään Chicagon laajassa keskustassa. Kaupunki oli minulle melko tuttu 80-luvun alusta, joskin kovasti se on siitä ajasta muuttunut. Korkeita rakennuksia on tullut kymmeniä lisää, joskin ne vanhemmat ovat kaikki paljon hienompia. Uudet ovat järjestään peitetty lasilla, mikä tekee niistä kaikista turhan samannäköisiä.

Kiertelin eri puolella kaupunkia ilman tarkempaa suunnitelmaa. Katselin niska kipeänä korkeita rakennuksia ja ihmettelin vilkasta liikennettä sekä kiirehtiviä kaupunkilaisia. Turisteja oli melko vähän, mutta ihan ainoa sellainen en ollut. Kävin Water Tower Place -ostoskeskuksessa, mutta vain muutaman minuutin ajan käymättä ainoassakaan kaupassa. Kolmen tunnin oikein miellyttävän kävelyn jälkeen palasin hotellille hoitamaan rakkoa vasemmasta jalastani.

Sopivan levon jälkeen palasin katselemaan Chicagoa. Menin hotellia vastapäätä joen toiselle puolelle, missä oli jokitaksin pysäkki. Lyhyen odottelun jälkeen keltainen laiva ajoi laituriin ja puolenkymmentä ihmistä nousi kyytiin. Minä en tiennyt mille pysäkille laiva kulkisi, mutta se ei haitannut, koska kovin kauaksi se ei kulkisi. Matka kesti alle kymmenen minuuttia, mutta joelta pilvenpiirtäjät näyttivät erilaiselta kuin kaduilta. Nousin takaisin maan kamaralle Union Streetin pysäkillä. Lähdin itään päin Madison Streetiä pitkin etsien sopivaa ruokapaikkaa. Sopivia ei kovin paljon tullut vastaan, mutta löysin sentään Tilted Kilt -nimisen pubin ja ravintolan. Suuri ja meluisa ravintola ei suuria tunteita herättänyt, mutta syömäni chilikulho oli ihan maistuva.

Siitä jatkoin Madison Streetiä pitkin Millenium Parkille saakka. Siellä on hyvin jännittävä Cloud Gate; valtava kirkkaasta metallista tehty epäsäännöllinen möykky, joka toimii kuin sulanut peili. Ihmisiä oli runsaasti ottamassa kuvia möykystä ja toisistaan. Se oli hämmästyttävän jännittävä nähtävyys. Välillä oli todella hankala löytää itseään muiden peilikuvien joukosta, koska epäsäännöllisen muodon vuoksi peilikuva ei ollut siellä, missä sen oletti olevan. Puistossa oli muitakin erikoisia juttuja, kuten kaksi korkeata tiilistä tehtyä pylvästä, joiden seinässä näkyi suuret naamat videona. Kiersin puiston toiselle puolelle ja istuin hetken penkillä pilvenpiirtäjiä katsellen, kun kiinalainen pariskunta tuli kysymään ohjeita minulta, missä Cloud Gate on, ja sen minä osasin kertoa kuin paikallinen.

Nyt alkoi tuntua eilinen hyvin pitkä päivä. Askeleet lyhenivät kummasti, kun lähestyin hiljalleen hotellille. Olin aivan poikki eivätkä jalat meinanneet toimia ollenkaan. Lepuutin jalkoja, mutta niihin ei kovin paljon energiaa palautunut. Lähdin vielä ennen pimeän tuloa syömään voileivän, mutta en jaksanut kierrellä enää pitempään vaan palasin hotellille palautumaan huomista varten. Katselin yliopistokoripallon loppupelejä kirjoituksen lomassa. Sää oli tänään viileä ja tuulinen, mutta päivällä ei satanut. Pimeän laskeuduttua Windy Cityn ylle alkoi sataa. Ennustuksen mukaan vettä tulee koko yön.

Chicago

Chicagoon saavuin paikallista aikaa viideltä noin 18 tunnin matkustamisen jälkeen. Matka alkoi vähintäänkin alakuloisissa merkeissä, kun luin netistä, että Markkanen ei pelaisi enää tällä kaudella. Olin hankkinut liput lauantain peliin Torontoa vastaan ja se oli matkani suunnitelluista tapahtumista kaikkein odotetuin. Toki menen edelleen peliin, mutta se ei ole läheskään sama, kun Lauri ei pelaa.

Yhdysvaltoihin saapuminen sujui yllättävän sujuvasti. Saapujia oli paljon, mutta siitä huolimatta automaateilla tapahtunut tietojen kirjaaminen sujui helposti. Rajavartija kyseli minulta mitä maassa teen ja minne menen, mutta maahan minut päästettiin. Pakollisen ESTA-lomakkeen olin täyttänyt netissä jo ennen matkaa.

Terminaali kolmesta ei päässyt junalla keskustaan, joten menin virkailijan kehotuksesta terminaalien välillä kulkevaan bussiin. Osasin nousta pois terminaali kahden kohdalla ja sieltä pitkän kävelyn jälkeen löysin juna-aseman. Automaatista osasin ostaa ihan itse viiden dollarin lipun keskustaan ja matkasin sinisellä linjalla aina Clark/Lake -asemalle saakka. Junailu sujui hyvin, mutta meinasin jäädä asemalle, koska en löytänyt millään uloskäyntiä. Nousin monta kerrosta ylös ja tulin toiselle asemalle, minne en halunnut mennä. Laskeuduin takaisin ja sahasin vielä jonkin aikaa sokkeloisissa portaissa ennen kuin näin suurin kirjaimin kirjoitettuna ”Way Out”. Joku oli käynyt lisäämässä tekstin sen jälkeen, kun olin sen ensimmäisen kerran ohittanut. Viimein pääsin ulos Chicagon keskustaan ja kiersin saman tien Wacker Avenuelle, joka seuraa Chicago-jokea. Olin valtavien pilvenpiirtävien katveessa kulkien ruuhkaisen kadun vierellä mahtavassa metropolissa. Ohitin kuuluisat Marina Tower -rakennukset ja saavuin uuden Trump Towerin lähelle, jonka vastapäätä oli the River-hotelli, jonka 16. kerrokseen majoittauduin. Ikkunasta on aivan uskomattoman hieno näkymä Chicago-joelle, Marina sekä Trump Towereille. Tuntee todellakin olevansa maailman metropolissa, kun vilkaisee ikkunasta ulos. Hotelli on erinomaisella paikalla ja oli keskustan hintatasoon nähden lähes huokea.

Lähdin katsomaan keskustaa, joskin tärkein tarkoitus oli etsiä ruokapaikka. Hilppasin Michigan Avenuelle eli Magnificent Milelle, mutta siellä oli lähinnä kauppoja. Käännyin itään ja sieltä löytyi paljon ravintoloita. Ensin nostin dollareita automaatista ja sitten menin sisään Pizzeria Due’en. Pizzan valmistumista piti odottaa 45 minuuttia, mutta oluen kanssa sen kesti. Chicagon pizza taitaa olla Napolin jälkeen kaikkein tunnetuin pizza maailmassa. Ainakin chicagolaisten mielestä. Pannupizza olikin hyvin erilainen kotimaan pizzoihin verrattuna. Siinä oli vain yksi täyte, minulla pepperoni, mutta juustoa oli lähes sentin paksuinen kerros runsaan tomaattipyreen kanssa. Se oli hyvin täyttävä annos.

Ruokailun aikana oli tullut pimeä ja pienen kiertelyn jälkeen palasin hotellille. Lämpötila oli viiden asteen tienoilla ja tuuli voimakkaasti. Siitä huolimatta vastaan tuli useita paikallisia sortseissa. Kirjoittelin päivän tapahtumista katsellen samalla televisiosta yliopistokoripalloa. Nyt kello on paikallista aikaa yhdeksän, mutta siellä Suomessa neljä yöllä. Minulle tuli 24 tunnin päivä täyteen, joten rupean hiljalleen nukkumaan ja sopeudun Chicagon aikaan kertarysäyksellä.

Kohti Yhdysvaltoja

On aika lähteä jälleen matkalle. Tällä kertaa suuntaan Yhdysvaltoihin. Tämä on neljäs kerta, kun käyn siellä. Matkan tekee poikkeukselliseksi, että kuljen tällä kertaa aivan yksin. Olen jo kauemmin miettinyt millaista olisi matkustaa yksin pitempi matka ja nyt kokeilen. Hieman minua huolettaa selviytymiseni, koska aina ennen minulla on ollut mukana joku huolehtimassa minusta, mutta nyt pitää pärjätä yksin ja tehdä päätökset ilman parempaa päättäjää. Toivottavasti omista päätöksistä tulee mukavaa kerrottavaa. Yritän tapojeni mukaan kirjoittaa joka ilta, mutta saa nähdä onnistuuko.

Lähden torstaina, joten toivottavasti ensi perjantaina olisi teillä jotain luettavaa.