Dallas

Texasissa on kuumaa ja kaktuksia! Miksi sitten minulla oli takki, kaulaliina ja pipo ylläni, kun lähdin katselemaan Dallasin keskustaa? Eilen illalla, kun kävelin hotellille, oli miellyttävän lämmintä, vaikka tuulikin voimakkaasti. Kaikki muuttui yöllä, kun Texasin yli vyöryi joku kylmä rintama. Aamulla lämpöä oli vähän yli viisi astetta ja tuuli oli hyvin voimakas. Päivän aikana lämpötila vähän nousi ja tuuli vaimeni, mutta lämmintä on vasta perjantaina, jolloin täällä on taas yli 20 astetta.

Hotellissa ei ollut ollenkaan aamiaista. Odottelin ilman edes vähän lämpenemän ennen kuin lähdin kävelemään Dallasin kaduille. Melko pian näin kahvilan tapaisen, minne menin kahville ja lämpimälle voileivälle. Tilaaminen oli melko vaivatonta englanniksi ja leipä ihan maistuva. Sitten jaksoinkin taas kävellä, kun olin kiristänyt kaulaliinan tiukemmalle. Ihmettelin keskustan korkeita rakennuksia, mutta vielä enemmän sitä, ettei täällä ollut juuri ollenkaan ihmisiä. Käsittääkseni oli tavallinen arkipäivä, mutta kaduilla ei ollut juuri ketään eikä autojakaan kulkenut kaduilla.

Kävelin rauhallisesti länteen päin ja tulin Dealey Plazalle. Täällä reilu 60 vuotta sitten presidentti Kennedy ammuttiin. Rakennuksessa, mistä Lee Harvey Oswald ampui presidentin, on nykyisin Sixth Floor Museum. Maksoin melko hinnakkaan pääsymaksun, mutta paikka oli erittäin informatiivinen ja kiinnostava. Tapahtumat ja niiden taustat kerrottiin erittäin hyvin valokuvin ja kirjoituksin ilman liiallista patriotismia. Kuudennessa kerroksessa näki, miten läheltä Oswald pääsi ampumaan laukauksensa eikä ole ihme, että hän osui, vaikka auto oli liikkeessä. Kuvin ja tekstein oli kerrottu myös mitä vaikutuksia ammunnalla oli ja miten historia eteni attentaatin jälkeen. Käynti oli todellakin maksun arvoinen.

Jatkoin hieman lännemmäksi, missä on Dallasin tunnetuin rakennus, Reunion Tower. Olin kahden vaiheilla kannattaako tornin huipulle mennä, mutta sisällä pääsin pois viuhuvasta tuulesta, mikä auttoi tekemään päätöksen. Nousu ylös maksoi 20 dollaria. Tornin huipulta oli ihan kivat näkymät Dallasiin ja sen ympäristöön. Kaupunki on Yhdysvaltain yhdeksänneksi suurin, mutta kuitenkin melko pieni verrattuna matkan moniin paljon suurempiin kaupunkeihin. Katselin suurta länteen vievää valtatietä ja mietin miten hienoa, olisi lähteä ajamaan kohti Californiaa ja jatkaa matkaa vielä mukavan road tripin verran. Todella houkutteleva mahdollisuus! Jos ei olisi huomiseksi lentolippua Suomeen, niin… Olen päässyt tekemään jo yhden aikuisen road tripin Yhdysvalloissa, mutta ehkä vielä joskus toisenkin?

Laskutuessani alas tornista, olin hissi ainoa matkustaja, joskin mukana oli tietenkin hissin kuljettaja. Matkani on varmaan kestänyt jo liian pitkään, sillä aloin jorisemaan turhuuksia rouvan kanssa. Tornikäynnin jälkeen kiertelin keskustassa ja sen liepeillä varsin pitkän kierroksen. Edelleen ihmettelin ihmisten puuttumista, mutta muuten aloin hiljalleen pitää enemmän Dallasista. Ei tämä mikään Chicago ole, mutta kuitenkin paljon kivampi kuin hyvin tylsä Houston. Sieltä täältä löytyi mukavan näköisiä baarikeskittymiä, jotka normaalilla Texasin säällä olisivat varmasti olleet oikein viihtyisiä. Yritin löytää ravintolan, missä pääsisin nauttimaan chilistä. Vastaan tuli Señor Bean -ravintola, jossa täytyi olla chiliä. No eipä ollut. Katkarapu chipotle oli kuitenkin ihan hyvä lounas, vaikkei chiliä ollutkaan. Kylläisenä jatkoin kävelyä, kunnes ohjasin itseni hotellille, minne menin lepäilemään, ja lämmittelemään.

Myöhemmin lähdin vielä kävelemään ja katselemaan Dallasia ennen pimeän tuloa. Ulkona oli hieman lämpimämpää, mutta ei lähellekään lämmintä. Kävelin vähän eri reittejä kuin aikaisemmin. Ihmisiä oli nyt enemmän, mutta ei vieläkään niin paljon kuin odottaisi näin suuressa kaupungissa olevan. Kaipasin vielä chiliä, mutta kiersin aina hotellin naapurikorttelissa olevaan Rodeo Bariin asti, ennen kuin menin kokeilemaan onneani. Listalla oli chiliä ja olutta, joten paikka oli etsimäni. Dallas Blonde -olut oli hyvää, mutta chili ei ollenkaan sellaista, mitä hain. Tulin kuitenkin täyteen ja sain samalla sopivan annoksen country musiikkia tälle matkalle. Lisäksi minulle annettiin hieno kuva Willie Nelsonista kotiin vietäväksi!

Oli taas pimeää, joten palasin huoneeseeni kirjoittelemaan ja samalla katselemaan televisiota. Täällä on tulossa kongressivaalit ja ehdokkaiden mainoksia tuli runsaasti. Mainokset ovat todella hirveitä, kuten ovat ehdokkaiden ehdotuksetkin Amerikan parantamiseksi.

Niin on puolentoista kuukauden matkani Etelä-Amerikkaan kotimatkaa vaille valmis. Huomenna lennän Helsinkiin, missä olen perjantaina aamupäivällä. Matka on ollut aivan erinomainen. Olen nähnyt hyvin paljon kaikkea erilaista ja kokenut paljon sopivan jänniä asioita. Matkan aikana jännitin tai pelkäsin asioita vain etukäteen. Kun pääsin paikan päälle, en missään kokenut mitään tilannetta pelottavana tai uhkaavana. Toki tähän vaikutti oma toimintani. En liikkunut pimeällä tai mennyt epämääräisiin paikkoihin vaan pysyin alueilla, missä kulkee muitakin tavallisia ihmisiä tai turisteja.

Etelä-Amerikka ei ollut sellainen, kuin olin sen etukäteen olettanut olevan. Asiat toimivat siellä paljon paremmin kuin olin olettanut. Jos ne eivät toimineet, niin usein syynä oli oma kielitaito. Toki meno oli kovin erilaista kuin Euroopassa ja Suomessa, mutta niinhän sen pitää ollakin. Ihmiset olivat pääsääntöisesti hyvin ystävällisiä, vaikkemme toisiamme sanallisesti ymmärtäneetkään. Elintaso oli kaukana Suomesta, mutta se ei aina näkynyt ihmisten naamoilla. Toki köyhyyttä oli valtavasti ja sitä oli hyvin ikävä katsella. Se laittoi usein miettimään, miten hyvässä tilanteessa itse tässä maailmassa on ja sitä pitää muistaa arvostaa aina.

Olen hyvin iloinen ja tyytyväinen, että tein tämän matkan, jota pohdin ja suunnittelin varsin kauan. Annan suuret kiitokset kotiin ja töihin kaikille, jotka osaltaan antoivat minulle mahdollisuuden tehdä tällaisen varsin mahtavan reissun. Olen myös tyytyväinen itseeni, että lähdin varsin vieraalle mantereelle ilman tarvittavaa kielitaitoa. Uskallus kuitenkin palkittiin!

Puolitoista kuukautta oli aika pitkä aika matkustaa yhtäjaksoisesti. Välillä tuntuikin, erityisesti Punossa, että olisin mieluummin kotona, mutta sitten taas tulin uuteen jännittävään paikkaan enkä halunnut olla missään muualla. Tosin loppumatkasta huomasin matkaväsymystä, joka varmaan näkyi myös blogikirjoituksissa. Enää ei jaksanut innostua ihan niin paljon kaikesta kuin alkumatkasta.

Puhelimen mukaan kävelyä tuli matkan aikana melkein 500 kilometriä. Se on minusta tämän ikäiselle ihmiselle aika paljon, kun huomioi, että mukana oli varsin paljon matkapäiviä, jolloin kävelyä tuli hyvin vähän.

Minusta oli oikein mukava jälleen kirjoitella päivien tapahtumista. Tosin iltaisin olin jo unohtanut monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, joista ajattelin kirjoittaa, kun ne koin. Muutenkin iltaisin pitkän ja usein kuuman päivän jälkeen kirjoittaminen ei ollut kovin virkeätä, joten teksti ei aina toteutunut sellaisena kuin ne olin tarkoittanut.

Seuraavaa matkaa odotellessa!

Dallas

Tänään oli matkapäivä Dallasiin eikä siihen kovin paljon tapahtumia mahtunut.

Aamu oli täysin kiireetön, joskin heräsin tietenkin pian seitsemän jälkeen. Aamiaisella osasin sanoa espanjaksi, että halusin vain munia ja paahtoleipää enkä sitä paikallista mössöä. No viimeistä en sanonut, mutta se tuli annettuna, kun alku onnistui. Poistumisaika hotellista oli yksi, mikä sopi minulle oikein hyvin. Viivyttelin huoneessani puoli kahteentoista.

Kävelin tavaroitteni kanssa metroasemalle ja ajelin kahdella linjalla lentokentälle. Ihmisiä oli sopivasti, mikä tarkoitti, että isoa ruuhkaa ei ollut. Lentokentällä kävelin suoraan Volaris-yhtiön tiskeille ilmoittautumaan, että olen lähdössä Meksikosta ja samalla Latinalaisesta Amerikasta. Virkailijoita tämä ei kiinnostanut vaan se, että onko minulla ESTA, jonka tarvitsen päästäkseni Yhdysvaltoihin. Minulla ei ollut dokumenttia valmiina ja meni aika kauan, kun hain puhelimeen lentokentän netin, hain sähköpostista oikean sähköpostin, menin linkistä valtion sivuille, näppäilin pitkän koodin muiden tietojen jälkeen ja näytin todisteen virkailijalle. Sitten hän antoi boarding passin. Suomesta lähtiessä vain kysyttiin, että onko ESTAa ja se riitti.

Jouduin odottelemaan jonkin aikaa ennen kuin sain jätettyä ison laukun kuljetettavaksi. Sitten siirryin turvatarkastuksen kautta terminaaliin eikä minulta missään vaiheessa tarkastettu passia tullimiesten toimesta. No ei se minua haitannut. Kävin syömässä kalliin, olin lentokentällä, liharuoan lounaaksi, joka oli ihan sopiva. Sitten istuin, luin ja odotin. Aika meni tavallista vauhtia ja aikanaan pääsin lentokoneeseen. Istuin rivillä seitsemän, mutta sen enempää ei reilun kahden tunnin lennosta ollut kerrottavaa.

Kone laskeutui Dallas-Fort Worthin kentälle seitsemän maissa. Passin tarkastukseen piti jonottaa varttitunti. Virkailija kyseli miksi tulin ja milloin lähden, minkä jälkeen pääsin eteenpäin. Laukun sain hihnalta ja sitten lähdin etsimään junaa, millä pääsisin keskustaan. En halunnut mennä taksilla, koska käytössä oli mainio juna. Sen löytäminen oli hieman ongelmallista. Ensin piti vaihtaa lentokentällä terminaalia, mikä onnistui pikkubussin avulla. Kysyin vartijalta asiaa ja oli mahtavaa, kun ymmärsin mitä hän neuvoi. Terminaali A:ssa piti omin neuvoin kävellä melko pitkä matka ennen kuin pääsin juna-asemalle. Siellä oli automaatti, josta sain setelillä ostettua lipun kolmella dollarilla. Tosin matkan aikana rupesin miettimään, että ehken ostanut ihan oikeata lippua, mutta tarkastajia ei tullut, joten asialla ei ole väliä.

Matka keskustaan kesti melkein tunnin. Matka olisi ollut mukava, jos ei olisi ollut pimeätä. Nyt ei nähnyt juuri mitään mitä ulkona oli. Junassa ei ollut kovin montaa matkustajaa ja niistäkin vain muutama oli hereillä. Vieressäni istui hetken vanha musta mies, joka sanoi minulle jotain, mutta en ymmärtänyt yhtään mitään, mitä hän sanoi. No tähän olen tottunut puolessatoista kuukaudessa. Lopulta juna saapui Dallasin keskustaan, minkä korkeat rakennukset kertoivat minulle. Nousin pois Akardin asemalla ja kävelin muutaman korttelin Magnolia-hotellille. Kirjautuminen ihan hienoon hotelliin sujui kivasti, vaikken ihan kaikkea ymmärtänytkään, mitä texasia puhuva neiti kertoi. Kello oli jo melkein kymmenen, joten nousin kymmenennen kerroksen huoneeseeni enkä houkutuksesta huolimatta lähtenyt viereisessä korttelissa olevaan cowboy-henkiseen ravintolaan.

Oli jotenkin tuttua ja turvallistakin tulla taas USAhan. Tämä on viides kerta, kun olen Yhdysvalloissa. Asuin vuoden lähellä Chicagoa 1980-luvun alussa ja sen jälkeen olen käynyt täällä muutaman viikon matkoilla kolmesti. Tänään en vielä paljon päässyt katselemaan Dallasia, mutta kävelymatkalla olleet toimettomat ihmiset toivat kovasti mieleen muut isot amerikkalaiset kaupungit, joissa olen vieraillut. Täällä keskustassa oli kuitenkin vain vähän ihmisiä, kun Etelä-Amerikassa heitä oli aina hyvin paljon.

Kirjoittaessani tätä blogia katselin televisiota, josta tuli uutiset, urheilua ja iltashow´ta. Oli oikeastaan hämmentävää, että uutiset olivat 80-luvun alussa ihan samanlaiset kuin nyt. Ei oikein mitään oikeita uutisia, vaan lähes ainoastaan onnettomuuksia ja paikallisia väkivaltaisuuksia. Tosin Meksikossa näytettiin aamu-uutisissa onnettomuus, missä auto ajoi suoraan ihmisten päälle, sekä sotilaan polttoitsemurha! Katselin myös Jimmy Kimmel Show’ta, jota kävimme Seijan kanssa Los Angelesissa katsomassa paikan päällä, kun se kuvattiin suorana.

Mexico City

Unohdin eilen ottaa aamiaiselle mukaan pikku lomakkeen, jonka olin saanut respasta. Minulle kuuluukin amerikkalainen aamiainen, mihin kuului omeletti, jotain paikallista mössöä, leipää ja kahvia. Tämä olikin parempi tarjonta kuin eilinen, joskin alkaa olla jo aika täynnä kananmunia aamiaisella. Sain kuitenkin syötyä niin, että aamupäivän jaksoi.

Pian kahdeksan jälkeen lähdin taas kävelemään. Nyt minulla oli selvä päämäärä enkä lampsinut vaan kävelin reippaasti. Tein melkein viiden kilometrin aamukävelyn Ángel de la Independencia -aukiolle. Aamulla oli pirteä ilma, mutta ei kylmä. Työmatkalaisia oli liikkeellä paljon, joskin mukaan sopi hyvin, kun ei käyttänyt julkisia kulkuneuvoja. Saavuin aukiolle yhdeksän jälkeen. Olin lähdössä käymään Teotihuacánissa, minne olin varannut kyydin. Jouduin etsimään aika pitkään pikkubussia eikä ollut ihme, etten sitä löytänyt, sillä auto ajoi paikalle vasta 9:20.

Teotihuacán oli valtava, noin 150 000 asukkaan, kaupunki ennen 500 jaa. Se oli aikansa suurimpia kaupunkeja maailmassa. Kuitenkin vuosien 550-900 välillä kaupunki hylättiin, mutta syytä tähän ei varmuudella tiedetä. Teotihuacánin asukkaat eivät jättäneet mitään kirjoituksia, joten ei olla edes varmoja keitä nämä kaupunkilaiset olivat. He kuitenkin olivat rakentaneet valtaisan kaupungin ja sille kaksi todella valtavaa pyramidia. Auringon pyramidi on maailman kolmanneksi suurin pyramidi. Se on 215 metriä leveä ja 60 metriä korkea. Kuun pyramidi on jonkin verran pienempi, mutta valtaisa rakennelma sekin. Kuun pyramidin sisältä on löydetty kuusi aiempaa pyramidia eli vanhan päälle on rakennettu uusi ja isompi. Myös auringon pyramidin sisällä on aiempi pyramidi.

Blue Bus -yhtiön pikkubussi kyyditti viisi matkustajaa Mexico Cityn keskustasta noin 40 kilometriä koilliseen Teotihuacánin kaupunkiin. Keskustassa liikenne oli tietenkin kovin ruuhkaista, mutta arvostin kuskimme hyvin rauhallista tyyliä. Hän ei töytäillyt vaan eteni rauhassa, mutta kuitenkin ihan tehokkaasti. Kaupungin ulkopuolella vauhti parani, mutta teillä oli hämmentävän paljon töyssyjä, joihin oli pakko hidastaa reilusti. Reilun tunnin ajon jälkeen saavuimme Teotihuacánin kylään. Kävelin muutaman sata metriä arkeologisen nähtävyyden portille, missä ostin 95 peson arvoisen pääsylipun. Sinne kelpasi ainoastaan käteinen, joten onneksi minulla oli jäljellä kaksi 50 seteliä.

Samalla aukeni edessäni aivan valtava Auringon pyramidi. En ole aiemmin oikeata pyramidia nähnyt ja tämä todella paikkasi sen puutteen. Rakennus oli aivan uskomattoman suuri. Sen jalusta levisi käsittämättömän leveälle ja kauniin tasaisesti reunat nousivat huipun tasanteelle. Matkalla ylös oli kolme tasannetta, jotka sulautuivat hienosti kokonaisuuteen. Ylös johti leveät portaat, mutta sinne ei saanut kiivetä. Ehkä hyvä niin, sillä paikka sijaitsee yli 2 200 metrin korkeudessa. Kiersin pyramidin kokonaan jo melko kuumassa päivässä. Sitten kävelin Kuolleiden valtakatua Kuun pyramidille. Pitkän ja leveän kadun varrella oli runsaasti varsin hyvin säilyneitä rakennuksia. Kuun pyramidi oli myös hyvin komea ja valtava. Paikalla oli hyvin vähän esineistöä eikä juuri lainkaan opastauluja, joten lähinnä kävelin ympäriinsä, katselin valtavia rakennuksia ja nautin käynnistä.

Kävin ennen autoon paluuta syömässä kylän ravintolassa asteekin sopan. Ei ollut hääppöistä heidän murkinansa. Paluumatka Mexico Cityyn oli päinvastainen toisinto tulomatkasta. Minulla oli metrolippu taskussa, mutta en malttanut sitä käyttää vaan kävelin takaisin hotellille. Kiertelin eri reittejä kuin edellisillä kävelyillä. Tämä on valtava kaupunki ja täällä on mukavasti katsottavaa, vaikkei menisikään mihinkään isoon nähtävyyteen. Asteekkien soppa ei riittänyt loppupäiväksi, joten pakotin itseni uudestaan syömään. Melko kivassa paikassa söin fajitas-annoksen, joskin se on Suomessa varsin erilainen. Se oli kuitenkin runsas eikä tänään enää tarvitse muuta syödä.

Reittini kulki vielä kerran komealle Zócalolle. Aukiota kyllä jaksaa katsella, vaikka joka päivä. Ihmisiä oli arkenakin paljon, joskin selvästi vähemmän kuin viikonloppuna. Minä hipsin hiljalleen hotellille. Jälleen tuli kävelyä yli 20 kilometriä, ainakin puhelimeni mukaan. Tänään oli miellyttävän kuumaa, vähän alle 30 astetta, joka ei kuitenkaan ollut paahtavaa hellettä, mihin ehkä vaikutti korkealla olo. Olin kuitenkin varsin uupunut hotellilla, missä iltaa kuului kirjoittaminen ja huomiseen valmistautuminen.

Mexico City

Meksikolainen aamiainen oli aikalailla erilainen kuin tähän mennessä tarjolla olleet aamiaiset. Lämpimiä ruokia oli tarjolla huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, mutta ne näyttivät melko erikoisilta heti aamutuimaan. Otin niitä varovasti ja osa ruoista oli oikein hyvän makuisia ja osasta olin tyytyväinen, että otin niitä vain hyvin vähän.

Mexico Cityyn luvattiin mukavan lämmintä päivää, joten olin tyytyväinen, kun pystyin laittamaan jälleen sortsit jalkaan. Etelä-Amerikan lämpimillä seuduilla suuri osa miehistä kulki sortseissa, mutta Meksikossa ei juuri kukaan. Tosin täällä on menossa talvi, mutta ehkei se kuitenkaan ole syynä pitkien housujen käyttöön.

Metroasema Pino Suárez oli aivan hotellin kulmalla, joten sinne oli helppo astella. Käytin onnistuneesti metrokorttiani ja pääsin ajamaan taas metrolla. Ensimmäisellä linjalla oli kovin väljää, mutta kun vaihdoin tummankeltaiselle linjalle alkoi vaunu täyttyä, joskin olin päässyt istumaan, joten asia ei suuresti huolettanut. Istuin kyydissä toiseksi viimeiselle asemalle, Copilco, saakka.

Tulin katsomaan Meksikon olympialaisten stadionia, joskin luulin, että lähistöllä olisi muutakin mukavaa katseltavaa, mutta olin väärässä. Stadion itsessään oli ihan hieno, mutta ei se kuitenkaan tarjonnut kovin paljon ihasteltavaa. Kävely oli kuitenkin mukavaa, vaikkei täällä kovin paljon ihmeteltävää ollutkaan.

Palasin takaisin metroasemalle. Capilcosta palasin takaisin pohjoiseen Centro Médico -asemalle, missä vaihdoin ruskeaan linjaan. Tacobayan päätepysäkillä minun piti vaihtaa pinkille linjalle, mutta se oli jostain syystä suljettu, joten jouduinkin ajamaan oranssilla kaksi asemanväliä pohjoiseen. Siellä nousin pois maan alta ja lähdin katselemaan suurta Chapultepecin puistoa. Puisto on latinalaisen Amerikan toiseksi suurin puisto ja suuri se olikin. Ihmisiä oli hyvin paljon viettämässä sunnuntaita ja sää oli siihen erinomainen. Suurten puiden alla oli oikein mukavan lämmintä, mutta ei kuumaa. Puistossa oli myös paljon myyjiä, jotka tarjosivat ruokia ja myös kaikkea mahdollista turhaa krääsää. Kuulin kauempana olevan myös esityksiä, mutta niitä en mennyt katsomaan. Puistossa oli paljon pitkäpyrstöturpiaaleja, jotka ovat suuria mustia lintuja, joilla on hyvin voimakas ääni.

Oikein mukavan puistokävelyn jälkeen palasin kaupungin kaduille. Lähdin etenemään kohti koillista pitkin Reforma-katua. Katu oli hyvin leveä ja tietenkin vilkas. Jalkakäytävillä oli sen sijaan aika väljää, joten siellä oli helppoa ja leppoisaa kävellä. Tasaisin välein kadulla tuli suuria liikenneympyröitä, joiden keskellä oli komeita patsaita tai välillä vähemmän komeita. Nämä liikenneympyrät eivät tainneet olla kuitenkaan liikenneympyröitä, sillä autot ajoivat niistä suoraan molemmilta puolin ympyrää. Niistä kuitenkin sai kääntyä muihinkin suuntiin, joten en oikein ymmärtänyt miten homma toimi. Eivät tuntuneet kaikki autoilijatkaan ymmärtävän ja näin joitain erikoisia väistöliikkeitä kunkin etsiessä omaa reittiään.

Pitkä kävely teki nälkäiseksi, mutta onneksi ison kadun varrella oli myös ravintoloita. Valintani ei osunut ihan nappiin, mutta huonomminkin on matkan aikana käynyt. Tilasin päivän kalan, jonka lajia en tiedä, mutta se oli kuitenkin ihan maistuva valkoinen kala. Tarjoilija osasi ihan hyvin englantia ja nautti sen käytöstä. Tilasin ruokajuomaksi Corona-oluen, joka aiheutti tarjoilijassa iloisen reaktion, joka johti nyrkkitervehdyksen vaihtoon.

Ruokailun jälkeen jatkoin etenemistä samaa katua pitkin, kunnes käännyin kohti Palacio de Bellas Artes. Saman tien leppoisa kävely muuttui väkijoukossa kulkemiseksi. Ihan yhtä paljon ei ihmisiä ollut kuin eilen, mutta repusta ja puhelimesta piti pitää koko ajan huolta. Muuten kulkeminen oli ihan mukavaa, joskin pidin enemmän väljemmästä menosta, jolloin sai oman kulkunsa mitoittaa ilman muiden toikkarointeja. Kävelin mahtavalle Zócalolle, mistä oli tuhannet tuolit viety pois ja aukio oli mukavampi. Kiersin vielä vähän kauemmaksi, mutta voimat ja intokin alkoivat loppua. Kävelin kovassa ruuhkassa takaisin hotellille. Puhelin kertoi, että kävelyä tuli tälle päivällä 20 kilometriä.

Mexico City on todella suuri kaupunki enkä oikein hahmota, missä kaikkialla täällä kannattaisi käydä. Joka tapauksessa oli oikein kiva kävellä siellä missä kävelin ja päivä oli mukava. 

Mexico City

Minulla oli kello herättämässä viideltä, mutta 4:13 oveen koputettiin. Respan rouva varmisti, että olin hereillä ja olinhan minä, koska joku oli ovella. Eilen respan mies oli kirjannut lomakkeelle, että minulle piti laittaa aamiainen pussiin, koska en ehtisi sitä paikan päällä syömään. Hän laittoi vahingossa lähdöksi 4:30, mutta kun huomautin siitä, niin hän sanoi, ettei väliä, koska aamiainen olisi paikalla vielä 5:30:kin. En saanut tietenkään enää unta, mutta enpä ainakaan myöhästynyt lähdöstä.

Hotellihuoneen hintaan kuului ilmainen kuljetus lentokentälle. Olin varsin suurella Bogotan kentällä ennen kuutta, jolloin paikalla oli jo hämmentävän paljon ihmisiä. Ajauduin ensin kansallisien lentojen puolelle, mutta kysymällä minut ohjattiin kansainväliselle puolelle. Lensin Meksikoon Volaris-nimisellä lentoyhtiöllä. Valinta kohdistui tähän yhtiöön, koska niillä oli sopiva aikataulu. Hinta ei ollut ihan halpa, mutta ei kalleimpiakaan. Vähän minua epäilytti miten tällaisen yhtiön, josta en ole ikinä kuullutkaan, homma toimisi. Nyt yllätyin todella positiivisesti. Sain tehtyä netissä etukäteen lähtöselvityksen ja lentokentällä tarvitsi vain puhelimesta näyttää boarding passia, ja laukku lähti kohti Meksikoa. Bogotan lentokentällä asiat toimivat oikein hyvin muutenkin. Turvatarkastus näytti aluksi hyvin sekavalta, mutta niin vain jonot löytyivät ja tavarat skannattiin. Sitten kävelin portille B3, mistä lento Mexico Cityyn lähti aikataulun mukaan.

Luulin pääseväni ensimmäiseen luokkaan, koska paikkanumeroni oli 2E. No eipä tässä koneessa ollut ensimmäistä luokkaa vaan olimme kaikki ihan samalla tasolla. Bussi- ja junamatkoista on aina kerrottavaa, koska niissä näkee kaikkea mielenkiintoista. Lentokoneessa ei edes ikkunapaikalla ole paljon katseltavaa, saati sitten sen vieressä. Nyt oikeastaan 4:13 herätys oli hyvä asia, sillä sain torkuttua yllättävän paljon viiden tunnin lennosta. Tosin heräilin toistuvasti suu auki ja jouduin pyyhkimään suupieliä, mutta joka tapauksessa aika meni oikein vauhdikkaasti.

Lentokone laskeutui Mexico Cityn lentokentälle puolen päivän aikaan. Tulin jälleen uudelle aikavyöhykkeelle, joita onkin kurottavana umpeen, kunhan lähden kohti itää. Muodollisuudet Meksikossa sujuivat oikein nykyaikaisesti. Reilun kymmenen Euroopan maan kansalaiset, ja pohjoisamerikkalaiset, pääsivät omaa reittiään tullimuodollisuuksissa. Tällä linjalla tarvitsi laittaa passin etusivu lukijaan ja edetä sitten kuvattavaksi, ja sillä olivat muodollisuudet selvitetty. Aivan kuten Helsinki-Vantaalla. Tosin passiin ei tullut leimaa!

Kello oli vähän yli 12 ja pääsisin hotellille vasta kolmelta, joten minulla ei ollut kiirettä. Pussiaamiainen oli ollut hyvin mitätön, joten päätin mennä syömään heti lentokentällä. Löysinkin ihan kelvollisen ruokapaikan, jossa söin turhan rasvaisen lämpimän voileivän ja kahvin. Kello ei ollut vieläkään paljon, mutta ajattelin kuluttaa aikaa keskustassa. Olin hyvin iloinen, että täällä lentokentältä pääsi keskustaan metrolla, jolloin ei tarvinnut pelata taksisuhareiden kanssa. Kävelin reppuineni hiljalleen metroasemalle. Yritin ostaa lipun tiskiltä, mutta siellä nainen sanoi, ettei lippuja ole. En tiedä mitä hän lipputiskillä myi, jos ei lippuja? Menin automaatille ja onnistuin hankkimaan itselleni kortin ja siihen matkarahaa. Olin vaihtanut Kolumbian rahat Meksikon rahoiksi, joita minulla oli 200 pesoa. Hurautin automaattiin 50 peson setelin, jolloin sain 15 pesoa maksavan kortin ja siihen 35 peson edestä reissuja. Automaatti ei ehdottanut, että olisin ottanut osan rahasta takaisin. Nyt minulla taitaa olla kortilla seitsemän matkan edestä rahaa. Ehkei haittaa, vaikka en ehtisi kaikkia matkoja käyttää, sillä viisi pesoa on alle 30 senttiä.

Metro on oikein hieno tapa matkustaa, koska se on hyvin yksinkertainen, kunhan on saanut lipun ostettua. Nyt ajoin keltaisella linjalla päätepysäkille ja siellä vaihdoin pinkkiin linjaan ja ajoin Pino Suárezin asemalle. Keltaisella linjalla oli kovin väljää, mutta pinkillä oli matkustajia hyvinkin paljon. Koska lähdin ensimmäiseltä asemalta, pääsin istumaan, mutta jouduin pitämään isoa reppua koko ajan jalkojeni välissä ja pientä reppua sylissä. Nousin oikealla asemalla pois ja lähdin katselemaan ympäristöä. Minulla oli iso reppu selässä ja pieni olkapäällä, ja aikaa kulutettavana toista tuntia. Mietin mitä tekisin ja keksin ratkaisun, kun kävelin kivalle kävelykadulle. Siellä oli paljon ravintoloita terasseilla. Menin yhteen niistä ja tilasin oluen. Aika meni kuin siivillä, mutta olueni loppui, joten jouduin tilaamaan uuden. Kävelykatu oli kovin vilkas, joten minulla riitti hyvin paljon katseltavaa. Turisteja oli kovin vähän tai paikallisia oli hyvin paljon, jolloin turisteja ei seasta juuri erottanut. Mexico Cityssä on ehkä noin yhdeksän miljoonaa asukasta ja metropolialueella ehkä 20 miljoonaa, mutta varmaa tietoa ei ole kenelläkään. Valtavasti täällä ihmisiä kuitenkin on.

Sain kellon käytettyä kolmeen ja oli aika mennä San Lucas -hotellille. Matkaa ei ollut pitkästi, mutta ihmisiä oli kaikkialla hyvin paljon. Kiersin hotellille hieman takakautta ja näytti, että viettäisin yöni jossain hyvin epämääräisessä paikassa. Mutta kun pääsin hotellin etupuolelle, se näytti ihan mukavalta. Muodollisuudet sujuivat helposti ja huone osoittautui oikein mukavaksi, siistiksi ja suureksi.

Hetken levon jälkeen lähdin katselemaan Mexico Cityn keskustaa. En muista olenko ikinä ennen ollut näin ruuhkaisilla kaduilla, jotka levittäytyivät näin laajalle alueelle. Ihmisiä oli kaikki kadut täynnä ja he näyttivät olevan vain viettämässä lauantaita. Mitään juhlapäivää ei käsittääkseni ollut vaan ihmiset olivat tulleet kaduille vapaapäivää viettämään. Kuljin koko ajan reppu vasemmassa kainalossa ja toinen käsi taskussa, missä oli puhelin. En kuitenkaan täälläkään kokenut mitään uhkaavaa vaan pelkällä varautumisella tunsin oloni ihan turvalliseksi. Nautin hyvin paljon tästäkin hienosta kokemuksesta.

Odotin hyvin paljon pääsyä Zócalolle eli kaupungin keskusaukiolle, josta olen nähnyt hyvin vaikuttavia kuvia. Paul McCartney piti siellä konsertin vuonna 2012 ja katsojia oli 200 000, mikä antaa osviittaa aukion koosta. Enkä pettynyt! Aukio oli hyvin vaikuttava! Se oli hyvin laaja, sen ympärillä oli komeita rakennuksia ja keskellä aukiota liehui hyvin suuri Meksikon lippu. Kokonaisuus oli hyvin vaikuttava. Iso osa aukiosta oli aidattu ja siellä oli tuhansia tuolia. Lavalla pidettiin jotain puheita, mutta ilmeisesti tapahtuma oli jo lopussa, koska tuolia oltiin kasaamassa. Aukion huomattavin rakennus oli mahtavan näköinen katedraali. Onneksi se oli vielä auki ja pääsin katselemaan sitä sisältäkin. Sisältä valtava kirkko noudatti katolista kaavaa runsaine koristeluineen. Kirkon reunoilla turistit saivat kulkea, mutta keskellä olevilla penkeillä ja sisemmällä alttarilla oli menossa häät. En jäänyt onnittelemaan hääparia vaan poistuin vilkkaaseen kaupunkiin.

Kävelin keskustan kaduilla ilman tarkempaa suuntaa ja nautin ihmisten paljoudesta. Tällaista ei kuitenkaan kovin usein saa kokea eikä tungos ollut missään vaiheessa oikeasti ahdistava. Manuel Tolsan aukiolla näin kivan ravintolan ja päätin mennä syömään. Tilasin sopan ja oluen. Olut oli hyvä, mutta soppa hyvin laihaa, joskin maku oli hyvä. Tämä oli ensimmäinen kerta tällä matkalla, kun jäin ruokailun jälkeen nälkäiseksi. Jatkoin kävelyä ja ohitin oikein hienon Palacio de Bellas Artesin rakennuksen useiden muiden komeiden rakennusten lisäksi. Kuten suurissa kaupungeissa aina, oli täälläkin kaduilla kaiken näköistä esiintyjää. Katselin vähän aikaa, kun rokkibändi soitti todella antaumuksella. Ties vaikka innostunut kitaristi olisi joskus ollut kuuluisakin.

Päivä alkoi hämärtyä ja oli aika vähentää yksi kulkija tästä kaupungista. Päivä oli ollut aika pitkä, mutta Ciudad de México oli tehnyt minuun oikein hyvän vaikutuksen. Saa nähdä syveneekö vaikutus huomenna?

Bogota

Toinen Bogotan päivä sujui pilvisessä säässä, mutta noin 20 asteen lämmössä. Valitsin tänään toisen aamiaisvaihtoehdon, mutta se ei ollut niin hyvä kuin eilinen. Ei pitäisi mennä vaihtamaan, jos ei ole vikaa. Olin huoneessani melkein kymmeneen, jolloin menin aulaan reppujeni kanssa. Sain jättää ison repun hotelliin säilöön, joten pääsin kävelemään kaupungille pelkän pienen repun kanssa.

Kävelin aamun mukavassa lämmössä noin kilometrin pohjoiseen päin. Kävelin hiljalleen katsellen Bogotan jo vilkasta liikennettä ja verkkaisia kävelijöitä. Täällä oli miellyttävän näköistä ja se vain paranee, sillä pitkää kävelykaistaa ollaan rakentamassa katujen väliin. Alue on kiemurteleva ja viihtyisä komeine palmuineen ja vesialtaineen. Kuljin ylämäkeen rauhallisesti, kuten olen täällä korkealla oppinut toimimaan. Melko pian kuitenkin saavutin, mitä olin hakemassa. Olin tullut keskustan vieressä olevan korkean Monserrate-vuoren juurelle ja siellä funikulaariasemalle. Menin lippujonoon ja ostin edestakaisen matkan ylös. Sitten menin seuraavaan jonoon, jossa jonotettiin itse laitteeseen.

Aika pian kävi selväksi, että jono liikkui hitaasti. Paljon myöhemmin selvisi, että kiemurteleva jono oli myös varsin pitkä. Jonotusaika oli yhteensä tunti ja vartti, mikä oli pitkä aika vain seisoskella ja katsella ympärillä olevia ihmisiä. Viimeinen yllätys oli, etten jonottanutkaan funikulaariin vaan köysiradalle. Köysiratoja oli kaksi vierekkäin ja ne kulkivat toisiaan vastaan. Kesti melkein kymmenen minuuttia, että vaunu kulki alhaalta ylös ja päinvastoin. Vaunuun sopi 40 henkeä kerrallaan, joten siitä voi laskea paljonko edelläni oli ihmisiä, kun tulin jonoon. Ylhäällä minulle selvisi, että funikulaari ei kulkenut ollenkaan vaan sille tehtiin jotain huoltohommia tai se oli vain rikki. Kun yleensä ylös mennään sekä köysiradalla ja funikulaarilla, ja nyt vain köysiradalla, niin se tietenkin hidasti huomattavasti ylös pääsyä.

Lopulta pääsin köysiradan vaunun kyytiin 39 muun kanssa. Sisällä oli ahdasta eikä ollenkaan mukavaa, mutta matka ei onneksi ollut kovin pitkä. Bogota näkyi alhaalla hämäränä, sillä tänäänkin oli varsin utuinen päivä. Ylhäällä näkymät eivät juuri parantuneet. Kaupungin suuren koon pystyi havainnoimaan, mutta yksityiskohdat eivät juuri näkyneet. Se oli tietenkin pieni pettymys. Isompi pettymys oli vuoren huipun tarjonta. Siellä oli iso kirkko, joitain kalliita ravintoloita ja paljon matkamuistomyymälöitä, mutta siinäpä se. Kiersin lyhyen kierroksen metsikössä, missä lupailtiin jopa kolibrien läsnäoloa. En nähnyt kuin yhden varpusentapaisen linnun enkä mitään muuta. Reitin varrella oli patsaita Jeesuksen elämästä ja niiden edessä oli ihmisiä polvillaan. Kirkko on jonkinlainen pyhiinvaelluskohde. Ylhäällä oli enemmänkin ihmisiä, joilla oli matkasauva osoituksena vaeltamisesta, mutta heidän pukeutumisensa antoi ymmärtää, etteivät he kovin pitkää matkaa olleet kävelleet.

Olin harkinnut kävelemistä alas, mutta pitkä seisominen paikoillaan ja aamiaisen katoaminen kehostani kannustivat minua menemään alas köysiradalla. Tähän päädyin ja olin tyytyväinen, että odotusaika oli nyt vain puolisen tuntia. Alhaalla missioni oli löytää ravintola ja siinä olin tällä kertaa aika tehokas. Harmikseni ruokalista oli suppea ja jouduin valitsemaan roast beef -voileivän, mikä ei ollut ollenkaan maistuva. Ruokailun jälkeen kiertelin keskustassa bogotalaisten elämää katsellen. Yliopistot taitavat juuri aloittaa lukukautensa, sillä kampuksilla oli paljon nuoria ja useampikin musiikkilava odotti illan rientoja. Bogotan keskusta oli tänäänkin hyvin värikäs ja siellä oli ihan mielenkiintoista kävellä ja katsella. Jälleen oli aivan väärä mielikuva paikasta etukäteen, mutta harvoin ennakkoaavistus ja todellisuus kohtaavat.

Minä jatkan huomenna taas lentokoneella eteenpäin. Lentoni lähtee aamulla kahdeksalta, joten päätin olla tulevan yön lentokenttähotellissa, jolloin aamun lähtö on sujuvampaa. Hotellin nuori mukava nainen tilasi minulle taksin ja kertoi hinnan olevan 55 000 pesoa. Pian keltainen taksi saapui ja mies kuljetti minut keskustan halki ja myöhemmin leveämpiä teitä lentokentälle. Keskusta oli tietenkin täynnä autoja, mutta kyllä niitä riitti myös sen ulkopuolellekin. Kuski hujautti lentokentälle saakka, mutta palasi sitten toista kilometriä takaisin Habitel Select -hotellille. Maksu oli oikean suuruinen ja minä pääsin kätevästi hotellin oven eteen.

Lentokenttähotelli oli varsin suuri ja sellainen oli myös huoneeni. Olin tyytyväinen, että huone oli moderni ja tilava, sillä välillä huoneeni ovat olleet aivan muuta. Täältä ei päässyt illalla minnekään, mutta eipä minulla ollut mitään tarvetta minnekään enää mennä. Kirjoittelin ja valmistauduin huomiseen.

Bogota

Regina hotellin aamiainen oli hieman erilainen kuin aiemmin olen kohdannut. Täällä valittiin listalta millaisen kokonaisuuden halusi. Vaihtoehtoja oli viisi, mikä oli varvin riittävä. Oma valintani oli sopivan suuri ja maittava.

Aika pian lähdin katselemaan Bogotaa. Kiertelin lähinnä La Candelarian kaupunginosan alueella, mutta kulku varmaan kulki myös sen ulkopuolella. Sää oli koko päivän pilvinen, mutta sadetta ei tullut. Lämpötila oli hieman alle 20 astetta, mikä sopi mainiosti kaupungissa kävelyyn.

Bogotan keskusta, mihin La Candelarian alue kuuluu, oli hyvin vilkas. Autoilua on rajoitettu monilla kaduilla, mikä sai kaupungista rauhallisemman kävellä. Bogotan vaarallisuudesta kerrottiin monissa kirjoituksissa, mutta toisaalta myös kerrottiin, että monet alueet ovat ihan turvallisia. Sellaisia ovat juurikin La Candelaria sekä keskustan alueet. Toki sielläkin pitää käyttää järkeä eikä antaa taskuvarkaille tai repunkaappaajille mahdollisuuksia. Jätin kaikki arvokkaat hotellin kassakaappiin ja reppua pidin kyljessä kiinni ja käsi sen päällä aina, kun oli enemmän ruuhkaa jalkakäytävillä. Täälläkään en kokenut yhtään uhkaavaa tilannetta missään vaiheessa kävellessäni keskustassa. Mihinkään lähiöihin tai keskustan ulkopuolelle ei tietenkään pidä mennä eikä ole mitään syytä mennäkään.

Poliiseja taisi olla kaupungissa enemmän kuin aiemmin käymissäni matkallani kaupungissa. Näin kaksi pientä mielenosoitusta, mutta tuskin tällaista määrää poliiseja olisi niitä varten tänne tuotu. Arvelen niiden olevan täällä vartiossa päivittäin. Osalla oli yllään mellakkavarusteet ja joillakin näin rynnäkkökivääreitä. Poliisien näin suuri määrä ei oikein nosta turvallisuuden tunnetta.

La Candelarian alue olisi ollut oikein kivan näköistä, jos paikoista olisi pidetty huolta vähän paremmin. Kapeilla kaduilla oli oikein kivan näköisiä rakennuksia, mutta monet olivat huonossa kunnossa. Lisäksi suuri määrä graffiteja pilasi monet kauniit paikat. Kävely oli kuitenkin varsin mukavaa. Kaupungin suurimmalla aukiolla, Plaza de Bolivarilla, oli menossa pieni mielenosoitus, mutta se ei selittänyt suurta määrää poliiseja. Aukiolla oli merkittäviä hallinnollisia rakennuksia ja myös katedraali, joiden suojelun vuoksi poliisit täällä olivat. Harmittavasti usea komea rakennus oli verhottu tummalla kankaalla, mitä en ymmärtänyt. Aukiolla oli hyvin paljon puluja, kuten Venetsian Pyhän Markuksen torilla ennen. Katedraali oli kiinni, kuten oli myös lähellä ollut varsin hauskan näköinen Santuario Nuestra Señora del Carmen -kirkko. Keskustan monet kadut oli nimetty calle ja numero tai carrera ja numero. Callet kulkivat luoteesta kaakkoon ja carrerat koillisesta lounaaseen.

Kävin myös kahdessa museossa. Museo del Oro esitteli Kolumbian historiaa kullan kautta. Siellä oli paljon kultaesineitä, joita Kolumbian alueella eläneet kansat olivat ajan saatossa tehneet. Katsottavaa oli aika paljon, mutta minä odotin vähän näyttävämpiä esineitä. Hyvä puoli oli, että espanjan lisäksi tekstit olivat myös englanniksi. Pidin kuitenkin paljon enemmän Museo Boterosta. Fernando Botero oli kolumbialainen taidemaalari ja veistäjä, jonka tauluissa ja veistoksissa esiintyvät helposti tunnistettavat pullean pyöreät hahmot. Museossa oli runsaasti Boteron töitä, joita oli oikein hauska katsella. Lisäksi esitteillä oli yllättävän paljon muiden kuuluisien taiteilijoiden teoksia, kuten Picasson, Dalin, Monet’n ja Renoirin.

Bogota tai oikeastaan sen keskusta oli varsin mukava paikka kävellä. Täällä ei ollut niin epäsiistiä, kuin useassa aiemmassa kaupungissa, vaikkei tämä mikään kaikkein siistein kaupunki ollutkaan. Tunnelma oli varsin kiireinen, kuten suurkaupungissa usein on. Täällä oli ilmeisesti koulut alkaneet, sillä näin pikkutyttöjä koulupuvuissa ja keskustan yliopistoissa kulki paljon opiskelijoita. Liikenne oli eteläamerikkalaiseen tapaan rauhatonta ja kiivasta. Katua ylittäessä piti aina varmistaa, ettei mistään suunnasta tullut autoa, moottoripyörää tai polkupyörää. Ne kaikki pitivät itseään tärkeämpinä kuin jalankulkijaa. En ole ennen nähnyt kahden haitarin bussia, mutta nyt olen.

Bogota

Matkapäivä alkoi jälleen melko aikaisin. Olin aamiaisella pian seitsemän jälkeen ja olin taas ainoa ruokailija. Melko heppoinen oli taas lähtö päivään, mutta tällaisia täällä aamiaiset näyttävät olevan. Olin sopinut respan kanssa, että hän järjestää minulle kyydin lentokentälle 7:45. Paikalla oli auto ja kuski, kuten oli sovittu. Mies oli varmaan respan tuttu, mutta se oli hyvä asia, sillä silloin voi mitä todennäköisemmin kuskiin luottaa. Tähän ainakin pystyi. Lentokenttä sijaitsi melko lähellä Cuscon keskustaa, joten sinne ei kauan ajanut. Hinta oli 25 solia, mutta annoin taskussa olleet kolikot miehelle ja hän vaikutti niistä oikein tyytyväiseltä.

Cuscon lentokenttä ei ollut kovin viihtyisä, mutta tarvittavat asiat toimivat hyvin. Lensin taas LATAM-yhtiöllä, joka vaikuttaa olevan markkinajohtaja täällä Etelä-Amerikassa. Olin tehnyt lähtöselvityksen netissä, mikä toimi hyvin. Terminaaliin tullessa selvitysautomaatin edessä odotti nuori nainen, joka auttoi laukkutarran hankkimisessa. Sitten vein laukun hihnalle, joka vei sen ruumaan. Tälläkin pisteellä oli henkilökuntaa auttamassa ja sain samalla vahvistuksen, että laukku menee suoraan Bogotaan, mikä helpotti toimia Limassa. Turvatarkastus oli hyvin nopea, joten minulla oli jälleen hyvin aikaa ennen lennon lähtöä. Meninkin istumaan yhdelle penkille ja aloin lukea lähtöä odotellessa. Eipä tässä terminaalissa paljon muutakaan voinut tehdä.

Lento Limaan lähti aikataulun mukaisesti. Olin ikkunapaikalla, mutta se ei kovin kauan tuonut iloa, sillä päivä oli aika pilvinen. Välillä pilvien välistä näkyi Andeja ja joitain lumihuippuja, mutta enimmäkseen lueskelin, koska ikkunasta näkyi vain pilviä. Lento kesti vain puolitoista tuntia, joten pian oli Lima allamme. Se oli jälleen suuri kaupunki, mutta ei näyttänyt kovinkaan viihtyisältä. Vihreätä oli vain muutamissa puistoissa, mutta muuten kaikkialla oli vaaleanruskeata ja kuivaa, kuten oli ollut Aricassa, Pohjois-Chilessä. Kone teki komean kierroksen meren yllä laskeutuen sitten kentälle.

Liman lentokenttä oli huomattavasti suurempi kuin Cuscon, mutta se ei kuitenkaan valtava ollut. Täällä jouduin kulkemaan pois terminaalista ja palaamaan takaisin turvaselvityksen kautta. Mietin jäänkö varmistamaan, että laukkuni ei tule hihnalle, mutta uskoin Cuscon henkilökuntaan ja kävelin suoraan odottamatta laukkua. Täälläkin muodollisuudet toimivat oikein hyvin ja pian olin odottamassa lentoa Bogotaan. Kenttä oli ihan viihtyisä, mutta minulla ei ollut kovin paljon aikaa nauttia siitä, sillä vaihtoaika oli vain puolitoista tuntia. Tämäkin kone lähti aikataulun mukaisesti.

Lento Kolumbian pääkaupunkiin kesti melkein kolme tuntia. Pääsääntöisesti oli pilvistä, mutta silloin tällöin näin ikkunapaikaltani vuoristoa ja sittemmin utun takaa viidakkoa ja sen kiemurtelevia jokia. Maan väri oli jälleen miellyttävän vihreä, kun laskeuduimme Bogotaan. Bogota sijaitsee 2 600 metrin korkeudessa, joten hieman olen tullut alemmaksi, mutta riehumaan ei täälläkään voi ruveta. Muodollisuudet toimivat hyvin eikä rajavartija kysynyt kuin hotellin nimen ja pääsin sujuvasti maahan. Laukkuni odotti minua, kun pääsin varsin pitkän kävelyn jälkeen sitä hakemaan.

Täällä en lähtenyt seikkailemaan bussilla, sillä se vaikutti kovin hankalalta. Menin virallisten taksien jonoon ja sain kyydin, joka vei minut turvallisesti perille. Hinta vaikutti korkealta, mutta enpä pystynyt asiaa kiistämäänkään. Bogota oli aivan erilainen kuin kaupungit, joissa olen viime aikoina vieraillut. Heti lentokentältä lähtien kerrostalot olivat siistejä ja uusia. He eivät olleet keskeneräisiä ja ne olivat hyvin maalattuja. Liikenne oli hyvin ruuhkaista, joskin nyt taisi olla ruuhka-aika. Moottoripyöriä oli hyvin paljon ja ne puikkelehtivat kaikkiin koloihin löytääkseen nopeimman reitin eteenpäin. Keskustan liepeillä alkoi tulla enemmän graffiteja ja väliin mahtui kehnompiakin rakennuksia. Bogotassa on jopa kahdeksan miljoonaa asukasta, joskin luvut vaihtelevat lähteestä riippuen.

Minun Regina hotellini sijaitsee La Candelaria -kaupunginosassa, minkä kerrottiin olevan melko turvallinen. Se nähdään huomenna. Respan tiskillä oli yleisiä ohjeita turvallisuudesta, millaisia ei yleensä hotellien auloissa ole. Taksi jätti minut hotellin eteen ja kirjautuminen sujui helposti. Huone on kelvollinen, muttei kovin ihmeellinen. Oli jo pimeätä, kun pääsin huoneeseen. En viitsinyt lähteä katselemaan enää ympäristöä vaan kävin syömässä jonkun käntyn hotellin pienessä ravintolassa ja palasin toisen kerroksen huoneeseen.

Cusco

Perussa ei todellakaan tunnu olevan huippukausi turistien määrässä. Olin aamiaisella jälleen ainoa asiakas enkä ole nähnyt ainoatakaan toista vierasta koko tässä hotellissa, vaikka olen viettänyt täällä jo kolme yötä. Cusco on kuitenkin hyvin suosittu turistikohde, joten huippukaudella täällä pitää olla valtavasti turisteja. Kieltämättä keskustassa on aika väljää, joskin kauppiaita riittää, mutta aika vähän heidän ympärillään on ihmisiä.

Vietin päivän Cuscon keskustassa. Taivas oli pilvinen, mikä piti lämpötilan 20 asteen tuntumassa. Kävelin hyvin rauhallisesti, koska minulla ei ollut kiire ja välttääkseni mahdolliset vuoristotaudin oireet. Minulla ei ole ollut päänsärkyä tai pahoinvointia, mutta vähän ripeämpi nousu portaissa laittaa jalat veteläksi ja pistää vetämään henkeä hetken aikaa. Pysyin melko lailla keskustassa tai sen tuntumassa. Kiertelin hieman eri paikoissa ja nautin rauhallisesta päivästä.

Kävin kahdessa museossa. Cuscon arkkipiispan palatsi aivan keskustan tuntumassa oli espanjalaisten rakentama palatsi inkojen entisen pääkaupungin keskustaan. Rakennuksen perustukset olivat inkojen erinomaista kivien hiontataitoa ja käsittääkseni niiden päälle espanjalaiset rakensivat oman palatsinsa. Sisällä oli lähes ainoastaan maalauksia Cuscon taiteen menestysajalta muutamien muiden maalausten lisäksi. Pieni kappeli oli paras osa näytteillä olevista huoneista. Jostain syystä sisällä ei saanut kuvata ollenkaan, mitä en itse ymmärtänyt, mutta sääntöjä pitää noudattaa.

Keskustan eteläpuolella aika lähellä hotelliani oli Qurikancha. Se oli merkittävän inkatemppelin paikka, josta ei kovin paljon ollut jäljellä. Paikalla oli muureja, jotka oli rakennettu joskus kauan sen jälkeen, kun temppeli oli raunioitunut. Täällä ei ollut juuri lainkaan kylttejä, jotka olisivat kertoneet tarkemmin mitä paikalla on ollut. Niinpä kokonaisuus jäi vähän avoimeksi. Kiertelin paikalla ja otin kuvia sieltä, missä niitä sai ottaa.

Vietin enemmän aikaa Plaza Mayorilla, missä oli mukavasti menoa. Kaupustelijoita oli hieman liikaa, mutta yleensä he uskoivat, kun vain sanoi ”no gracias”, mitä jouduin toistelemaan kovin monesti. Nousin aukion kulmauksessa olevan ravintolan toiseen kerrokseen ja pääsin istumaan parvekkeelle, josta oli erinomaiset näkymät suurelle aukiolle. Tilasin täytetyn croissantin ja oluen enkä pitänyt kiirettä niiden kanssa. Parvekkeelta oli oikein hienoa katsella aukion vilkasta menoa. Ihmisiä oli paljon kulkemassa eri suuntiin. Paikallisia oli selvästi enemmän kuin turisteja, mikä taitaa muuttua, kunhan sadekausi loppuu. Vilkkaan risteyksen liikennettä oli mielenkiintoista katsella. Se soljui eteenpäin, vaikka torvet soivat ja jalankulkijat sotkivat etenemistä parhaansa mukaan.

Tulin iltapäivällä takaisin hotellille. Neljän maissa alkoi ukkoskuuro, jota ennustettiin jo aamupäivälle. Ukkonen ei jatkunut pitkään, mutta illan täyttivät sadekuurot. Kuuden jälkeen, jolloin oli jo lähes pimeää, lähdin vielä iltapalalle. En halunnut mitään raskasta. Sellaisen löytäminen olisi ollut hyvin helppoa, mutta pienen iltapalan äkkääminen oli paljon hankalampaa. Hotellin ympäristössä oli paljon ravintoloita, joten tarvitsi vain etsiä sopiva. Päädyin Inti Paccha -ravintolaan, missä otin kananmunavoileivän, joka oli juuri sopiva nälkääni eikä se maksanut kuin reilun euron.

Täältä minun piti jatkaa Ecuadoriin, mutta siellä poliisien ja huumejengien yhteenotot ovat olleet väkivaltaisia, joten päätin jättää maan kokonaan väliin. Se olisi ollut mielenkiintoinen maa, mutta kaikkialle ei vain pääse. Nyt oikeastaan alkaakin minun pitkä kotimatkani. Oli aika hankala löytää järkevät lennot järkeviin hintoihin. Ne kuitenkin löytyivät ja samalla pysähtelen vielä muutaman kerran mielenkiintoisiin kaupunkeihin ennen paluuta Suomeen.

Cusco

Nukuin hyvin ja nukuin varsin pitkään. Olin aamiaisella vasta puoli yhdeksältä ja olin ilmeisesti viimeinen aamiaiselle tulija, koska ainoastaan yhdessä pöydässä oli kattaukset. Kovin ravitseva tämä aamiainen ei ollut, mutta auttoi eteenpäin. Täällä ja jossain toisessa hotellissa kahvia otettiin termoksesta, josta tuli hyvin mustaa kahvia, essence de café tai jotain. Siihen sitten lisättiin sopiva määrä vettä.

Aamiaisen jälkeen laitoin tavarat hiljalleen kasaan ja vähän vaille kymmenen olin ala-aulassa. Maksoin hotellin ja pyysin sitten lupaa viettää aulassa aikaa, koska junani lähti vasta yhden jälkeen. Luvan sain. Istuin sohvalle ja ymmärsin olevani tänään onnekas tai oikeastaan olin eilen onnekas. Eilen Machu Picchulla oli oikein kaunis ja aurinkoinen sää; täydellinen kiertelyyn mahtavassa paikassa. Tänään satoi koko aamun ja ihan reilusti eikä vain tihuttanut. Pilvet olivat matalalla, jolloin myös näkyvyys oli heikko. Onneksi siis kävin eilen ylhäällä!

Hieman yli kahteentoista saakka luin ja katselin sateessa kulkevia ihmisiä. Sitten otin tavarani mukaan ja menin viereiseen huoneistoon, missä oli ravintola. Söin munakkaan, minkä jälkeen kävelin asemalle. Siellä odottelin aikani, kunnes pääsi nousemaan junaan, joka vei minut Ollantaytamboon. Kuljin siis saman matkan kuin toissa päivänä, mutta toiseen suuntaan. Nyt minulla ei ollut ikkunapaikkaa, joten jouduin ihailemaan mahtavia maisemia kauempaa. Tietenkin ikkunapaikalla istunut ihminen nukkui koko matkan. Minun oli aamulla tarkoitus mennä katselemaan Urubambaa kylän lähellä, mutta huono sää esti aikeeni.

Ollantaytambossa juna pysähtyi ja vaihdoimme bussiin. Homma toimi hyvin ja sujuvasti ja oli minulle jo tuttua. Matka Cuscoon kulki samaa reittiä kuin tullessa ja satuin istumaan samalla puolellakin, joten jonkin verran tuttuja maisemia oli matkan varrella. Lähestyessämme Cuscoa taivas tummeni ja alkoi sataa, muttei kovin voimakkaasti. Bussi toi matkustajat rautatieasemalle, mistä olin lähtenyt kaksi päivää sitten. Minulla oli huone varattuna samasta hotellista, joten reitti hotelliin oli selvä. Respassa oli uusi nainen, mutta kirjautuminen sujui helposti. Sain eri huoneen ja nyt minun pitää nukkua yhden hengen sängyssä, kun viimeksi oli leveä parisänky.

Vein tavarat huoneeseen ja lähdin heti syömään. Lähistöllä oli mukavasti ravintoloita. Menin lähellä olevaan pizzeriaan, koska arvelin pizzan olevan nopea ja helppo ruoka. Helppo se oli, mutta ruoan valmistuminen kesti yllättävän kauan. Pizza oli kelvollista ja vein nälän huomiseen saakka. Palasin kevyessä sateessa hotellille.

Tänään ei ollut kovin paljon kerrottavaa, mutta toivottavasti huomenna vähän enemmän.