Milano

 

Heräsin seitsemän jälkeen ja poikkeuksellisesti lähdin melkein saman tien ulos kävelemään. Perimmäinen syy oli mennä laittamaan kolikoita pysäköintimittariin, mutta lähdin huomattavan aikaisin tarkoituksena katsella aamuista Porto Venereä sekä Välimerta. Aamu oli varsin viileä ja tuulinen, joten oli hyvä, että olin ottanut takin mukaani. Kävin niemen äärimmäisessä kärjessä, mihin on rakennettu pieni kirkko. Meri on aina katselemisen arvoinen ja niin oli tänäkin aamuna. Kiertelin myös toiselle puolelle kylää ja katselin hetken vanhan miehen kalastavan, mutta saalista ei tullut. Sain pysäköintiaikaa riittävästi ja palasin yöpaikkaan, missä olikin sopivasti aamiaisaika. Se tarjoiltiin terassilla, mistä avautui maisema merensalmelle, missä aurinko välillä kimmelsi ja välillä jäi pilven taakse odottelemaan. Jos ilma olisi ollut lämpimämpi, olisi parempaa aamiaispaikkaa ollut vaikeata löytää.

Autoilu päättyi tänään Firenzeen, mihin oli noin kahden tunnin matka. La Spezian läpi pääsimme helposti eikä moottoritielläkään ollut ongelmia. Noin tunnissa saavuimme Pisaan ja kuljetin auton suoraan kuuluisan Kaltevan tornin liepeille. Kävin tornia katsomassa melkein 20 vuotta sitten, ja se on edelleen yhtä kallellaan. Tornin vieressä oleva katedraali sekä kastekirkko ovat häkellyttävän komeita ja kokonaisuus on todella hieno ilman tornin kallistumistakin. Emme menneet rakennuksiin sisään vaan katselimme niitä ulkoa kauniissa auringon paisteessa.

Viimeinen etappi Firenzeen kesti vajaan tunnin ja sujui samassa kiireessä kuin muutkin ajot moottoriteillä. Ennen yhtä pysäköin Skodan autovuokraamon parkkipaikalle eikä tarkastuksessa löytynyt mitään vahinkoja. Kilometrejä tuli ainoastaan reilu 1 400, mikä on kovin vähän normaalimatkoillani, joskin nyt päiviäkään ei kovin montaa ollut. Ajaminen sujui hyvin, kun tottui italialaiseen tapaan edetä liikenteessä. En tietenkään tunkenut pieniin väleihin kuin täkäläiset, mutta opin jo pitämään puoliani, jotta eteneminen sujui kuin muillakin. Pelottavin tilanne tapahtui moottoritiellä, kun edellä ajavan auton alta lensi noin metri kertaa metri kokoinen levy, joka taisi olla pahvia. Se leijaili edessäni eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta väistää sitä tai jarruttaa riittävästi. Onneksi levy laskeutui auton eteen ja vain ajoin sen ylitse eikä mitään tapahtunut. Se olisi voinut laskeutua tuulilasillekin.

Siirryimme raitiovaunulla Firenzen keskustaan. Naiset majoittuivat hotelliin lähelle rautatieasemaa. Poika lähti luennolle ja minä odottelin vajaa kaksi tuntia junani lähtöä. Naiset ja minä kävimme syömässä lähellä hotellia olevassa ravintolassa. Hienoa olla taas turistipaikassa, missä voi syödä silloin, kun on nälkä. Kävelimme ruokailun jälkeen Piazza della Repubblicalle, missä nautittiin minun matkan päättymisen kunniaksi kahvit, juustokakkupala sekä olut. Sitten minä astelin asemalle ja vaimo sekä anoppi kiersivät hiljalleen hotellille. Heidän matkansa jatkuu Firenzessä vielä pari päivää, kun minun pitää palata takaisin Suomeen.

Matkustin nopealla junalla Milanoon, missä majoittauduin lähellä asemaa olevaan hotelliin. Nopean majoittautumisen jälkeen ajoin metrolla Duomolle. Olen jo aiemmin käynyt Milanossa, joten tämä käynti rajoittui välietapiksi huomiselle lennolle. Duomo on oikein komea, mutta liian pitsimäinen kilpaillakseen Firenzen vastaavan kanssa. Ja kupoli on kuitenkin se, mikä Firenzen tuomiokirkon erottaa kaikista muista. Kiertelin vähän aikaa Torinoakin vilkkaammassa kaupungissa ja katselin elämän menoa. Palasin kuitenkin melko aikaisin hotellille enkä varmaan jaksa kovin myöhään valvoa eikä siihen ole syytäkään.

Huomenna lennän Helsinkiin ja sieltä kotiin. Korona-ajan jälkeinen ensimmäinen matka sujui oikein hyvin. Yksin oli oikein kiva kulkea junalla ja katsella uusia kaupunkeja. Laivamatkan peruuntuminen oli iso pettymys, mutta sellaisia ei voi ennakoida. Autolla oli jälleen oikein kiva ajella ja oli myös kiva, että matkan teossa oli seuraa mukana.

Porto Venere

 

Varsin hyvän aamiaisen jälkeen poistuimme Torinosta pian kahdeksan jälkeen. Työmatkaliikenne oli tietenkin meitä vastaan, mutta aika moni taisteli samoista kaistoista meidän kanssa. Eteneminen kaupungin keskustassa oli aika haastavaa karttaohjelmankin kanssa. Koko ajan piti tarkkailla, ohittiko joku jommalta kummalta puolelta, vaikka kaistoja oli vain yksi. Risteykset olivat käännyttäessä harvoin selkeitä, joten piti aina tarkkailla mihin kohtaan piti autoaan ohjata. Moottoritiellä kaikki sitten helpotti, kun etenemissuuntia oli vain yksi ja oma kaista riitti ohittajillekin.

Sää oli aurinkoinen tänäänkin, mutta aamun aikana maaseutua peitti autereinen kajo. Se sai tasaisen maaseudun näyttämään hämyisän viihtyisältä. Etenimme lähes tyhjällä moottoritiellä alle puoli tuntia, kunnes nousimme sieltä pois, ja suuntasin auton keulan Baroloon, joka on Italian tunnetuimpia viinialueita. Barolon kylän ympäristössä oli ihastuttavan kumpuileva maasto. Jyrkät rinteet olivat täynnä säntillisen suoria viinirivistöjä, joilla alkoi jo näkyä hieman ruskan värejä. Usvan rippeet toivat mukanaan pientä aavemaisuutta, joka tarttuu Barolon viineihin tehden niistä oivallisia. Oivallista ei sen sijaan ollut aikainen saapumisemme kylään, sillä kaikki kaupat ja viinituvat olivat kiinni, joten jäimme ilman ensimmäistäkään maistiaista. Onneksi kylä ja maisemat olivat kauniit.

Matka jatkui etelään ja Välimeren rannikolle. Ennen meren rantaa ajoimme hyvin miellyttävissä Ligurian mäkisissä maisemissa. Täällä kylät seuraavat toisiaan ja niiden välillä on hienon mäkistä ja vehmasta maastoa. Teimme taukopysähdyksen Savonan kaupungissa meren rannalla. Joimme kupposet kahvia, kävimme linnassa, kiersimme lyhyesti keskustassa ja poistuimme kaupungista vilkasta ja viihtyisää rantatietä pitkin. Olisin hyvin mieluusti jatkanut rantatietä eteenpäin, mutta se on moninkertaisesti moottoritietä hitaampi, joten rajallisen loma-ajan vuoksi olin pakotettu ohjaamaan kärryn jälleen tylsälle ja kalliille moottoritielle.

Odotuksien vastaisesti tämä moottoritien osuus ei ollut tylsä. Se on rakennettu läpi vuoristoisen seudun ja jo aikaa sitten. Se teki siitä kapean ja mutkaisen, mutta silti hyvin vilkkaan. Keskinopeus laski, mutta tarkkaavaisuuden vaatimukset kasvoivat. Kartta ohjasi meidät hyvin kummalliselle reitille Genovan keskustan liepeille, jossa kiemurat olivat kovin hankalia.

Hieman ennen Cinque Terrea nousimme pois isolta tietä. Cinque Terre on hyvin vuoristoinen alue Välimeren rannalla käsittäen viisi kylää, jotka olivat vielä 1800-luvulla saavutettavissa ainoastaan meren kautta. Nyt kyliin pääsee autollakin, mutta tiet ovat hyvin mutkaisia ja kapeita. Juna olisi kätevin keino mennä kyliin, mutta me jouduimme menemään autolla. En muista, että olisin ennen ajanut yhtä kiemuraisia teitä pitkin, vaikka olen ehtinyt aika monet pienet tiet kiertää Italiassa ja muualla maailmassa. Ajoimme alas Vernazzan kylään, tai niin lähelle kuin sitä turisti sai ajaa. Tie kulki jyrkillä rinteillä, mikä vaati mutkat tekemään hyvin teräviksi eikä usein menemään mahtunut kuin yksi auto kerrallaan. Vauhti oli tietenkin hidasta, mutta ajaminen ei olisi voinut olla nautinnollisempaa. Jouduimme jättämään auton noin kilometrin päähän kylästä ja laskeutumaan lopun matkaa jalkaisin. Lämpimässä paisteessa se oli ainakin seurueen vanhimmille jäsenille raskasta, mutta kyllä kylän ainutlaatuinen sijainti ja erikoislaatuinen kauneus korvasivat vaivan. Kapeassa laaksossa oli yllättävän paljon isojakin värikkäästi maalattuja rakennuksia laskeutuen aivan meren rannalle. Sininen Välimeri kimalteli auringon paisteessa ja ainoa, mitä ei olisi tarvittu, olivat turistit. Paitsi tietenkin meidän autoon mahtunut seurue.

Yövymme Porto Veneressä, joka sijaitsee aivan pitkän niemen kärjessä La Spezian kaupungin läheisyydessä. Mutkaiset tiet jatkuivat loppuun saakka, ja melkein keinutti, kun pysäköin auton kadun varteen lähelle Torre Porte Veneren B&B-yöpaikkaamme. Huoneet ovat viihtyisät ja liian kalliit, mutta niin käy, kun haluaa yöpyä tällaisessa suositussa paikassa. Kaupunki on pieni, mutta hyvin, hyvin pittoreski! Sen korkeat ja kapeat, miellyttävän värikkäät rakennukset hakevat vertaisiaan. Kun niiden edessä liikehtii Välimeren akvamariinipinta ilta-auringon välkehtiessä pienistä mainingeista, tulee mieleen, että kyllä tätä kannattaa muidenkin tulla katsomaan. Teimme pienen kävelyn pimenevässä kylässä, mutta palasimme pian meren rannalla olevalle terassille ansaituille juomille. Edessä olevassa satamassa jonkun roikaleen 30-metrinen jahti odotti omistajiaan palkollisten tehdessä kannella mukamas-töitä, jotta edes näytti siltä, että he ansaitsisivat palkkansa. Oluen, oluen, viinin ja viinin nautinnan jälkeen nousimme ylemmälle kadulle, josta löytyi rouvani silmään sopiva ravintoja, joten sinne menimme syömään. Naiset ottivat letun muotoon paitettua pastaa ja kehuivat annoksiaan, tietenkin. Miehet ottivat erilaiset kala-ateriat, jotka olivat oikeasti hyviä. Minun paistettujen kalojen joukossa oli friteerattuja mustekalan vauvoja, jotka olivat ensimmäiset syömäni mustekalat, jotka maistuivat hyvältä. Lopetimme ruokailun vähän ennen yhdeksää ja silloin kylä oli jo aivan autio eikä edes ravintolat olleet avoinna.

Torino

 

Hotellin alakerran aamiaishuone oli oikein mainio paikka aloittaa matkapäivä Italiassa. Järvelle avautuvat ikkunat tulvivat aamuaurinkoa salin täyteen. Täällä koronarajoitukset eivät koskeneet aamiaistarjoilua vaan kaikki saivat liikkua ja hakea ruokaa ja juomaa halunsa mukaan. Uskon, että ravintola on itse tulkinnut sääntöjä omaksi edukseen. Täällä oli matkani paras aamiainen, johon sisältyi myös lämpimiä ruokia, kuten munakokkelia tehtynä oikeista munista.

Olimme Skodassa sisällä ja omilla paikoillamme ennen yhdeksää, joten ajopäivä saattoi alkaa. Liikenne Verbaniassa oli hyvin hiljaista, ja parin kiemuran jälkeen pääsimme moottoritielle kohti etelää. Mieluummin ajaisin pienempiä teitä, mutta pienet tiet vuoristossa ovat armottoman hitaita, joten meidän oli pakko ajaa moottoriteillä enemmän kuin toivoin. Keskivauhti perin hiljaisilla moottoriteillä oli noin 130 km/h, mikä auttoi etenemään mallikkaasti. Teimme kierroksen etelän kautta koukaten ja jatkoimme Chatilloniin saakka ennen kuin nousimme pois moottoritieltä. Siitä jatkoimme hyvin pientä ja kiemurtelevaa alppitietä aina 2 000 metriin nousten. Aurinko paistoi edelleen aivan siniseltä taivaalta, kun pääsimme Breuil-Cerviniaan katsomaan yli 4 500 metrin korkuista Matterhornia. Tosin tällä puolen rajaa se on Monte Cervino eikä ihan niin Tobleronen muotoinen kuin Sveitsistä päin katsottuna.

Vietimme vajaan tunnin laaksossa, jonka kaikilla puolilla kohosivat ällistyttävän korkeat vuoret. Monte Cervino tietenkin hallitsi kokonaisuutta, mutta katsoi minne päin vain, paitsi alaspäin, niin sai ihailla silmiä hiveliä maisemia. Etäisyyksiä vuorille oli mahdotonta hahmottaa, mutta se ei ihailua haitannut. Suurin osa kallioista oli harmaana, mutta lumisia notkelmia löytyi paljon ja ihan ylhäällä Monte Cervinon vierellä oli laaja lumialue, missä varmaan pystyi nytkin laskettelemaan. Tosin ei ihan yhtä alas kuin talvella. Eräällä rinteellä oli jäätikkö, joka loikoili sopivasti solassa. Kävelimme lyhyen matkaa tyypillisessä Alppien laskettelukeskuksessa, joka oli tietenkin kovin hiljainen tähän aikaan vuodesta. Jonkin verran patikoijia siellä oli, ja heitä varten oli auki joitain kahviloita ja ravintoloita. Menimme kahville erään kahvilan terassille auringonpaisteeseen, joka ei kuitenkaan jaksanut lämmittää niin paljon, että olisi voinut ottaa takin pois päältään. Olimme kuitenkin yli 2 000 metrin korkeudessa. Paikan tarjoilija oli onneton tunari emmekä jaksaneet odottaa varttituntia pitempään tilauksen antamista paikassa, jossa asiakkaita oli vain neljässä pöydässä. Pysähdyimme toiseen kahvilaan ennen parkkipaikkaa, ja siellä onnemme kahvin suhteen kääntyi suotuisaksi.

Serpentiiniteiden ajaksi vaihdoimme kuskia. Ei, kuskiksi ei mennyt anoppi eikä vaimo, vaikka paikkaa hänellekin tarjottiiin. Poika siirtyi ratin taakse saaden äidiltään välittömästi ehdottoman ohittamiskiellon. Tie on oikein hyvässä kunnossa, mutta se on vain kapea ja hyvin mutkainen. Poika ajeli vauhdikkaasti jyrkkää alamäkeä ja vältteli jarrujen liikaa kuumentumista. Joku turisti esti pitkään sujuvaa etenemistä, jolloin ohitus oli pakko tehdä, mikä valkaisi takapenkkiläisen rystysiä entisestään, mutta puhekyky oli salpaantunut. Ennen moottoritietä kuski vaihdettiin jälleen vakuutusehtojen vuoksi.

Pysähdyimme Ivrean kaupungissa. Vanhasta keskustasta löysimme aukiolta terassin, jossa söimme välipalaksi pari bruschettaa. Kiersimme katsomaan suurta linnaa, mutta pian palasimme autolle ja ajoimme uuden keskustan kautta jälleen moottoritielle. Reilu puoli tuntia myöhemmin olimme Torinon miljoonakaupungin keskustassa. Arvelin sunnuntain liikenteen olevan vähäistä, mutta kyllä siellä autoja silti kulki varsin runsaasti. Kiitos apukuskille ja karttaohjelmalle, että pääsimme sujuvasti perille Hotel Diplomaticin edustalle kaupungin keskustaan.

Nopean majoittautumisen jälkeen lähdimme kävellen kohti Palazzo Realea. Kuljimme pitkin hyvin vilkasta kävelykatua, jossa todella valtaisa määrä ihmisiä kulki nauttimassa vapaapäivästä. Se pisti anopin vähän aprikoimaan, josko Kuopio ei ehkä sittenkään ole se mualiman napa. Löysimme kuninkaallisen palatsin, joka ulkoapäin näytti hieman ränsistyneeltä kerrostalolta, mutta oli sisältä tietenkin jotain aivan muuta. Green Pass -tarkastusten jälkeen pääsimme ostamaan lippuja, joista anoppi ja minä maksoimme täyden hinnan, vaimo pääsi opettajana ilmaiseksi ja poika sai alennuksen, kun muisti ikänsä viisi vuotta väärin, kuulemma vahingossa. Kyllä oli lukuisiin kuninkaallisiin huoneisiin laitettu kultaa, kauneutta ja prameutta. Katseltavaa oli todella yltäkylläisesti. Erityisen komea oli Pyhän Käärinliinan Kappeli, missä ennen parikymmentä vuotta sitten tapahtunutta tulipaloa säilytettiin kuuluisaa Jeesuksen käärinliinaa, joka on tai ehkä ei ole ihan aito.

Jälleen tuli Italiassa ilta ja auringon valo poistui tältä päivältä. Torinolaisia oli tullut keskustaan aiempaakin enemmän, mikä sai hiljaisen anopin pohtimaan entistä syvemmin navan sijaintia. Luulisi, että miljoonakaupungissa ruokapaikan löytäminen olisi helppoa, mutta niin ei ole, jos ajautuu ostoskadulle väkijoukkoon. Hortoilun lopputuloksena kuitenkin lopulta löysimme auki olevan ravintolan, joka ei ollut täynnä. Kaikki nauttivat pizzoistaan ja erityisesti nälän poistumisesta.

Palasimme hotellille metrolla minun toivomuksesta, sillä haluan aina käydä kokeilemassa metroa, jos sellainen kaupungissa on. Tiketin ostaminen sujui kivasti automaatista, vaikka täkäläisen automaatin tulostustehokkuus oli hämmentävän hidasta. Ajoimme Porta Nuova -asemalta XVIII Dicembre -asemalle. Neljän aseman välin matkaan meni noin viisi minuuttia, mutta ne kaikki olivat mukavia. Olimme aivan hotellin kulmilla ja päivä alkoi olla kirjoituksia vaille valmis.

Verbania

 

Molempien puhelimet herättivät täsmälleen seitsemältä. Alakerran aamiaishuoneessa olimme puoli tuntia myöhemmin ensimmäisinä asiakkaina. Täällä sai buffetpöydässä olla korkeintaan kaksi kerrallaan ja ainoastaan kahvit piti tilata henkilöstöltä. Suomalaiset hallitsivat ohjeet ja järjestyksen täsmällisesti. Kymmenen minuuttia myöhemmin tulivat muunmaalaiset ruokailijat ja kaaos koronarajoitusten suhteen oli valmis. Onneksi me olimme jo kylläisiä ja poistuimme paikalta.

Olimme hieman myöhässä aikataulusta, kun ajoin auton pois 14 euroa yöltä maksaneesta pysäköintihallista. Mikko ohjasi reitin Milano-Bologna moottoritielle, jota lähdimme ajamaan länteen päin. Aluksi liikennettä oli hyvin vähän, mutta Milanon ympäristössä kaikki kolme kaistaa täyttyivät kulkijoista. Löysimme reitin Malpensan lentokentälle aika kätevästi eikä harhaanajoja tullut kuin yksin mitätön. Veimme auton P3-pysäköintipaikalle ja kävelimme reippaasti ollen Terminaali Yhden sisääntulon kohdalla noin kolme minuuttia ennen kuin Helsingistä lentäneet lasteni äiti ja anoppini kävelivät sisään terminaaliin. Lento oli sujunut hyvin ja viikon Italian matka oli alkanut erinomaisesti, kun vastassa olivat kaksi heidän suosikkisukulaistaan.

Uudet tulijat olivat nälkäisiä, mutta päätimme silti ajaa Vareseen emmekä menneet lentokentän steriiliin kahvioon. Parkkipaikan valinta ei ollut taloudellisesti onnistunut, sillä puolen tunnin pysäköinti maksoi 10 euroa. Eikä paikka edes ollut kovin hyvä vaan aika ahdas. Mikko laittoi suunnaksi Varese, jonka keskustaan saavuimme noin puoli tuntia myöhemmin. Varese ei ollut mitenkään muistiin jäävä kaupunki, vaikka muutama kivan näköinen rakennus siellä olikin. Joimme kahvit ja söimme käntyt kahvilan terassilla ilman näköalaa mihinkään. Sitten kiersimme pienen kierroksen keskustassa ennen kuin siirryimme Palazzo Estensen alueelle. Palatsi on nyt viranomaisten käytössä, joten kiersimme vain sen suuressa puutarhassa, missä oli muutamia huikean suuria puita ja muuten kauniin vihreätä.

Varesesta poistuimme aika pian ja ajoimme toistakymmentä kilometriä pohjoiseen Sacro Monre di Varesen kirkolle, joka oli aika korkealla vuorilla. Ajo oli tietenkin kivaa mutkaista kapeata tietä pitkin, ja sattumalta pääsimme lähemmäksi kirkkoa kuin luulimmekaan. Puolen kilometrin kävelyn jälkeen pääsimme katselemaan hyvin runsaasti koristeltua kirkkoa. Hieno se oli, mutta tällaisia katolisia runsaasti koristeltuja kirkkoja on tässä maassa aika monta. Sijainti kirkolla oli kyllä aivan erinomainen korkealla vuorella, josta oli näkymät kauaksi utuiseen laaksoon. Menimme lounaalle pieneen ravintolaan sisälle, koska terassin kaikki kolme pöytää olivat varattuja. Naiset söivät maistuvat risotot, poika aika hyvän liha-aterian ja minä kelvollisen polentaa sisältävän makkarapaistoksen.

Meillä oli varattuna hotellihuoneet Lago Maggioren länsirannalla. Sinne ajoimme pieniä teitä pitkin yrittäen pysyä lähellä järven rantoja. Koko matka oli oikeastaan yhtä pientä kaupunkia, jonka nimi vain vaihtui noin viiden kilometrin välein. Ajaminen oli oikein mukavaa, kun koko ajan piti rattia kääntää, mutta silti ehti katsella kaikkea mielenkiintoista. Takapenkillä naiset olivat kovin hiljaisia, mutta välillä tuli kommenttia jostain mielenkiintoisesta paikasta. Lago Maggioren länsiranta on rakennettu aivan täyteen asutusta. Paljon oli tehty turisteja varten, mutta kyllä siellä katse kiinnittyi myös hulppeisiin huviloihin jyrkillä rinteillä. Liikenne oli vilkasta ja koko ajan piti tarkkailla lähes holtittomasti ohittelevia moottoripyöriä. Muuten ajaminen oli ihan helppoa ja mukavaa.

Ennen viittä olimme Verbaniassa ja tietöiden vuoksi pienten kiemuroiden jälkeen Hotel Pallazion edessä. Majoittuimme tähän hienoon hotelliin, jossa naisten huoneesta oli aivan mahtava näköala yli auringossa kimaltelevan järven. Miesten huoneesta näkyi oikein kivoja tiilikattoja. Huoneet olivat mukavan tilavia, mutta turhan viileitä. Hotellin interiööri oli minua miellyttävä, mikä toi pisteitä sijainnin lisäksi. Majoittumisen jälkeen kävelimme viehättävällä rantaa seuraavalla käytävällä kaunista järveä katsellen. Tyynessä vedessä ui silkkiuikkuja, joutsenia sekä suuri määrä pullasorsia. Aivan rannan tuntumassa ei ollut viivähdyspaikkoja, joten jouduimme siirtymään viini/olutvirkistyksille hieman kauemmaksi rannasta. Auringon vielä paistaessa oli lämmintä istuskella terassin pehmeillä penkeillä, mutta auringon painuessa vuoren taakse oli pakko laittaa enemmän päälle. Kaupungin viihtyisyys rajoittui järven rantaan, sillä heti sen ulkopuolella oli lähinnä vain asuinrakennuksia ja parturiliikkeitä muiden vastaavien palvelujen lisäksi.

Naisten silmät alkoivat mennä puoliumpeen jo aika aikaisin pitkän päivän johdosta. He nauttivat huoneessaan vastapäätä säteilevien valojen välkkeestä Lago Maggioressa ennen kuin sujahtivat ohuiden lakanoiden alle toivomaan, että nukahtavat ennen kuin on liian kylmä vaipua uneen.

Cremona

 

Pitkät päiväkävelyt saivat matkan aikana jalkani varsin uupuneiksi. Tasaisella meni aivan hyvin, mutta portaissa aloin näyttää jo kovin vanhalta mieheltä. Repun kantamisessa on oikeastaan sama asia, tasaisella reppu tulee mukana ongelmitta. Koronan takia kaikilla rautatieasemilla ovat odotussalit suljettu, ja luulen, että samoin on tehty laukkujen säilytyspaikoille. Jos minulla olisi ollut matkalaukku repun sijaan, olisivat Ferraran, Trevison ja Viacenzan vierailut olleet hyvin hankalia toteuttaa. Pienen repun huonona puolena on vähäinen vaatemäärä. Puhtaat vaatteet olivat käyneet vähiin, mutta onneksi pääsin huoltoon pojan luokse, missä vaatteeni pestiin riittämään loppumatkan.

Aamupäivällä kiersimme Firenzen pohjoisosassa poikani asunnon ympäristössä. Kuljimme hyvin jyrkkää mäkeä ylhäälle katsomaan erinomaista näkymää Firenzeen. Duomo näytti täältäkin, noin viiden kilometrin päästä, valtaisalta rakennukselta, mitä se tietenkin onkin. Palasimme alemmaksi ja kävimme European University Institute Villa Salviati -kampuksella, jossa pojan luennot pääasiassa pidetään. Komea ja suuri huvila on rakennettu 1400-luvulla, mutta on nyt valjastettu akateemiseen käyttöön. Puitteet oppimiselle ovat kohdallaan.

Tänään vaihdoin junamatkailun automatkailuun. Puolen päivän jälkeen siirryimme, poikani ja minä, bussilla ja raitiovaunulla Firenzen lentokentälle. Auton vuokraaminen oli yksinkertaisinta lentokentältä, joten olin varannut auton sieltä. Vuokraaminen sujui tavallista helpommin ja nopeammin. Noin viiden minuutin tietojen vaihdon jälkeen sain avaimet Skoda Octaviaan. Se oli pettymys, sillä olin varannut saksalaisen auton tai vastaavan, ja sain vastaavan. Ei auttanut surkutella vaan laitoimme vähät tavaramme peräkonttiin, säädin hallintavälineet kohdalleen ja lähdimme etenemään kohti Luoteis-Italiaa, jossa ajelemme muutaman päivän.

Lentokenttien ympärillä on aina liikenne varsin vilkasta ja niin täälläkin. Aikamoisia mutkia piti ajaa ennen kuin urkeni väylä moottoritielle. Onneksi apuna oli auton oikein hyvä karttaohjelma sekä pojan haukansilmät. Moottoritiellä eteneminen oli sitten taas tasaista ja joutuisaa. Liikennettä oli runsaasti, mutta tilaa oli Matinkin mennä jommalla kummalla kaistalla. Ajoimme isoa haipakkaa Luccan ja La Spezian ohitse kohti pohjoista. Aullan kohdalla päätimme nousta pois tullitieltä ja jatkaa eteenpäin pienemmällä tiellä ihan vain vaihtelun vuoksi. Sekä ajaminen että katseltava olivatkin paljon kivempia näillä pikkuteillä. Tämä on hyvin mäkistä seutua, jossa kylät ovat aika kaukana toisistaan. Hiljalleen nousimme korkeammalle, jolloin kylät loppuivat kokonaan ja tiet mutkistuivat serpentiiniksi. Ajaminen oli nautinnollista, mutta samalla ehti myös nauttia hienoista Apenniinien vuorista. Aika ei ollut serpentiinien puolella, joten palasimme ennen Parmaa isolle tielle.

Kuusikaistaisella Milanon-Bolognan tiellä oli ruuhkaista vauhdin laskiessa välillä alle satasen. Käännyttyämme Cremonaan johtavalle tielle oli jälleen väljää ja leppoisaa. Olimme ajaneet paljon maksullisella moottoritiellä. Se on hyvin joutuisaa, mutta siitä lystistä pitää myös maksaa. Hinnaksi tuli noin euro kymmentä kilometriä kohden. Stradivariuksen kotikaupunkiin, Cremonaan, saavuimme ennen pimeän laskeutumista. Löysimme kätevästi ennalta katsomani pysäköintihallin, josta Hotel Imperoon oli vain parin korttelin matka. Pysäköinti kaupunkien keskustassa on hyvin hankalaa. Jos hotellilla ei ole omaa pysäköintipaikkaa, niin on yleensä helpointa viedä auto parkkihalliin, mikä tietenkin sitten maksaa.

Cremonassa on todella suuri ja hieno katedraali. Tosin sellaisia on tullut vastaan tälläkin reissulla jo aika monta. Kirkkoon tutustuminen jäi aika vaillinaiseksi, koska emme halunneet osallistua emmekä häiritä meneillään olevaa ehtoollista. Kirkon vieressä oli maailman korkein tiilestä tehty kellotorni. Sen huipulle olisi ollut mahtava kiivetä, mutta se oli jo kiinni, kun saavuimme kaupunkiin. Cremona ei ole kovin suuri kaupunki. Keskustassa oli muutama oikein viehättävä aukio, niiden ympärillä monia hienoja rakennuksia, mutta aika pian sen jälkeen alkoivat aivan tavalliset kerrostalot. Pyörimme jonkin aikaa kapeahkoilla kujilla etsien mukavaa ravintolaa. Sellaista emme löytäneet, mutta menimme Ristorante Centraleen. Melko isossa ravintolassa oli lisäksemme vain kaksi asiakasta perjantai-iltana. Söimme molemmat päivälliseksi pastaa. Söin reippaasti oman annokseni, mutta pasta ei vain ole minun ruokaa. Harjoittelin kotona pastan makua ennen matkaa eikä se maistunut silloin eikä se maistunut nytkään. Pojalle maistui hänen pastansa, ja sen lisäksi vielä liharuokakin.

Cremonan iltaelämä jäi aukioille, minkä kuulimme oikein hyvin neljännen kerroksen huoneeseemme. Me jouduimme kuitenkin jättämään perjantain riennot väliin, koska huomenaamulla on aikainen herätys, jotta ehdimme toivottuja vieraita vastaan Malpensan lentokentälle.

Firenze

 

Oli taas aika vaihtaa kaupunkia. Vietin rauhallisen aamun huoneessani, ennen kuin otin repun kantoon ja lähdin astelemaan kohti asemaa. Kuljin siis jälleen kerran Padovan halki, mutta valitsin hieman eri reitin, joten kulku oli kivaa. Kävelykaduilla kulkivat töihin ja kouluun menevät ihmiset, joista toisilla oli kiire, mutta toisilla ei, tai he eivät välittäneet kiireestä. Olin asemalla tietenkin paljon ennen lähtöä, mutta sama se kummassa päässä odottelin.

Vicenzaan ei ollut kuin 16 minuutin junamatka. Aurinko paistoi jo melko lämpimästi, kun kävelin keskustaan. Kaupungissa oli toripäivä. Se tarkoitti, että kadut ja aukiot olivat täynnä kojuja, joissa myytiin kaikkea, mutta eniten rättejä ja ryysyjä. Ne eivät minua kiinnostaneet vaan päin vastoin, kojut estivät minua katselemasta keskustan nähtävyyksiä. Niinpä päätin lähteä käymään kauempana keskustasta olevaa arkkitehti Palladion suunnittelemaa hienoa huvilaa. Aurinko lämmitti mukavasti ja jouduin ottamaan takin pois lähestyessäni kuuluisaa huvilaa. Harmikseni näin kalterit pihatien edessä, eli huvila on auki vierailijoille ainoastaan kolmena päivänä viikossa, eikä torstai kuulunut niihin.

En jäänyt murehtimaan vaan huomasin saman tien kyltin Villa Valmarana ai Nani -huvilalle. Se ei ole Rotondan veroinen, mutta erinomaisen hieno kesämökki kuitenkin. Sen oli joku hyvin rikas mies rakennuttanut 1700-luvulla. Ulkoa päin melko iso rakennus ei tuonut mieleen paljon superlatiiveja, mutta sisällä oli toista. Viiden alakerran huoneen seinille oli Tiepolo maalannut hempeillä väreillä hienoja freskoja, joissa oli kreikkalaisten tarujen tarinoita. Katselin rauhassa komeita maalauksia, minkä jälkeen kiersin huvilan puutarhassa, mistä oli kovin kauniit maisemat ympäröivään maaseutuun. Täällä on kivan mäkistä ja mäkien päällä useimmiten iso mökki sypressien katveessa. Menin huvilan kahvioon nauttimaan välipalaa ja nautin kauniista maisemista.

Kiireetön lomalainen asteli rauhallisesti takaisin keskustaan. Menin saman tien katsomaan tämän hyvin kuuluisan Andrea Palladion suunnittelemaa Teatro Olimpicoa. Ulkoa päin rakennusta ei olisi teatteriksi tunnistanut, ja vähän vaikeaa sitä oli teatteriksi sisältäkään hoksata. Katsomo oli puoliympyrän muotoinen. Penkit olivat puisia, kuten ne ovat olleet silloin joskuskin. Näyttämö oli hyvin poikkeuksellinen. Siinä oli otettu mallia roomalaisista teattereista, joissa näyttämön takana on marmoriseinä, jossa oli lukuisia patsaita. Seinällä oli kolme aukkoa, keskellä isompi ja reunoilla pienemmät. Näistä aukoista näkyi kaupunkikuva, jossa perspektiivit oli rakennettu uskomattoman aidon tuntuisesti. Teatteri rakennettiin 1500-luvun lopulla ja rakennelma osoittautui niin osuvaksi, että näyttämöä ei ole sen koommin muovattu. Ja hyvä niin.

Torimyyjät olivat tilinsä tehneet ja vieneet loput tavaransa mukanaan jättäen keskustan minun tarkasteltavaksi. Vicenzan keskusta ei ollut niin tiivis kuin esimerkiksi Ferraran keskusta. Siellä oli Matin mukava tallustaa ja katsella muun muassa Palladion suunnittelemia palatseja. Siirryin ennen neljää takaisin asemalle. Sieltä jatkoin paikallisjunalla Veronaan, jossa oli puolen tunnin odotus. Nousin Frecciarossa-junaan, mikä vei minut puolessatoista tunnissa Firenzeen.

Palasin siis takaisin pojan luokse yhdeksi yöksi ennen kuin matka jatkuu vielä vähän aikaa.

Padova

 

Aamiainen tarjottiin hotellin vieressä olevassa pizzeriassa, missä olin eilen käynyt syömässä. Kaikki piti taas pyytää tiskin takaa koronarajoitusten vuoksi. Lämmintä ruokaa ei tarjoiltu, joten hieman ohueksi ruokailu jäi. Sen kanssa kuitenkin lähdin kohti päivän haasteita.

Arvioin välimatkat vähän liian suuriksi, joten olin Scrovegnin kappelin luona aivan liian aikaisin. Kiertelin lähistöllä puolisen tuntia ennen kuin menin sisälle lipputoimistoon. Aamu oli aika vilakka, mutta kuitenkin takilla pärjäsi. Olin hankkinut lipun ennakkoon ja minun piti olla paikalla kymmeneltä. Meitä kerääntyi kymmenkunta ihmistä kappelin eteen ennen määräaikaa. Tasan kello kymmenen ovi avautui ja meidät otettiin sisälle. Katsoimme täsmälleen viisitoista minuuttia kestävän videon, minkä jälkeen edellinen ryhmä poistui kappelista ja me menimme sisään. Täsmälliset järjestelyt on tehty suojaamaan kappelin ainutlaatuisia freskoja. 1300-luvun alussa Giotto maalasi suunnattoman rikkaan pankkiiri Scrovegnin yksityiseen kappeliin seinät. Hän ei käyttänyt pelkästään maalarin valkoista vaan kuvasi seinille pitkät tarinat raamatusta erittäin hienoin kuvituksin. Aikaansa nähden ne on maalattu poikkeuksellisen elävästi ja tunteellisesti. Värien käyttö oli hyvin monipuolista, mutta sinisen runsaus sai ainakin minut innostumaan. Giotton näkemyksen mukaan helvetissä ei todellakaan ole mukavaa. Ehkä hänen kuvaukset ovat saaneet syntiset muuttamaan tottumuksiaan.

Siirryin kappelilta keskustaan, missä kiertelin ja katselin. Menin katsomaan Regionen palatsia. Siellä oli vain yksi valtaisa sali katsottavana. Yli 80 metriä pitkän salin kaikille seinille oli maalattu freskoja hyvin kirjavin aihein eläimistä ja vaakunoista pyhiin ihmisiin. Toisessa päässä oli yli kymmenen metriä korkea puinen hevonen, joka oli tehty vuonna 1466. Se on kopio Donatellon tekemästä Gattamelatan ratsastajapatsaasta, joka seisoskelee aukiolla tuossa minun ikkunan alla. Tämä aito on vähän pienempi ja pronssinen.

Menin sulattelemaan kulttuuriannosta Piazza delle Erben terassille olut seuranani. Kiertelin lännen kautta takaisin eteläiseen osaan keskustaa. Aamun koleus vaihtui päivän aurinkoiseksi, melkein 20 asteiseksi lämmöksi. Keskustan ulkopuolella oli aika hiljaista, mutta siitä huolimatta mukava kävellä. Menin katselemaan Padovan kasvitieteellistä puutarhaa, joka on maailman vanhin yliopistollinen kasvitieteellinen puutarha. Se on perustettu jo vuonna 1545. Paikan vanhin puu on vuonna 1585 istutettu niin sanottu Goethen palmu. Sille on rakennettu ihan oma kasvihuone, jonka se melkein kokonaan täyttääkin. Kasveja oli paljon katsottavana, mutta melkein kaikkien kyltissä oli pelkkä latinalainen nimi, mikä ei minulle paljon kertonut.

Kävin huoneessani lepäämässä toista tuntia, mutta ennen neljää lampsin lähellä olevalle laajalle ellipsin muotoiselle Prato della Valle -aukiolle. Olin kulkenut sen ohitse aiemmin päivällä ja huomannut, että sinne päättyy tänään Giro del Veneto -pyöräkilpailu. Netistä tutkailin asiaa ja selvitin, että kyseessä on yhden päivän mittainen kilpailu, joka päättyy Padovaan neljän ja puoli viiden välillä. Aukion laidalla oli tehty valtavat järjestelyt. Katu oli aidattu pitkältä matkalta ja siellä oli kaiken maailman mainoksia ja sirkustoimintaa. Televisiokameroita oli ainakin puolenkymmentä ja kilpailua selosti pari toimittajaa. Pyöräily ei ole kovin hauskaa seurattavaa paikan päällä. Odottelin maalipaikalla noin 40 minuttia ja seurasin pieneltä videotaululta miten pyöräilijät ajoivat lähiseudun teillä. Sitten tuli pari autoa, muutama moottoripyörä, ja lopulta poliisiauto valot vilkkuen. Jännitys kohosi. Näin muutaman sadan metrin mittaisen suoran päässä puolen kymmentä pyöräilijää, ja sitten ensimmäinen nosti kätensä ilmaan ylitettyään maaliviivan. Ja siinä se sitten oli. Myöhemmin netistä luin, että kisan voitti joku belgialainen. Hyvä Belgia.

Myöhemmin illan pimetessä tein vielä kiertokävelyn keskustassa. Padovassa on kiva kävellä, koska keskustassa autoja on vähän. Pyöräilijöitä on muiden Italian kaupunkien mukaisesti paljon, mutta ne väistävät hyvin kävelijöitä. Iltaruokailu rassaa minua edelleen. Venetsiassa on niin paljon turisteja, että siellä on ymmärretty, että ihmisillä voi olla nälkä ennen myöhäistä iltaakin. Mutta ei Padovassa. Minä olen seitsemän jälkeen jo aivan naatti ja valmis vetäytymään levolle ruokailun jälkeen. Yritän etsiä ravintolaa, jossa olisi tarjoilu jo toiminnassa, mutta siellä vasta laitettiin pöytäliinoja paikoilleen ja viriteltiin uunia lämpimäksi. Minulle ei jää vaihtoehdoksi kuin hankkia mauttomampia vaihtoehtoja.

Hotellit Italiassa ovat aika vanhanaikaisia, tai ainakin ne, missä minä olen asustanut. Se näkyy muun muassa siinä, että ovissa on perinteiset lukot. Avainten perät ovat suuret, ja ne pitää aina jättää respaan, kun poistuu hotellista. Tähän Donatello-hotellin huoneeseeni 229 ei pääse ilman kännykkää. Huoneen ovi on pienen käytävän perällä eikä koko käytävällä ole valoa. Niinpä on pakko valaista lukkoa puhelimella, jotta saa laitettua avaimen lukkoon.

Padova

 

Poistuttuani hotellista kävin vielä kerran Pyhän Markuksen torilla, vaikka se olikin täysin väärässä suunnassa. Tori oli ennallaan, mutta kyllä sitä kesti katsella vielä yhden kerran. En voi sanoa, että Venetsia olisi eilisen aikana tullut tutuksi, mutta ilman puhelinta pystyin suunnistamaan Rialtolle ja sieltä rautatieasemalle. Toki lukuisat ”per Railto” ”Alla Ferrovia” -kyltit auttoivat minua suunnistuksessa.

Päätin mennä Trevisoon, kun en parempaakaan vaihtoehtoa keksinyt. Aseman automaatista sain hankittua muutaman euron hintaisen lipun paikallisjunaan. Minun ei tarvinnut odottaa pitkään vaan pääsin melko pian junan kyytiin. Tasainen matka kesti vain reilu puoli tuntia eikä uuden veroinen juna pysähtynyt välillä kuin kerran. Trevison asemalla ei ollut repunsäilytyspaikkaa, joten pidin sen mukanani koko kaupungissa vierailun ajan.

Treviso ei kovin paljon minulle tarjonnut. Se on melko pieni, noin 80 000 asukkaan kaupunki. Keskusta oli ihan kiva, mutta siellä ei ole säilynyt tai ollut mitään merkittävää rakennusta. Mukava siellä oli kuljeskella ja katsella, mutta mieleen sieltä ei kovin paljon jäänyt. Sää oli puolipilvinen ja melkein lämmin, mikä teki kuljeskelusta mukavampaa. Eniten nautin Sile-joen kulkua katsellen. Se virtasi varsin voimakkaasti ja virtauksen mukana kulki paljon kasveja, mistä tulkitsin joen tulvineen yläjuoksulla. Joen vesi oli kirkasta ja vihreään vivahtavaa. Voimakkassa virrassa uiskenteli eri lintuja, kuten nokikanoja ja merimetsoja sekä joitain muita, joita en vielä tunnistanut.

Iltapäivällä siirryin Trevisosta Padovaan paikallisjunalla. Junamatkailu Italiassa on varsin helppoa. Lippuja voi ostaa etukäteen netistä tai aseman automaateista, kuten tänään tein. Jokaisella matkalla minulla on ollut erinäköinen lippu enkä ole varma pitääkö ne jotenkin leimata vai ei. Tätä lippua yritin tunkea leimausautomaattiin, mutta vehje sanoi minulle, ettei käy. Siten tulkitsin, että tätä lippua ei tarvitse leimata. Kahdesti lippuni on tarkistettu ja olen matkustanut seitsemän kertaa junalla. Näillä prosenteilla ei vielä pummilla kannata matkustaa.

Padova antoi minulle heti hyvän vaikutelman, vaikka vain kävelin sen läpi hotellille. Täällä on reilu 200 000 asukasta, joten ihan pieni paikka ei ole. Tunnelma oli mukava ja katseltavaa oli huomattavasti enemmän kuin Trevisossa. En poikennut suoralta reitiltä hotellille, vaikka moni kivan näköinen aukio ja kuja minua houkuttelikin. Ydinkeskustan ulkopuolella liikenne rauhoittui eikä kävelijöitäkään ollut kovin paljon. Löysin Hotel Donatellon helposti hyvin suuren Sant’ Antonion kirkon vierestä. Ilokseni ikkunoistani avautuu näkymä suoraan kirkon edessä olevalle aukiolle, ja jos avaa ikkunan, näkee myös kirkon, tai ainakin sen julkisivun.

Tein illan suussa kiertokävelyn keskustassa, mutta jätin isoimmat innostukset huomiseksi. Ragionen palatsi sekä sen molemmin puolin olevat Piazza della Frutta ja Piazza delle Erbe olivat vähintäänkin vaikuttavan näköisiä. Kiertokävelyn päätteeksi palasin hotellin luokse, missä kävin pizzalla. Minut ohjattiin pöytään ilman mitään kyselyjä. Sen sijaan joiltain myöhemmin tulleilta tarkastettiin koronapassi, mutta ei kaikilta. Osalla tarjoilijoista oli maski naamalla, mutta toisilla leuan alla lepäämässä. Varsin hyvin maskia käytetään sisätiloissa, ja esimerkiksi junissa kaikilla on maski koko ajan naamalla.

Venetsia

 

Päiväni Venetsiassa alkoi aamiaisella kahdeksalta. Vuorot on jaettu 7:30 ja 10:00 väliselle ajalle, ja jäi ilman sapuskaa, jos ei tullut omalla vuorollaan. Täälläkään ei itse saanut kuin osoittaa ruokaa mitä haluaa ja tarjoilija laittoi ne taltarikille. Mitään kuumaa ei tarjoiltu, paitsi tietenkin kahvia ja teetä.

En viivytellyt vaan lähdin saman tien kulkemaan Venetsiaan. Olen käynyt aiemmin Pyhän Markuksen kirkossa ja Dogen palatsissa, joten näitä uskomattoman hienoja paikkoja en tällä kertaa mennyt katsomaan. Näin säästyin myös varsin pitkältä jonotukselta. Turisteja ei täällä ole niin paljon kuin aiemmilla vierailuillani, mutta yksinkään ei tarvinnut kulkea. Sää Venetsiassa oli puolipilvinen ja aamupäivällä vielä hieman viileä. Myöhemmin aurinko paistoi enemmän, jolloin turistit kulkivat lyhythihaisissa, mutta paikalliset edelleen toppatakit kiinni.

Ensimmäisenä ihastelin jälleen Markuksen toria. Sen komeutta ei voi kiistää. Muistan, kun pikkupoikana minulla oli palapeli, jossa oli kuvattuna Pyhän Markuksen kirkko. Kokosin palapelin useasti ja tietenkin toivoin, että joskus pääsisin sitä oikeasti katsomaan. Suunnistin sieltä etelään, joskin jouduin tekemään pitkän kierroksen lännen kautta. Canal Granden yli menee ainoastaan kolme siltaa, joten yleensä kiertämistä tulee, jos aikoo vaihtaa puolta toiselle. Kävelin rauhallisesti kaikkea katsellen Ponte dell’ Accademialle, jonka kautta pääsin kiertämään Punta della Doganalle. Sieltä oli oikein hienot näkymät Dogen palatsille. Pistäydyin myös Basilica di Santa Maria della Salutessa.

Kävelin hiljalleen Rialton sillalle lännen puolella Canal Grandea. Kapeilla kujilla oli hyvin hauskaa kulkea, kun ei ikinä tiedä mitä seuraavan kulmauksen takaa tulee vastaan. Tuon tuostakin joutui ylittämään pienen kanavan, ja taas matka jatkui 50 metriä seuraavaan kulmaukseen. Suuntavaisto ja silloin tällöin rakennuksen kyljessä olevat ¨per Rialto¨ vinkit ohjasivat minut kuuluisan sillan luokse. Menin aivan Rialton sillan vieressä suuren kanavan reunalla olevalle terassille ja nautin varsin tyyriin oluen katsellen kanavan hyvin vilkasta liikennettä. Oli todella jännittävää seurata, miten täällä kaikki toiminta tapahtuu veden päällä. Siellä tapahtuu tavaran toimitus, sairaankuljetus, palokunnan toiminta, poliisitehtävät ja jätteiden kuljetus kaiken muun liikenteen lisäksi. Hämmensi, miten kätevästi liikenne toimi, vaikkei veneissä ole jarrujakaan.

Kiertelin vielä sikin sokin reittiä Pyhän Markuksen torille, mistä siirryin hetkeksi hotellille lepäämään. Seuraavalla reissulla suuntasin itään keskustasta. Siellä oli hiljaisempaa, mutta kivoja paikkoja riitti katseltavaksi. Kiersin hiljalleen pohjoisempaan osaan Venetsiaa, missä ihmisiä oli jälleen huomattavasti enemmän. Onneksi ei ole mitään kiirettä, sillä välillä väylät ovat aivan tukossa lukuisten kulkijoiden vuoksi. Kävin nauttimassa oluen oikein mukavassa Il Santo Bevitore -baarissa hyvän vinkin ansiosta.

Toisen tauon jälkeen lähdin etsimään ruokapaikkaa. Niitä toki Venetsiassa riittää, mutta pitäisi löytää Matille sopiva. Suuntasin Rialtolle päin ja siitä vielä pohjoisemmaksi, jolloin kaikkein kalleimmat paikat jäivät jälkeeni. Hämmästytin itseni nopealla ravintolan valinnalla, joka ei edes vaikuttanut huonolta ratkaisulta. Venetsiassa korotetodistusta ei pidetä yhtä tärkeänä kuin Firenzessä, sillä täällä riitti, että sanoin ravintolan omistajan kaltaiselle touhukkaalle, että minulla on todistus. Hän näki, että olen rehellinen mies, joten mitään todistuksen skannausta ei tarvittu. Tilasin kauniin näköisen liha-aterian ja olin tyytyväinen, etten ottanut mukaan mitään sivutuotetta. Liha oli ehkä aavistuksen liian medium minulle, mutta oikeasti valittamisen sijaa ei ollut. Viherpippurikastike löysi erinomaisesti lihan täyteläisyyden.

Kävelin pimeässä Venetsiassa suunnistaen Pyhän Markuksen torille, minne muuallekaan. Huitelin liiaksi itään, mutta vilkaistuani puhelimen karttaa, sain suuntimen oikeaksi ja pääsin kivojen kiemuroiden jälkeen jälleen tälle hulppean mahtavalle torille. Matkalla oli hyvin vähän ihmisiä, mutta torilla oli toisiakin turisteja.

Sain iltapäivällä sähköpostin, missä kerrottiin, että varaamani laivamatka Venetsiasta Padovaan oli peruttu liian korkean veden vuoksi. Olin hyvin pettynyt uutiseen, sillä olin odottanut laivamatkaa ehkä eniten koko reissusta. Reitti olisi kulkenut kanavia pitkin noin 30 kilometriä sisämaassa olevaan Padovaan kulkien hyvin miellyttävissä maisemissa läpi monien sulkujen. Laiva olisi myös pysähtynyt parissa todella komeassa vanhassa huvilassa. Itse asiassa minun ei ollut lainkaan tarkoitus tulla Venetsiaan, koska olin täällä jo aiemmin käynyt. Tulin tänne alun perin yhdeksi illaksi, koska huomenaamulla olisin lähtenyt täältä laivalla Padovaan. Lakon vuoksi jouduin tulemaan tänne kahdeksi yöksi, ja nyt en pääse matkalle, minkä vuoksi tänne alun perin tulin. Toki Venetsiassa on mahtavaa vierailla tämä neljäskin kerta, mutta silti pettymys oli kova.

Venetsia

 

Päivän vietin Ferrerassa, mutta aamupäivän matkustaessa sinne sekä illan siirtyessä Venetsiaan ja siellä hotellille. Minun piti olla tämä yö Ferrerassa, mikä olisi sopinut hyvin, mutta huomenna ovat kaikki liikennevälineet lakon kourissa, joten jouduin aikaistamaan matkaani Venetsiaan päivällä.

Hotellin aamiaisessa oli erikoisjärjestelyjä koronan vuoksi, mikä tarkoitti, että itse ei saanut hakea juuri mitään vaan henkilökunnan piti tuoda kaikki pöytään. Se tietenkin hidasti toimintaa, mutta ei tuottanut isoja ongelmia. Aamu oli aika viileä, kun hiljalleen kävelin halki hyvin hiljaisen kaupungin.

Ferrarassa olin pian yhdentoista jälkeen. Asemalla eikä muuallakaan ollut laukkujen säilytystilaa, joten jouduin kantamaan reppuani koko päivän mukanani. Eihän se hirveän painava ole, mutta kun se koko päivän keikkuu selässä, niin kehnomman kuntoista koetellaan. Niin, muuten repun hihnan ompelu onnistui oikein hyvin. Kaunis ompele ei ole, mutta on kestänyt oikein hyvin.

Ferrara oli oikein kivan näköinen kaupunki. Ehkä minun odotukset olivat hieman liian korkealla, koska se ei saanut minua ihastelemaan enempää kuin teki? Ehkä Firenzen ainutlaatuisuus sai Ferreran latistumaan? Joka tapauksessa Ferrara oli näkemisen arvoinen kaupunki, jonka kaduilla oli oikein hienoa kulkea, vaikka loppumatkassa selkä oli jo vähän tavallista enemmän kyyryssä.

Asemalta oli keskustaan reilun kilometrin kävely. Ohitin suuren jalkapallostadionin, mutta vaikka kuinka kurkin, niin en joukkueen kauppaa nähnyt. Kaupungin keskustaa hallitsee valtava Esten linna. Estet olivat keskiajalla isoja pomoja alueellaan ja olivat rakennuttaneet todella massiivisen linnan, joka on edelleen kaupungin keskustassa. Linna oli tietenkin pakko nähdä, joten suunnistin ensimmäisenä sinne. Jonotin sisäpihalla lippua puolisen tuntia hitaasti etenevässä jonossa. Aika pian lipun oston jälkeen harmittelin, etten ollut ostanut kahden euron lisämaksusta pääsyä torniin. Haluan aina mennä torneihin, mutta nyt se vain jäi epähuomiossa ostamatta. Firenzen Palazzo Vecchiossa torniin pääsy olisi maksanut 12 euroa, sekä tietenkin seuralainen siihen päälle, minkä vuoksi en sinne mennyt. Esten linna näytti parhaat puolensa ulkoa päin. Huikeaa massiivisuutta ei näkynyt sisällä, tai ei ainakaan niissä paikoissa, missä pääsin käymään. Sisältä se ei ollut linna vaan palatsi, jonka loistoa ei oikein enää näkynyt. Pääsin katsomaan monia oikein hienoja saleja ja huoneita, joiden seinä- ja kattomaalaukset olivat varsin komeita. Mutta kun muistissa olivat Medicien rahoittamien taiteilijoiden maalaamat seinät ja katot, niin kyllä Este jäi toiseksi. Uskon, että linna olisi ollut mielenkiintoisempi, jos kiertokävely olisi ollut laajempi, mutta nyt mentiin koronan aiheuttimin rajoituksin.

Tänään en käynyt muissa rakennuksissa sisällä vaan käytin päiväni kulkemiseen, katselemiseen ja matkustamisesta nauttimiseen. Ferreran keskustan kävelykadut olivat aivan täynnä sunnuntaisia kulkijoita. Linnan läheisyydessä on useita muita varsin näyttäviä rakennuksia. Harmikseni katedraali oli peitetty kankailla remontin vuoksi. Kiersin pitkät matkat ydinkeskustan ulkopuolella kivoilla kujilla, joissa miellyttävän okransävyiset rakennukset reunustivat kapeahkoja katuja. Kyllä oli taas kiva vain kulkea ja katsella maailmaa.

Olisikin ollut auvoista, jos minulle ei olisi tullut nälkä, tänäänkin. Nyt päätin mennä syömään lounasaikaan, ja se tuli linnakäynnin jälkeen. Oli kuitenkin sunnuntai ja paljon lounastajia. Niinpä päätin syödä hieman ulompana, ja se suunnitelma toimi. En tietenkään ensimmäiseen houkutukseen sortunut vaan kasvatin nälkää lähelle huippua. Eräällä hiljaisella kadulla havaitsin kivan pienen ravintolan, joka ei ollut liian täynnä eikä ihan tyhjä, siis täydellinen. Oikeastaan se oli viinibaari, mutta siellä tarjottiin myös ruokaa. Iloisen kohtelias heppu tarkasti ensin minun green cardin ja kun sen selvitin, tilasin lihaisan bruschetten pienellä salaatilla. Palan painikkeeksi otin lasin punaviiniä. Heppu luetteli nopeasti monia viinivaihtoehtoja italian hankalalla kielellä, ja yhdessä vaiheessa sanoin si. Valintani oli oikein onnistunut. Eikä ruokakaan ollut huono.

Jatkoin kaupungin kiertelyä pysähtyen eräässä baarissa juomaan oluen. Erehdysten kautta alan oppia miten kannattaa toimia, kun haluaa oluen terassille. Ei kannata mennä sisälle ja ottaa kaapista olutpulloa, jonka sitten kiikuttaa tiskille. Ei! Kannattaa mennä terassille vapaaseen pöytään ja odottaa, että nätti nuori nainen tulee pyytämään tilausta. Hymy ei ole lainkaan niin väkinäinen tarjoilijan kasvoilla, kun toimii oikein. Tosin hymyä ei maskin takaa näe, mutta kyllä sen aistii.

Olin takaisin Ferrarran asemalla vartin yli viisi eli puoli tuntia ennen junani lähtöä. Ja nyt olin todellakin uupunut. Onneksi ei ollut kuuma, mutta kyllä ikä alkaa tehdä tehtävänsä. En toki ole vielä lähelläkään seniori-ikää, vaikka linnan lipunmyyjä sitä ehdottikin. Hyvin voipuneena istahdin Venetsian junan yläkerran penkille. Lueskelin kirjaa vajaan kahden tunnin matkan ajan, jolloin päivä muuttui illaksi.

Tämä on itse asiassa jo neljäs kerta, kun käyn Venetsiassa, mutta en ole aiemmin tullut tänne junalla enkä ole ollut yötä. Suunnistaminen Venetsiassa on vaikeaa päivälläkin, joten pimeällä se on entistä haastavampaa. Olen oikein ylpeä, etten eksynyt kovin paljon matkalla asemalta hotellille. Suunnistaminen asemalta Rialton sillalle oli vaikeinta, mutta siitä selvisin muutamalla pummilla. Rialton sillalta minulla oli selkeä reitti mennä kanavan vartta Calle Bembolle ja sitä pitkin aina Hotel Gorizia a la Valigiaan saakka. Kaikki sujui oikein hyvin, mutta innostuksissani harpoin ohitse hotellin enkä huomannut sitä ennen kuin olin Pyhän Markuksen torilla. Ihailin hetken maailman ehkä komeinta aukiota ennen kuin palasin takaisin ja löysin hotellini. Jos tämä olisi ollut ainoa iltani Venetsiassa, niin olisin lähtenyt katselemaan kaupunkia, mutta nyt päätin jättää sen huomiseen. Nyt oli pakko päästä huoneeseen huokaisemaan. Toivottavasti uni maistuu, vaikka huoneen kaikkia seiniä peittävä tapetti, sekä päiväpeiton kuvio, on varsin uniin tunkeutuva.

Ravenna

 

Oli aika jättää poika tekemään tutkimusta ja lähteä katselemaan Pohjois-Italiaa. Matkustelen muutaman päivän junalla yöpyen Italian vanhoissa kaupungeissa samalla niiden nähtävyyksiä tutkaillen. Ensimmäisenä suunnistin Ravennaan, joka on noin 170 000 asukkaan kaupunki Emilia-Romagnassa. Menin ensin pikajunalla Bolognaan, missä vaihdoin paikallisjunaan. Nimestään huolimatta tämä oli oikein hieno juna ja sen toisessa kerroksessa oli leppoisaa matkustaa. Bolognaan saakka menimme jälleen tunnelissa, mutta loppumatkan sain katsella jälleen Po-joen laakson maisemia. Edelleen mäet puuttuivat, mutta vihreätä riitti. Enimmäkseen näin puituja peltoja, mutta myös viinipensasrivejä oli aika paljon.

Olin Ravennan asemalla pian yhden jälkeen. Taivas oli pilvessä ja tuuli oli melko voimakas, mutta kylmä ei ollut, eli sää oli aikalailla eilisen kaltainen. Kävelin kiireettömästi noin kilometrin matkan asemalta Piazza del Popolalle. Ihmisiä oli aika vähän, joskin aukiolla heitä alkoi olla jo enemmän. Saisin huoneeni kahdelta, joten päätin kuluttaa aikaa ruokaillen. Hotel Centrale Byronin edessä oli liike, missä myytiin leivonnaisia. Ostin suolaisen viipaleen, joka vei nälän vähäksi aikaa mennessään. Huoneeni on ihan tavallinen hotellihuone ilman erikoisuuksia tai kallista hintaa.

Ravenna on nimenomaan kuuluisa sen 400- ja 500-luvuilla rakennetuista kirkoista, joissa on säilynyt poikkeuksellisen hienoja mosaiikkeja. Jätin turhat tavarat hotellille, ja lähdin hankkimaan lippua nähtävyyksiin. Lipputoimistolle oli matkaa ainoastaan puolisen kilometriä. Pääsin ostamaan lipun lyhyen jonotuksen jälkeen. Palvelu oli erittäin hyvää, sillä virkailija järjesti minulle nopeasti lipun kaikkiin viiteen kohteeseen. Kuhunkin pääsee vain rajattu määrä ihmisiä kerrallaan, joten kohteisiin pääsee ainoastaan tiettynä aikana. Kaupunki on melko pieni ja kaikki kirkot sijaitsevat mukavan kävelymatkan etäisyydellä.

15:10 pääsin tutustumaan Battisteo Neoniano -kappeliin. Ulkoa päin mitättömän näköisessä pienessä kirkossa oli oikein hienoja mosaiikkeja seinillä ja katoissa. Täältä muistiin jäi erityisesti katossa ollut sininen mosaiikkitaivas, missä lukuisat tähdet tuikkivat ristin ympärillä. Sen jälkeen menin vieressä olevaan museoon, missä ei ollut kovin paljon katsottavaa, kun vertasi äskeisiin mosaiikkeihin. Sain nähtävyydet nähtäväkseni juuri sopivassa järjestyksessä, ensin vähäisemmät ja lopussa kaikkein mahtavimmat.

Minulla oli seuraavaan kohteeseen aikaa vajaa tunti, minkä käytin tekemällä pitemmän reitinvalinnan sekä sitten vain odottelemalla Sant’ Apollinare Nuovo -basilikan edustalla. Siinä oli mukava nojailla lämpimään pylvääseen ja katsella ruskean kirkon edessä pyöriviä ihmisiä. Puoli viideltä pääsin katselemaan häikäiseviä mosaiikkeja. Tämä oli varsin suuri kirkko, missä vanhoja mosaiikkeja oli säilynyt laivan molemmilla sivuilla. Siellä oli toisella puolella pitkä rivi naisia ja toisella reunalla yhtä paljon miehiä kuvattuna hämmästyttävän yksilöillisillä ilmeillä. Harmittavasti mosaiikit olivat varsin korkealle, joten yksityiskohtia oli vaikea havaita.

Nyt minulla oli aikaa seuraavaa kohteeseen melkein tunti, joten päätin tehdä hieman pitemmän kävelyn 500-luvulla eläneen ostragoottien kuninkaan Teoderikin mausoleumille. Kuninkaalla oli ihan komea valkoinen ja pyöreä hautapaikka, mutta siellä ei ollut jäljellä muuta kuin rakennus, mutta hyvä että edes se. Maksoin mausoleumin katsomisesta 4 euroa, mutta huomattavasti vaikuttavimmista mosaiikeista kokonaisuudessaan 12 euroa. Siinä ei hinta oikein ollut oikeudenmukainen.

Minulle tuli melkein kiire ehtiä kahteen viimeiseen kohteeseen, mutta ehdin paikalle. Jouduin odottelemaan hieman pitempään, kun ohitseni sujahti matkanjohtaja parinkymmenen seuraajansa kanssa. Turisteja oli Firenzessä aika paljon. Ravennassa heitä on vähemmän, mutta kävelykeskustassa ja erityisesti kirkkojen luona heitä oli. Suurin osa oli kuitenkin italialaisia. Aasialaisia ei ole yhtään eikä juuri amerikkalaisten kovaäänistä kulkemistakaan ole kuulunut. Jonottaessa ihmettelin miten moni yritti päästä eri keinoin jonon ohi, mutta virkailija hoiti tehtävänsä oikein hyvin eikä juuri hermostunut. Noin vartin myöhässä pääsin Galla Placidian mausoleumiin. Tämä vajaa kymmenen metriä kanttiinsa oleva rakennus oli vuorattu melkein kokonaan loistavilla mosaiikeilla. Täällä pääsi läheltä katsomaan miten hienosti eriväriset pienet palat oli sijoitettu muodostamaan hämmentävän eläviä kuvia. Täällä kuviot vaihtelivat tähtitaivaasta eläimiin ja ihmisiin. Ehkä hienoin kuva oli maljasta juovat kyyhkyset.

Viimeisenä menin San Vitalen basilikaan. Hyvin suuren kirkon alttarin ympärillä oli laajat ja huikean hienot mosaiikit. Keskeisellä kohdalla oli tietenkin tärkeimmät taivaalliset hahmot. Tietenkin myös Jeesus ja kaikki opetuslapset oli kuvattu. Huomioni kuitenkin kiinnittyi alttarin vastakkaisilla sivuilla oleviin keisari Justinianus I sekä hänen puolisoonsa Theodoraan. Heidän hahmot olivat poikkeuksellisen elävän näköisiä. Seinillä oli hyvin paljon yksityskohtia, joita oli kuitenkin hankala kaukaa erottaa. Eräällä penkillä istuskeli mies, joka katseli mosaiikkeja kiikareilla. Järkevästi toimittu. Iso osa kirkosta oli koristeltu myöhemmin, ja vaikka maalaukset olivat hienoja, eivät ne pärjänneet lainkaan taidokkaille mosaiikeille.

Oli tullut lauantai-ilta ja minä lähdin etsimään ruokapaikkaa. Olin hyvin nälkäinen, mutta kukaan muu ei ollut tai ainakaan kenellekään ei tarjottu ruokaa ravintoloissa. Kävelykadulla oli paljon ihmisiä ja monet terassit täynnä juomiaan nauttivia paikallisia. Ruokaa ei kuitenkaan ollut tarjolla. Olin aivan poikki seisomisesta ja nälkä kurni mahassa. Luovutin. Kävin hakemassa itselleni pikaruokaa ja nautin ne huoneessani.

Ravennan keskusta oli oikein mukava paikka kävellä, vaikka verrattuna Firenzeen siellä ei kovin montaa oikeasti hienoa rakennusta ollut. Ravennassa oli kuitenkin mosaiikkeja, jollaisia ei juuri muualta maailmasta löydy.