perjantai 24. helmikuuta 2023

Auckland

Viimeinen ajopäivä oli pilvinen, vaikka aika lämmin. Muutama sadekuuro tuli matkan varrella, mutta ne eivät matkan tekoa juurikaan haitanneet. Sen sijaan poikki olevat tiet muuttivat useamman kerron suunnitelmiani, joskin suurta murhetta niistäkään ei tullut. Ajokilometrejä tuli enemmän ja jouduin ajamaan osaksi samoja reittejä, joita olin jo kulkenut.

Minun piti palauttaa autoni ennen kuutta lentokentälle, joten minulla ei ollut mitään kiirettä, vaikka matkaa tulikin yli 400 kilometriä. Jouduin tekemään ison kierroksen suljetun tien vuoksi, että pääsin länsirannikolla olevalle Waipouan kaurimetsään. Kaurit ovat valtavan kokoisiksi kasvavia puita. Ne peittivät aikoinaan koko Pohjoissaaren pohjoisosan ja olivat hyvin merkittävä tulonlähde uudisasukkaille. No puut mentiin tyypilliseen tapaan hakkaamaan melkein kokonaan pois eikä jäljellä ole enää kuin tämä melko pieni Waipouan suojeltu alue. Onneksi edes tämä alue on saatu suojeltua.

Melko lähellä tien 12 viertä oli Tane Mahuta. Se on suurin elossa oleva kauripuu. Se on 51,5 metriä korkea, mutta sen rungon ympärysmitta on 13,8 metriä. Se oli uskomaton ilmestys metsässä, missä muut puut olivat ihan tavallisia. Kaureilla on hyvin paksu runko noin 20 metriin, minkä jälkeen latvusto on huomattavasti hennompaa. Tane Mahutan puumassa on 244 kuutiometriä ja se saattaa olla jopa 2 000 vuotta vanha. Puu oli aivan uskomattoman suuri.



Hieman kauempana oli Te Matua Ngahere, minkä luokse piti tehdä alle puolen tunnin kävelyn. Polku kulki hyvin sankassa ja vihreässä sademetsässä. Aikaisempiin metsiin verrattuna täällä erona olivat siellä täällä kasvavat kaurit. Ne olivat kauripuiksi pieniä, mutta erottuivat mahtavilla rungoillaan helposti muusta metsästä. Te Matua Ngahere ei sitten ollutkaan nuori puu vaan sillä arvioidaan olevan ikää jopa 3 000 vuotta. Se ei ole yhtä korkea kuin Tane Mahuta, mutta sen rungon ympärysmitta on peräti 16,4 metriä. Puolen tunnin kävelymatkan päässä olisi ollut vielä lisää näitä jättiläisiä, mutta polku niiden luokse oli suljettu.



Ajelin rauhallisesti kohti Aucklandia. Dargavillessä pysähdyin vähän syömään, mutta muuten pääsääntöisesti ajelin, sillä aikaa ei ollut isommalle pysähdykselle. Aucklandin ohitus oli helpompi kuin muutama päivä sitten, mihin ehkä oli syynsä lauantai. Selvisin helposti lentokentän lähelle seuraten selkeitä opaskylttejä. Minun piti kuitenkin vielä tankata auto. Moottoritiellä ei ollut opasteita huoltoasemille, joten nousin vain yhdestä liittymästä vähän ennen lentokenttää ja lähdin etsimään. Löytäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, kun ei ollut toista auttamassa puhelimen kartan kanssa eikä puhelimen tiedot pitäneet täysin paikkaansa. Lopulta BP:n asema löytyi ja sain tankin täyteen. Palasin moottoritielle, mutta yhden liittymän liian myöhään, jolloin lentokentän tie oli jo erkaantunut. Nousin jälleen pois moottoritieltä seuraavasta liittymästä, ja täältä oli helpot opasteet lentokentälle. Lentokentällä ajoin vielä matkustajien noutopuolelle, kun tulkitsin ajo-ohjetta väärin, mutta uusi yritys tuotti tulosta. Sain jätettyä hyvin toimineen Corollan, jolla tuli ajettua noin 4 700 kilometriä. Lampsin reilun kilometrin matkalaukun kanssa Ibis hotelliin. Kävin syömässä läheisessä McDonaldsissa, mutta muuten olin hotellilla.

Näin Uuden-Seelannin hieno matka tuli päätökseen. Huomenna lennän Hongkongin kautta Suomeen. Uusi-Seelanti on erinomaisen vaihteleva maa. Siellä riitti hienosti katseltavaa, ja niitä pääsi lähelle autolla. Autoilu täällä oli varsin helppoa. Liikenne on rauhallista ja toisia kunnioittavaa. Kertaakaan en edes meinannut lähteä ajamaan väärää puolta tietä, mutta siihen auttaa, kun ratti on keskiviivan puolella. Ihmiset ovat kovin ystävällisiä, vähän kuten britit. Minä en oikein aina saanut selvää heidän ääntämisestään, mutta tasapuolisuuden nimissä eivät hekään aina minua ymmärtäneet. Kaikki toimi varsin hyvin eikä mitään isompaa kommellustakaan tapahtunut, mikä lukijoiden kannalta on harmillista. Säiden suhteen olin hyvin onnekas. Ne eivät paremmin olisi voineet sopia minun aikatauluihini, ja toisaalta minulla olisi voinut olla huonommalla ajoituksella todella ikäviä kelejä.

Harmittaa jättää kesä tänne, vaikka taitaa täälläkin hiljalleen syksyn puolelle hiipiä, sillä Eteläsaarella pihlajanmarjat olivat jo punaisia ja tammenterhot melkein kypsiä. Eikä sitä kotona ole kuin pari kuukautta, niin alkaa kesä lähestyä.

torstai 23. helmikuuta 2023

Kaitaia

Niin löytyy Uudesta-Seelannista aurinkoinen paikka tällekin päiville. Tällä viikolla Eteläsaarella on satanut runsaasti ja lämpötila on ollut yli kymmenenkin astetta alhaisempi kuin silloin, kun kyseisillä paikoilla ajelin. Pohjoissaaren itärannikolla on edelleen alueita, joilla tiet ovat poikki Gabriellan vuoksi, ja nyt sinne luvattiin jälleen rankkasateita. Aucklandia peloteltiin tälle illalle ukkoskuuroista. Minä suuntasin aivan Pohjoissaaren pohjoiskärkeen, missä oli puolipilvistä ja noin 24 astetta lämmintä.

Lähdin melko aikaisin ajamaan, ja heti kylän rajalla poliisi pysäytti ajamiseni. Luulin saavani ylinopeussakot, sillä taisin ajaa 50 km/h 40 alueella. Heppu ei ollut kuitenkaan kiinnostunut ajonopeudestani vaan ajokunnostani. Sehän oli erinomainen, kuten hänen mittarinsa osoitti. Tähän mittariin ei tarvinnut puhaltaa vaan riitti, että puhui jotain sen edessä. Minä tunnustin heti nimeni, mutten ehtinyt pidemmälle, kun laitteen ruutuun tuli teksti ”pass”.

Ajoin aamun vielä viileänä aikana suoraan Kawakawaan, missä pysähdyin aamiaiselle. Pienen kahvilan tiskin takana oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen tarjoilija, mutta suostui hän kuitenkin minulle antamaan täytetyn croissantin ja kahvin. Kahvi maistui oikein hyvältä, mutta croissant vei ainoastaan nälän. Ajoin hieman pienempää tietä 10, mutta kyllä sielläkin kulkijoita riitti. Täällä on selvästi vähemmän turistien ajamia monen näköisiä asuntoautoja kuin Eteläsaarella. Meren rannan tuntumassa on paljon hotelleja ja muita yöpymispaikkoja. Täällä on paljon myös tavallista asutusta, mitä Eteläsaarella oli huomattavasti vähemmän. Minä ajelin hiljakseen pohjoista päin välillä pysähdellen. Kunnollisia pysähdyspaikkoja on paljon vähemmän kuin Eteläsaarella, mikä haittaa turistiautoilijaa. Erinomaisia turistin elämän helpottajia ovat olleet yleiset käymälät, joita on lähes jokaisessa kylässä ja suositummissa nähtävyyksissä. Pääsääntöisesti ne vielä ovat kelvollisessa kunnossa, joskin poikkeuksiakin on näkynyt.



Harmittelin, miten harvoin tie poikkesi meren rantaan. Onneksi sentään välillä, ja kävinkin muutaman kerran kävelemässä rannalla, joskin uimisen jätin väliin. Awanuin jälkeen käännyin tielle 1 kohti Cape Reingaa. Autoja oli enää melko harvassa, mutta sehän teki ajamisesta vain mukavampaa. Ympäristö oli hyvin kumpuilevaa ja tie mutkaista. Kasvusto oli jännittävän kirjavaa. Palmujen ja bambujen lisäksi oli paljon jukkapalmujen näköisiä kasveja, saniaisia sekä erilaisia havupuita ja monenlaisia pensaita. Lähellä niemen kärkeä puut katosivat ja jäljelle jäi laidunmaata sekä matalia pensaita.

Cape Reinga on periaatteessa Uuden-Seelannin pohjoisin kohta, vaikka idempänä onkin hieman pohjoisempi kohta. Cape Reinga on kuitenkin paljon näyttävämpi ja saavutettavampi paikka, joten sitä pohjoisimpana kohtana mainostetaan. Parkkipaikalta kulki saavutettava polku noin kilometrin päässä olevalle majakalle sekä sitä ympäröivälle niemenkärjelle. Vasemmalla oli Tasmaninmeri ja oikealla Tyynivaltameri. Meri oli mahtavan sinivihreää tummentuen siniseksi, kun katseli kauemmaksi. Tasanne oli varmaan sata metriä korkealla, mutta alhaalla näkyi selvästi, miten valtaisat mainingit iskivät valkoisina kallioita vasten. Tuuli oli aika voimakas, muttei silti kylmää. Nyt voi sanoa, että olen ajanut tämän maan päästä päähän.




Harmittavasti kapealla niemellä ei mene kuin yksi tie, joten jouduin palaamaan samaa tietä takaisin. Varasin eilen illalla huoneen motellista Kaitaiasta. Motelli ei ollut ihmeellinen, mutta hyvin siellä yönsä viettää. Kaitaia oli varsin mitätön paikka. Tämä ei ollut ihan pieni kylä, mutta keskusta oli kaikkea muuta kuin viihtyisä. Kaupat olivat jo kiinni, mikä oli hiljentänyt raittia kovasti. Yritin etsiä ravintolaa, mihin mennä syömään, mutta yhtään vähänkään houkuttelevaa paikkaa en löytänyt. Noutoravintoloita oli paljon, ja niistä valitsin turkkilaisen kebab-paikan. En halunnut jäädä syömään kalseaan ympäristöön vaan kuljetin sen motellille ja söin rugbya katsellen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Waipu

Kun joka päivä muuttaa paikkaa, niin ei aamulla meinaa muistaa missä on. Tänään avasin silmät ja vedin syvään henkeä, jolloin heti muistin olevani Rotoruassa.

Pohjoissaaren keskivaiheille luvattiin sateista iltaa, joten lähdin sieltä pois. Ensin ajelin kauniissa aamussa Taurangaan. Siellä kävin aamiaisella ja hetken aikaa katselin kaupunkia. Se näytti hieman mukavammalta kuin moni aikaisempi. Sitten lähdin ajamaan tietä 2 kohti Aucklandia. Myös täällä maisemat ovat mukavan kumpuilevia ja varsin vihreitä. Ei ihme, sillä vettä on Pohjoissaarelle satanut hyvin paljon. Tie 2 oli hyvin vilkas aivan kuten tie 1. Tie kulki läpi monien kaupunkien ja kylien, jolloin paikallisliikenne oli kovin tukkoista. Lisäksi tietöitä oli usein, mikä hidasti edelleen liikennettä. Ajaminen oli kuitenkin oikein mukavaa, kun oli paljon katseltavaakin. Jouduin useaan varsin voimakkaaseen sadekuuroon, mutta välillä taas aurinko paistoi.



Aucklandin ohituksen aikana liikenne oli hyvin vilkasta eivätkä kolme kaistaa suuntaansa meinanneet riittää liikenteelle. Kaksi onnettomuutta hidastivat etenemistä, kuten myös tietyöt, joita on hämmentävän paljon eikä kaikissa niistä työt etene ainakaan ohiajavan silmissä. Aucklandin korkea torni näkyi tielle, vaikken sitä paljon ehtinyt katsellakaan. Matka eteni ihan mukavasti, vaikka aika paljon hidastuksia olikin. Olin varannut itselleni yöpaikan Waipusta meren rannalta. Olin saapumassa sinne neljän aikoihin, mutta jouduin tekemään kovin pitkän kiertolenkin, koska tie 1 oli suljettu vähän ennen Waipua. Minulta meni ainakin tunti hukkaan kiertotien johdosta.

Viiden jälkeen ehdin lopulta majapaikkaan ja pääsin tilavaan huoneeseeni. Minulla on oma pationikin, jossa kävin vähän istuskelemassa. Sitten lähdin parinsadan metrin päässä olevan meren rantaan. Waipun hiekkaranta on kilometrejä pitkä ja kauniin värinen. Vesi oli melko viileätä, noin 23 astetta, mikä sai minut kovasti harkitsemaan uimista. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja riisuin paidan ja kävelin kymmeniä metrejä ennen kuin pääsin kastamaan jalkani veteen. Tämä oli kaikkein ikävin osuus, sillä vartaloni on kovin nolon värinen. Matkan aikana auringolle altistuneet osat ovat punaisen ja ruskean välillä, mutta muut osat ovat yhtä valkoisia kuin hanget siellä kotona. Onneksi rannalla ei ollut paljon katsojia. Ranta on kovin matala, mikä nostatti mainingit jännittävän korkeiksi. Paikalla oli paljon surffaajiakin, joskin vaikuttivat olevan vasta harjoitteluasteella. Aallot olivat todella voimakkaita niiden iskiessä voimalla uimariin. Nautiskelin hetken aikaa uimisesta, joskaan se ei oikeastaan uimista ollut korkeiden aaltojen vuoksi vaan leikkimistä aaltojen kanssa, mutta on kuitenkin uitu tänäkin vuonna.



Ilta meni ihan vain huoneessa. Kävin kaupasta ostamassa take-away hot dogit. Ne erosivat meidän vastaavista ollen oikeastaan uppopaistetut makkarat, mutta olivat energisiä ja maistuviakin. Ilta oli pilvinen, mutta sadetta ei tullut. Lämpötila oli päivän aikana 20–25 astetta riippuen sateen ja pilvien määrästä.

tiistai 21. helmikuuta 2023

Rotorua

Tänään minulla ei ollut kiirettä herätä, mutta heräsin silti aika pian seitsemän jälkeen. Tein rauhallisen lähdön Tauposta, joka jäi oikeastaan kokonaan näkemättä. Puolipilvisessä aamussa ajelin koilliseen päin. Noin 50 kilometrin ajon jälkeen poistuin tieltä 5 Waiotapuun. Se on geoterminen alue, missä on geysir ja muuta mielenkiintoista nähtävää. Minun oli tarkoitus viettää aamupäivä täällä ja ihmetellä vulkaanisia juttuja. Paikka oli kuitenkin tänään kokonaan kiinni, mikä tuhosi minun suunnitelmani. Noin kilometrin päässä oli muta-allas, missä kiehuva muta kupli komeasti, joskin oli kovin laiha lohtu geysirille.

Olin eilen varannut huoneen motellista Rotoruasta, joka oli parinkymmenen kilometrin päässä Waiotapusta. Minulle ei ollut mitään varasuunnitelmaa, joten ajelin Rotoruan keskustaan. Laitoin auton parkkiin ja lähdin kävelemään. Melko nopeasti löysin sopivan kahvilan, missä tilasin kananmunia paahtoleivällä sekä kahvin. Munapula riivaa edelleenkin maata. Kaupoissa on ollut hyllyt tyhjänä ja kahvilassakin varoiteltiin valikoiman niukkuutta. Eteläsaarella ajellessa olin nähnyt lukuisia ilmoituksia kananmunien myynnistä suoraan farmilta. Keskustan vilkkailta kaduilta kävelin Kuirau-puistoon, missä kiertelin jonkin aikaa. Koko Rotoruan alue on tuliperäistä. Puistossa oli lukuisia kuumia lähteitä, missä oli kiehuvan kuumaa vettä. Muutamat niistä oli hienon näköisiä, mutta suurin osa oli vain pieniä lammikoita, missä oli ruman väristä vettä. Puisto oli ihan mukava käydä ja katsella, vaikkei siellä mitään järisyttävää ollut.



Sitten ajelin kaupungin kaakkoispuolelle Whakarewarewan metsään. Sinne on 1800-luvun lopulla istutettu Kalifornian punapuita ihan metsiköksi asti. Nyt suurimmat ovat jo melkein 70 metriä korkeita ja todella komeita puita. Ne ovat kuitenkin vielä kovin pieniä verrattuna täysikasvuisiin jättiläisiin. Suurimpien puiden rungon läpimitta oli alle kaksi metriä, kun Kaliforniassa niillä voi läpimitta olla toistakymmentä metriä. Tein 3,5 kilometrin kierroksen metsässä, missä oli suuria punapuita sekä hienoja saniaispalmuja tai mitä oikeasti ovatkin. Metsä oli melkein kuin sademetsää ja siellä nautti kävelystä, vaikka lintuja olisi toivonut olevan enemmän.



Siirryin Golden Glow -motelliin, jonka hehku, jos sitä on joskus ollut, oli kauan sitten kadonnut. Ei huone huono ollut, mutta hieman kulunut ja nuhruinen. Huoneeseen kuului oma hot tub, mutta sitä ei saanut käyttää. No en siinä mitään menettänyt. Lepäilin huoneessani katsellen yliopistokoripalloa. Täällä oli kanavia tavallista enemmän, joten sain katsella kiinnostavaa urheilua. Yleensä olen joutunut katselemaan vain rugbyä tai krikettiä. Rugbyn säännöt alkavat olla jo hallussa, joskin kaikkea en vielä ymmärrä. Kriketti on edelleen yhtä hämärää kuin ennenkin.

Lähdin vielä kävelemään keskustaan. Lampsin pilvisessä, mutta melko lämpimässä alkuillassa Government Gardensiin. Sielläkin oli tuliperäistä toimintaa, mutta melko vähäisessä määrin. Alueella oli komeita rakennuksia sekä kylpylöitä, jotka ovat peräisin brittien hallintakaudelta. Muuten kaupunki oli melko tylsän näköinen. Vähän samanlaisia ovat olleet monet muutkin pienet kaupungit täällä. Ne muistuttavat yhdysvaltalaisia pikkukaupunkeja, jotka myös ovat tylsiä. Palasin keskustaan ja menin pubin näköiseen ravintolaan syömään. Siellä tarjoiltiinkin lähinnä pizzaa, jota en oikeastaan halunnut, mutta en viitsinyt enää vaihtaa paikkaakaan. Niinpä söin ihan maistuvan, mutta liian suuren, pizzan oluen kanssa. Ruokailin ulkona katoksen alla sopivasti suojassa pieneltä sadekuurolta, joka oli päivän ainoa. Olen syönyt Uudessa-Seelannissa kaksi pizzaa, ja molempien päälle on levitetty kastiketta. En tiedä onko sattumaa vai onko täällä kaikissa pizzoissa aina kastiketta päällä? Sitten köpöttelin melko tönköillä jaloilla hotellille.

Tämä päivä ei ollut niin kiva kuin odotin, mutta välillä näin käy. Rotorua jäi mieleen etenkin siitä, että missä tahansa kulkikin, niin aina oli pierun haju ympärillä.

maanantai 20. helmikuuta 2023

Taupo

Tänään oli päivä, jota olin odottanut ehkä eniten tältä matkalta. Tekisin 19,4 kilometrin mittaisen Tangarino Alpine Crossing -vaelluksen. Minulla oli omat epäilyni selvitä tästä ainakin minulle vaativasta vaelluksesta, mutta kun on halu ja tahto, niin murehditaan vasta tarpeen tullen.

Jouduin heräämään tänäänkin aikaisin, pian kuuden jälkeen. Puolelta olin jo autossa ja matkalla kohti pohjoista. Oli enää hämärää, mutta varsin sumuista, mikä herätti minussa pienen huolen tulevasta päivästä, vaikka säätiedotus oli antanut minulle mieleisen ennustuksen. Ajoin Tongarinon luonnonpuiston, minne olin menossa, ohitse hyvin tiheässä sumussa. Yhtäkkiä nousin pilven, vai sumun, yläpuolelle, missä aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi Ngauruhoen hyvin kauniin tulivuoren, mikä oli Hobitti-elokuvissa se, mihin sormus piti viedä tuhottavaksi. Pian laskeuduin taas alemmaksi ja sumu ympäröi ympäristöni.

Tangarino Alpine Crossingin alku ja loppu ovat eri paikassa, joten alkuun ei voi mennä autolla ja palata kätevästi sinne. Ei ainakaan sellainen, joka yksin matkustaa. Onneksi löysin netin kautta kuljetuksen, joka veisi loppupisteestä alkupisteeseen, ja voisin jättää auton parkkipaikalle, minne toivottavasti päätyisin. Kustannus oli 45 dollaria (reilu 20 euroa), mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Nyt autoni odottaisi minua vartioidulla parkkipaikalla eikä minun tarvitsisi huolehtia kauanko kulkisin. Hotellit tarjosivat myös kyytejä, mutta silloin piti ehtiä tiettyyn aikaan perille, mikä ahdistaisi tällaista huonoa kulkijaa.



Järjestelyt sujuivat erinomaisesti ja puoli yhdeksältä olin vaelluksen alkupisteessä. Ilma oli viileä ja sumuinen, mutta minä olin varautunut riittävällä vaatetuksella. Monet vaeltajat olivat paikalla lyhythihaisissa paidoissa ja sortseissa. Ajattelin, että katsotaan kuka viimeisenä nauraa. No se en ollut minä. Olin toki lukenut sääennustuksen, joka lupasi kaunista ja lämmintä, mutta kaikissa ohjeissa varoiteltiin hyvin nopeista ja yllätyksellisistä sään muutoksista ylhäällä. Sellaisia ei tosin nyt ennustettu ollenkaan, mutta eihän sitä tiedä. No jotkut tiesivät! Minulla oli hirmuisesti lämmintä mukana, mutta lämmintä oli riittävästi ympärillä. Sain tietenkin otettua ylävartalon t-paidalle, mutta pitkiä housuja en missään pystynyt vaihtamaan sortseihin. Reitin varrella ei ollut yhtään paikkaa, missä olisi voinut mennä vaihtamaan vaatteita ilman, että muut olivat nähneet toimituksen. Tämä ei mitenkään reissuani pilannut, mutta oli vain vähän lämpimämpää, kun sain kanniskella myös ylimääräisiä vaatteita.

Tangarino Alpine Crossing on vaellus, joka kulkee kahden tulivuoren ohitse. Ngauruhoe on niistä korkeampi ja kauniin tasasivuinen kuin oikeaoppisen tulivuoren pitää ollakin. Tämän vuoren Taru Sormusten Herrasta -elokuvan tekijä valitsi sormuksen päätepisteeksi eikä mikään ihme, sillä muoto ja ympäristö olivat erinomaisia. Ngauruhoen vieressä on pienempi Red Crater, jonka yläpuolelta reitti kulki.




Reitti lähti 1 300 metristä, missä oli lähtöhetkellä vielä täysin sumuista ja melko viileätä, mikä sai minut hymyilemään lyhythihaisille. Matka kulki varsin hyvää noin metrin levyistä polkua pitkin. Jyrkemmissä kohdissa oli portaat, joten kulku oli oikein mukavaa ja askel korkea. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen sumu hävisi eikä sen jälkeen pilviä juuri näkynyt. Kasvillisuus katosi hyvin pian lähdön jälkeen eikä ympärillä ollut muuta kuin kiveä. Pitkän, jyrkän, haastavan ja hiostavan nousun jälkeen pääsin Nrauruhoen juurella olevalle tasanteelle. Sitä oli mukava kulkea ja ihmetellä laavan monen moista muotoa. Kuitenkin katse nousi toistuvasti lähes täydellisen muotoiseen tulivuoreen. Pitkähkön tasaisen osuuden jälkeen oli edessä haastavin ylämäkiosuus. Portaat olivat poissa ja reitti kulki hyvin moukuroisessa louhikossa, missä piti aina varmistaa, että kivi, jolle astui, pysyi paikallaan. Eivätkä ne aina pysyneet. Nousu oli hyvin jyrkkä, joten lepotaukoja piti pitää usein. Lopulta kapuaminen oli tuonut tuloksen ja pääsin reitin korkeimmalle kohdalle, joka oli Red Crater, 1 886 metriä. Täältä näkyi oikein hyvin toisen tulivuoren kraatteri. Nämä molemmat ovat aktiivia tulivuoria, jotka voisivat purkautua milloin vain. Vulkaanista toimintaa alueella on koko ajan, minkä haistoi helposti rikin tuoksuna.




Istuskelin huipulla ja ihailin mahtavia maisemia samalla kevyttä evästä syöden. Taaskaan ei huolto ollut parhaimmillaan, mutta juotavaa minulla oli riittävästi. Jäljellä oli se ikävin osuus, laskeutuminen. Red Craterilta alas pääsi vain hyvin jyrkkää rinnettä pitkin, missä maa oli hyvin irtonaista eikä laskeutuminen ollut lainkaan helppoa. Kerran jopa istahdin, mutta rinne on niin jyrkkä, ettei ahterini laskeutunut kuin parinkymmentä senttiä ennen kuin kohtasi laavahiekan. Auto oli pysäköity 1 100 metriin, joten laskeutumista oli yli 700 metriä. Hyvin jyrkän rinteen jälkeen meno tasoittui. Kuitenkin itselleni, tai oikeastaan minun polvilleni, oli laskeutuminen paljon pahempaa kuin nouseminen. Huipulle olin päässyt ilman kipuja, mutta aika pian laskeutuminen alkoi käydä hyvin kivuliaasti etenkin oikeaan polveen. Tulivuorten jälkeen oli varsin komeita maisemia, vaikka ne kalpenivat kovasti niitä edeltäville. Valtaosa laskeutumisesta tapahtui kovin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta polku kulki kuin serpentiinitiet niin, että kävely oli mahdollista. Kuitenkin mentiin koko ajan alaspäin, mikä kävi polviin jokaisella askeleella, vaikka minulla sauvat olivatkin mukana. 12 kilometrin kohdalla tuntui pahimmalta, kun ajatteli, miten pitkästi oli edessä, ja näki, miten pitkä rinne oli.



Niin vain 19,4 kilometriä tuli päätökseen ja olin äärimmäisen iloinen, että olin vaellukselle lähtenyt. Toisaalta ainoastaan huono sää olisi minut saanut pysymään täältä poissa. Tosin nyt olin vasta reitin päätöksessä ja minulla oli vielä 700 metriä käveltävänä parkkipaikalle! Kyllä tuntui ihanalta ottaa reppu pois selästä ja istahtaa ottamaan kengät pois jalasta. Ikävä puoli asiassa on, että aiemmin olisin mokoman reissun tehnyt vain hiostuen ja väsyen, mutta taas seuraavana päivänä olisin valmiina kokeilemaan sitä uudestaan. Ei ole kiva tulla vanhaksi, mutta vanhanakin pitää vielä uskaltaa.

Kovin uupuneena ajoin Taupoon, missä minulla oli huone varattuna keskustan motellista. Polveni olivat niin väsyneet, etten mennyt ollenkaan katsomaan kaupunkia vaan söin kaikki jäljellä olevat ruokani huoneessani ja lepäsin. Taisi olla matkani paras päivä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Taihape

Heräsin puoli kuudelta ja nopeiden aamutoimien jälkeen olin ennen seitsemään autossa ratin takana kaikki pakattuna. Oli vielä ihan pimeätä, mutta liikenne Blenheimin ja Pictonin välillä oli hyvin vilkasta. Etelään päin tulivat lautalla Eteläsaarelle tulleet ja pohjoiseen matkasivat ne, jotka halusivat ehtiä Pohjoissaarelle menevään lauttaa. Minä kuuluin noihin jälkimmäisiin. Olin satamassa sopivan aikaisin, ja vaikka ajelin vähän omia reittejäni, pääsin oikeaan lauttajonoon ilman mitään kiirettä. Odotusta oli tunnin verran, kunnes henkilöautotkin otettiin sisään. Lauttaan ajo on aina hieman jännittävä tapahtuma, mutta tätä jännitti aivan turhaan, sillä ajelin vain edellisen auton perässä ja pysäytin Toyotan laivahepun osoittamaan paikkaan.

Tämän matkan tein Interislanders-yhtiön lautalla. Matkoissa eri yhtiöiden välillä ei juuri eroa huomannut. Laivat ovat ihan isoja, palvelut samanlaisia ja matka-aikakin sama. Reitti oli tietenkin aivan sama, mutta kuljin nyt etelästä pohjoiseen. Sää oli, tietenkin, kauniin aurinkoinen, ja olisi ollut lämmin, jos merellä ei olisi tuullut aika voimakkaasti. Tosin aallot olivat kovin matalia, joten oikeasti tuuli ei ollut voimakas. Annettuani kiireisempien syödä ensin, menin itse aamiaisjonoon, kun siellä ei ollut enää ketään muuta. Nuori tarjoilija antoi minun ottaa lasten aamiaisen, joka oli muuten sama, mutta vaihtoehtoja oli vähemmän. Sain itseni erinomaisen täyteen munista, pekonista ja pavuista. Seisoskelin ison osan matka-ajasta ulkona merelle katsellen. Toivoin hyvin kovasti, että albatrossi liitelisi laivan lähellä, mutta sitä onnea minulle ei suotu. Muita vesilintuja näkyi runsaasti sekä laivan edessä pomppineita melko pieniä delfiinejä.



Laiva oli aikataulun mukaan satamassa. Yllättävän pitkän odottelun jälkeen autotkin päästettiin pois. Minun ei tarvinnut ajaa Wellingtoniin vaan pääsin kätevästi lähtemään suoraan kohti pohjoista. Lähdin kiertämään hieman idästä päin ja ajoin tietä 2 Mastertoniin. Wellingtonin esikaupunkien jälkeen liikenne helpotti, mutta saman tien tie nousi hyvin kiemuraisesti korkeiden vuorien (noin 800 metriä ehkä) päälle ja sitten tultiin serpentiiniä jälleen alas. Tämän jälkeen oli taas pitkään tasaista, mutta aina näkyi jossain päin vähintäänkin korkeita mäkiä, minkä korkuisia ei meillä kotimaassa ole. Eteläsaareen verrattuna täällä oli kovin vihreätä, maataloutta on keskimäärin vähän enemmän, kuten myös kyliä on tiheämmässä. Näin ollen myös liikennettä on enemmän, paitsi muutamalla tien pätkällä, jotka valitsin oikaisemaan matkaani. Ne olivat erinomaisia valintoja, sillä mutkia riitti mukavasti.



Palmerston Northissa pysähdyin ja kävelin vähän aikaa. Se aika meni käytännössä hukkaan, sillä kaupunki ei tarjonnut oikein mitään katsottavaa. Lähdin pian jatkamaan pohjoiseen, mutta hyödyntäen aikaa vievää oikotietä. Siellä sain ajella melkein yksin, ihailla kumpuilevia vihreitä maisemia ja kääntää rattia nautittavasti. Ennen Mangawekaa tulin tielle 1 ja välittömästi liikenne oli jälleen vilkasta. Erityisesti rekkoja kulki hyvin paljon. Viiden jälkeen saavuin Taihapeen, mistä olin varannut huoneen motellista. Motelli oli aika uusi, ja huone tilava ja ihan mukava. Menin saman tien suihkuun kuuman autopäivän jälkeen. Olin juuri saanut pestyä hiukset sopivassa lämpötilassa, kun suihkusta alkoi tulla enää pelkästään kuumaa vettä. Ihan sama mihin suuntaan hanan kahvaa käänsi, koko ajan tuli vain kuumaa vettä. Olin juuri saanut levitettyä saippuan, jonka huuhteluun menikin sitten aikaa.

Lähdin nälkäisenä ja toiveikkaana pieneen kaupunkiin syömään. Nyt ei ollut minun syy, että ruokailu epäonnistui. Viideltä kaikki kaupat ja näemmä myös melkein kaikki ravintolat olivat menneet kiinni. Jopa McDonalds oli kiinni. Auki oli vain Subway, hyvin epämääräinen kanapikaravintola sekä kiinalainen take-away. Jouduin menemään subwayhyn, vaikka se toistoa olikin. Ihan samanlainen kokemus ei kuitenkaan ollut, sillä Subwaystäkin oli saatu hieman epämääräinen ja lisäksi uuni oli rikki. En kuitenkaan enää muuttanut suunnitelmia vaan olin kylmän voileipäni ja söin sen hotellilla tavallisena sämpylänä. Taihapella vaikuttaa olevan kummallinen suhde kumisaappaisiin. Kaupunkiin tullessa oli valtaisa metallinen kumisaapas, ja täällä oli tammikuun lopulla kumikengän heittokarnevaali. Lisäksi melkein jokaisen kaupan ovessa luki, että riisu kuraiset saappaasi pois ennen kuin tulet sisään.



lauantai 18. helmikuuta 2023

Blenheim

Sunnuntai ei nukkumisrytmiäni muuttanut vaan otin aamun rauhassa enkä pitänyt erityistä kiirettä, muttei minulla myöskään ollut tarkoitusta viettää aikaa huoneessa. Suunnitelmani olivat hieman muuttuneet. Minun piti ylittää Cookinsalmi maanantaina iltapäivällä, joten olisin ehtinyt Pictoniin helposti Kaikourasta. Eilen sain sähköpostin varustamolta, jossa kerrottiin, että ylitykseni oli siirtynyt lähtemään 7:30 aamulla ja satamassa piti olla vähintään tunti aikaisemmin. Jouduin varaamaan uuden hotellihuoneen Blenheimistä, mistä on vain puolen tunnin ajo satamaan. Tieto tuli niin myöhään, etten pystynyt perumaan Kaikouran hotellin varausta. Ennen matkaa mietin kovasti varaanko hotellit etukäteen vai luotanko siihen, että vapaita huoneita löytyy. Koronan jälkeen oli hyvin vaikeata arvioida miten ruuhkaista täällä olisi, joten päädyin varaamaan huoneet paria viimeistä lukuun ottamatta. Aika monen motellin edessä on ollut kyltti ”No vacancy”, mutta kyllä tilaakin on ollut. Joissakin kaupungeissa olisin saattanut olla pulassa, jos en olisi etukäteen huonetta varannut.

Alan jo toistamaan itseäni, sillä tänään oli aurinkoinen ja lämmin päivä. Ettei ihan kaikki ole toistoa, niin tänään auton mittarissa oli parhaimmillaan 31 astetta. Oikein mukava ajopäivä siis. Puoli yhdeksältä poistuin Christchurchin kivasta kaupungista. Liikennettä oli hyvin vähän, joten oli helppo ajella tyhjillä kaduilla. Tosin pientä haittaakin oli. Jouduin hieman etsimään reittiä ulos kaupungista, ja selvitettyäni suunnan tein u-käännöksen. Koska muuta liikennettä ei ollut, en huomannut, että olin yksisuuntaisella kadulla. Näin kaukana edessä liikennevaloissa useamman auton odottavan tuloa minun kadulle. Ei auttanut kuin tehdä uusi u-käännös ja toivoa, että nyt menisin oikeaan suuntaan. Puhelin neuvoi minua ja melko pian olin pohjoisen ulosmenotiellä. Tie 1 pohjoiseen löytyi ja sitä huruuttelin melko harvassa liikenteessä. Aamu oli oikein kaunis ja ympärilläni oli seesteistä maalaismaisemaa, joten mikäpä oli Matin ajella.

Waiparassa poistuin ykköstieltä ja ajoin sisämaahan päin. Menin aina Hamner Springsiin saakka, vaikkei siellä minulle mitään ollutkaan. Söin siellä kevyen aamiaisen, joten sekin tuli tänään tehtyä. Hamner Springsistä olisi mennyt hyvin pieni tie vuorten yli Blenheimiin. Sitä en ole nähnyt missään kartoissa, mutta huomasin kaupungin infokartassa tiedon tällaisesta. Siinä ilmaistiin, että vaikka 70 kilometriä onkin soratietä, sen pystyy ajamaan tavallisella autolla. Vaihtoehto houkutteli kovasti, mutta en sitä kuitenkaan käyttänyt. En halunnut olla se turisti, joka haetaan helikopterilla pulaan joutuneena, koska ei ole tutustunut riittävästi paikallisiin oloihin. Parempi hölmöillä turvallisesti. Onneksi Waiaun ja Kaikouran välinen tie oli oikein mukava ajella. Siellä oli mukavasti mäkiä, oikein kauniita maisemia ja rauhallista.

Kaikourassa pysähdyin pitemmäksi aikaa. Kävin juomassa kahvin sekä makean palan. Kahvilan heppu varoitti lokeista, joten varjelin kakkuani tarkasti ja sainkin syötyä sen itse. Kävelin pitkän aikaa hyvin pitkällä rannalla. Istuskelin rannan kallioilla katsellen meren liikettä ja hieman kauempana kalliolla olevia merimetsoja, jotka odottelivat kalastamaan lähtöä.



Sitten ajelin ykköstietä Blenheimiin. Välillä pysähdyin katselemaan merileijonia, jotka makoilivat rantakalliolla auringon paisteessa. Pääsääntöisesti ajoin ja katselin molemmille puolille tietä. Välillä oikealla puolella näkyi mahtavan vihertävänsininen Tyynimeri, jonka valkoiset mainingit löivät ihastuttavasti harmaaseen rantaan. Välillä tie kulki sisämaassa, jolloin molemmilla puolin näkyi yllättävän korkeita kellertäviä vuoria. Täällä on jälleen metsäpalovaroitus huipussaan. Iltapäivä oli jo kovin pitkällä, kun saavuin Blenheimiin, mistä reilu viikko sitten vuokrasin auton. Nyt on Eteläsaari kierretty lähes reunoja seuraten ja iso osa kaipaamista paikoista tuli nähtyä. On ollut aivan mahtava viikko.

Cherylea Motel ei ole kovin hääppöinen yöpaikka, mutta kyllä täällä yön viettää. Nyt ei tarvitse pelätä, että huoneeseen tulisi minkään maalaista perhettä, sillä tilaa on juuri sen verran, että matkalaukku sopii lattialle. Hyvin kuuman päivän hiet kävin pesemässä pois suihkussa. En pidä ollenkaan ilmastoinnista autossa, joten käytän vain tuuletinta tai avaan ikkunaa, joten välillä autossa on ollut aika kuuma, mutta se on ollut minun valintani. Hetken huilin jälkeen kävelin puolentoista kilometrin päässä olevaan keskustaan, joka oli hyvin hiljainen. Onneksi muutama ravintola oli auki, joista valitsin intialaisen, joka vaikutti parhaimmalta ratkaisulta. Chicken tikka masala ei ollut yhtä hyvä kuin kurma edellisessä paikassa, vaikka otin nyt mausteisimman vaihtoehdon. Palasin ruokailun jälkeen hotellille valmistautumaan huomisen aikaiseen heräämiseen.



Christchurch

Jälleen yksi aurinkoinen päivä matkallani Uudessa-Seelannissa. Tein aika rauhallisen lähdön Dunedinissa, mutta siitä huolimatta olin tien päällä pian puoli yhdeksän jälkeen. Lauantaiaamuna kaupunki oli hiljainen, joten poistuminen onnistui helposti ja ilman kiertelyjä. Lähdin etenemään pohjoista kohti valtatiellä 1. Alkumatka oli varsin mäkistä, mikä yllätti minut, sillä arvelin saaren tämän puolen olevan tasaista. Tosin Oamarun jälkeen mäet loppuivat eivätkä ne enää tänään palanneet. Tien molemmin puolin oli lähinnä peltoja ja niittyjä sekä harvoin kyliä tai kaupunkeja. Metsiä näkyi jonkin verran alkumatkasta, muttei enää sen jälkeen.

Ykköstie kulkee Invercargillistä aivan saaren pohjoiskärkeen Pictoniin saakka ja jatkuu vielä koko Pohjoissaaren poikki. Se on siis pääväylä Eteläsaaren halki, ja liikenne siellä oli varsin vilkasta myös näin lauantaina. Suurimman osan matkasta ajoin jonossa muiden mukana. Liikenne soljui kuitenkin ihan hyvin ja matkanopeus pysyi lähellä 100 km/h, mikä on myös tavallisin rajoitus. Tie kulki melkein kaikkien kaupunkien poikki, mikä hidasti vauhtia ja varmasti häiritsi paikallisliikennettä. Autot kulkivat kiltisti jonossa eikä ohituksia tapahtunut kovinkaan paljon, paitsi ohituskaistojen kohdalla, joita oli noin viiden kilometrin välein. Täällä on muuten metrijärjestelmä käytössä ainakin liikenteessä, mikä helpottaa asioiden hahmottamista. Tie ei juurikaan käynyt meren rannalla, vaikka meri ei missään vaiheessa kovin kaukana ollutkaan.

Pysähdyin muutaman kerran jaloittelemaan, mutta Timarussa tein puolen päivän aikaan pidemmän kävelyn auringon paisteessa. Kaupunki ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta ihan mukava siellä oli kävellä. Menin pieneen kahvilaan, missä söin aamiaiseksi munia ja pekonia sekä kupillisen kahvia. Erityisesti pekoni oli erittäin maistuvaa. Taas jaksoi ajella jonossa kohti Christchurchia, minne saavuin neljän maissa. Kaupungissa on melkein 400 000 asukasta, mutta ajo keskustaan oli helppoa ja hotellikin löytyi yhden harhaan ajon jälkeen. Laitoin suosiolla puhelimen ohjauksen päälle ja se toimi oikein hyvin. Huomasin muuten, että Toyotani on jonkinlainen hybridi, niin ainakin auton kyljessä sanotaan. Olenkin ihmetellyt, miten hiljaisesti se käynnistyy. Joka tapauksessa auto on toiminut ihan mukavasti.

Huilasin vähän aikaa huoneessani, joka on oikeasti kolmio, missä on nukkumatilaa viidelle. Toivottavasti en ole erehdyksessä varannut jaettua huoneistoa! Ketään ei tullut huoneeseen ainakaan sinä aikana, kun hieman lepäilin ennen kuin lähdin katselemaan Eteläsaaren suurinta kaupunkia. Christchurch on joutunut kokemaan melko ikäviä asioita lähihistoriassa. Reilu kymmenen vuotta sitten kaupunkia koetteli hyvin voimakas jäänjäristys, missä kuoli 185 ihmistä ja tuhot olivat hyvin mittavat. Vieläkin esimerkiksi katedraali on korjausten alla. Muutama vuosi sitten täällä tehtiin terrori-isku, missä kuoli 51 ihmistä.

Minulla oli toista kilometriä käveltävänä ydinkeskustaan. Aurinko paistoi edelleen pilvettömältä taivaalta, mutta voimakas tuuli piti lämpötilan noin 20 asteessa. Kävin ensin katsomassa vuoden 2011 maanjäristyksestä kertovan näyttelyn. Se kertoi oikein hyvin millaista tuhoa maanjäristys voi saada aikaan, ja mielestäni on ihme, että vain 185 ihmistä menetti henkensä. Kaupunkia halkovan Avon-joen rannalla on muistomerkki uhrien kunniaksi.



Christchurchin keskusta oli oikein miellyttävä. Siellä oli vain vähän liikennettä, mikä saa aina kaupunkien keskustat miellyttävämmiksi. Keskustassa oli useita kävelykatuja, jotka toivat lisää mukavuutta. Kaikkein miellyttävin piirre Christchurchissä oli keskustaa halkova kapea Avon-joki, jonka reunoilla oli koko keskustan mitalta viihdyttävä kapea puistoalue. Rakennukset olivat melkein kaikki uusia, mutta ne oli rakennettu väljemmin kuin kaupungeissa yleensä. Erilaisia suuria taideteoksia oli myös runsaasti, kuten myös hyvin laajoja ja komeita muraaleja. Pidin Christchurchista paljon. Kaupunki on muuten saanut nimensä Oxfordin yliopiston Christ Church -collegen mukaan.



Kun pääsin keskustaan, oli lauantain vietto jo kovasti vauhdissa melko aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Hyvin pukeutuneet ihmiset istuivat baareissa nauttimassa hienoja juomia, polttariporukat pitivät äänekästä hauskaa ja jopa yökerhoihin jo mentiin iskuasut päällä (ainakin paikka sellaiselta näytti ja portsarikin oli ovella). Kaduilla pyöri ainakin kaksi kaljapolkulaitetta, joka kulki eteenpäin noin kymmenen kyydissä olevan polkijan avulla. Heillä täytyi olla polttoaineena olutta, sillä meteli oli kovaa ja hauskaa vaikutti olevan. Minä en olisi tuntenut itseäni kotoisaksi noissa paikoissa, eikä kukaan pyytänyt minua mukaan polkemaan, mutta muuten keskustassa oli oikein kiva kiertää ja katsella. Kotimatkalla kävin ostamassa kovin täkäläisen paistoksen (pie), joka maistui oikein hyvältä. Avatessani huoneeni ovea, minua jännitti olisiko huoneeseeni majoittunut suuri aasialaisperhe, ja minulle olisi jätetty nukkumapaikka kapealle sohvalle. Siellä ei ollut ketään.



perjantai 17. helmikuuta 2023

Dunedin

Poistuin kehnosta hotellista pian kahdeksan jälkeen. Eilen netti loppui kokonaan toimimasta saatuani lähetettyä eilisen blogin maailmalle. Suihkuun en aamulla uskaltanut mennä, kun en tiennyt mitä vettä suihkusta tulisi. Aamu oli pilvinen eikä lämpötila ollut autoa käynnistäessäni kuin 13 astetta. Siitä huolimatta olin pukeutunut sortseihin, sillä jos jotain olen, niin aina optimisti. Enkä pettynyt tänäänkään.

Poistuin Etelä-Alpeilta, vaikka alkumatkasta vuoria vielä näkyikin. Ajoin ensin Manapouriin ja siitä edelleen Tuatapereen. Kyllä nämä paikalliset paikannimet ovat sitten mukavia. Tapani mukaan luin ne ääneen, kun viitassa sellainen näkyy, mutta nyt se ei haitannut ketään. Liikenne oli edelleen kovin harvaa. Ajelin rauhassa pilvisessä aamussa kaikesta nauttien. Viimeiset vuorten rinteet jäivät taakse, mutta tämän jälkeenkään maisemat olivat harvoin tasaisia. Mäkiä, isompia ja pienempiä, oli oikeastaan koko ajan eikä tasaista ollut kuin meren ja järvien pinnalla. Maisemat olivat aiempiin päiviin verrattuna erilaisia, mutta hetkeäkään minulla ei ollut tylsää. Pellot, metsät, niityt ja kylät toivat koko ajan mielenkiintoista katseltavaa. Lampaita näkyi vielä enemmän kuin aiemmin, mutta uusia lintulajeja en havainnut. Ajaessa on hyvin paljon kerrottavaa mielessä, mutta iltaan mennessä ne pukkaavat unohtumaan enkä muista mitä pitikään kirjoittaa.

Keskipäivää ennen saavuin Invercargilliin, mikä on iso kaupunki tähän ympäristöön. Parkkipaikan etsimiseen meni yllättävän kauan, mutta aina sellainen löytyy. Kiertelin kaupungissa tunnin verran. Kävin myös aamiaisella, vaikka sen voisi laskea lounaaksikin, joskin kahvi ja sausage roll ei oikein lounaan mittoja täytä. Kaupungissa oli joitakin oikein kivan näköisiä vanhoja rakennuksia, joista tosin osa oli huonossa kunnossa, mutta onneksi hyväkuntoisiakin löytyi. Suuri osa kaupungista oli kuitenkin tylsiä uusia rakennuksia, mutta sellaista maailma on. Kaupungin nimestä voi päätellä, että sillä on siteitä Skotlantiin, ja varsin samanlaista on ilmasto sekä pinnanmuodotkin. Huomasin julisteen, missä mainostettiin Don McLeanin toukokuista konserttia Invercargilissa. American Pien ilmestymisestä on kulunut jo 50 vuotta!



Jatkoin matkaan aikalailla rannikkoa seuraten, vaikka melko harvoin tie meren rantaan kulkikin. Tiet olivat varsin pieniä ja erittäin mutkaisia. Kyllä ajaminen on mukavaa! Ajoin Fontrosen ja Otaran kautta Slope Pointiin, mikä on Eteläsaaren eteläisin kohta. Tein 20 minuutin kävelyn parkkipaikalta meren rantaan auringon paistaessa kauniisti ja tuulen tuivertaessa asiaan kuuluvasti. Enpä taida enää ikinä olla näin kaukana kotoa kuin nyt!



Jatkoin länteen päin pienillä teille kulkien Waikawan, Chaslandsin, Papatowain ja Owakan kautta Balclutnaan. Tiet olivat olleet erinomaisen kiharaisia mäkineen ja laaksoineen. Autoja oli kulkenut vähän ja niistäkin suurin osa oli ollut turisteja. Balclutnassa tankkasin auton ja samalla lähdin ajamaan tietä 1 koillista kohti. Saman tien autojen määrä monin kertaistui enkä enää saanut nauttia omasta vauhdista vaan ryhmäkurista. Kurinalaisesti liikenne eteni, vaikka joitakin hätäilijöitä kuvaan mahtui, mutta nätisti kaikki etenivät. Tulin Dunediniin myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tämä oli jo sen verran iso kaupunki, että virittelin auton GPS:n ohjaamaan minut keskustassa sijaitsevaan hotelliin. Ohjaus sujui ihan hyvin keskustaan, mutta lähellä hotellia opastus sekosi enkä tiennyt minne minun olisi pitänyt mennä. Kiersin suuntavaistolla ympäri, ja kun tulin takaisin lähelle hotellia, mutta sama toistui, enkä yksinäni voinut karttaa räpläillä. Ajoin auton kadun viereen ja laitoin puhelimeen hotellin osoitteen. Nyt ohjaus toimi täydellisesti ja olin parissa minuutissa hotellini parkkipaikalla. Nokian ohjelma päihitti Toyotan.

Majoittaudun nopeasti tilavaan huoneeseeni ennen kuin lähdin katselemaan Dunedinia. Kaupungissa oli piirteitä Inercargillista siinä mielessä, että täälläkin oli vanhoja, 1930- tai 1940- luvuilta, ehkä, rakennuksia, jotka olivat oikein mainioita katsella. Niitä oli täällä huomattavasti enemmän ja iso osa oli oikein hyvässä kunnossa. Minä pidin Dunedinista, vaikka ehdin täällä kierrellä vähemmän kuin olisin toivonut. Sama ongelma minulla on melkein kaikkialla, mutta toisaalta siten myös ehdin käydä monissa paikoissa. Olin hämmästynyt, että tänään oli perjantai. Viikonpäivät ovat menettäneet merkityksenä, koska olen lomalla. Perjantai kuitenkin aiheutti sen, että kaikki ravintolat olivat täynnä ihmisiä. Melko nopean tarkastelun jälkeen ravintolat ovat keskittyneet melko pienelle alueelle eikä sen ulkopuolella ollut paljon elämää. Kävelin ydinkeskustan ulkopuolella, mikä oli ihan kivan näköistä, mutta aika kuollutta. George Street on kaupungin pääkatu, mutta täydellisen remontin kourissa, mikä tappoi lopunkin elämän siellä. Luovutin toiveen ruokailusta ravintolasta ja menin Subwaylle hakemaan sämpylän. Nuori nainen, joka oli työhönsä lopen kyllästynyt, palveli minua hiirulaisen äänellä. Jouduimme molemmat useaan kertaan pyytämään toistamista, mutta lopulta minulla oli sämpylä, joka täytti lopun päivän energia tarpeet.



Te Anau

Minulla oli herätys jo ennen kuutta, mutta heräsin hieman ennen puhelimen hälytystä. Söin periaatteessa aamiaisen, mutta en nyt viitsi kertoa mitä se sisälsi. Vartin yli kuusi olin autossa ja lähdin ajamaan länteen niin pitkälle kuin pääsi. Oli vielä aivan pimeää eikä lämpötila ollut paljon yli kymmenen asteen. Kanssani pimeällä tiellä ei juuri muita kulkijoita ollut. Oli oikein hauska ajaa pimeässä, kun täällä on keskikaistan kohdalla ja välillä reunassakin heijastimet. Kyllä tietää missä kohdin pitää ajella.

Olin menossa Milford Soundiin vuonoristeilylle. Googlen mukaan matka kestää kaksi tuntia, mutta sain varustamolta ilmoituksen, että tietöiden vuoksi matka kestää puoli tuntia pitempään. Tällaisissa tapauksissa minä varaudun tarkasti enkä suo itselleni myöhästymisiä ainakaan omasta syystä. Niinpä saavuin perille hyvissä ajoin, mikä on paljon parempi kuin juuri ja juuri. Aluksi ajoin melko tasaisissa maisemissa, mikä oli hyvä jo pimeänkin vuoksi. Kuin auringon nousuun liittyen myös pinnan muodot alkoivat kohota. Ajoin jälleen vaarallisella tiellä, sillä ympärillä kohoavat jyrkät ja korkeat vuoret vaativat niitä katsomaan, mutta myös jyrkät mutkat vaativat oman tarkkaavaisuuden. Lopussa tie lähti jyrkkään laskuun, mutta silti ympärillä olevat vuoret tuntuivat pysyvän aivan yhtä korkeina kuin aiemminkin.



MIlford Sound on oikeasti vuono, vaikka englanninkielinen nimi viittaa lahteen, joka on muodostunut joen laaksoon, jonka meri on kuluttanut. No se ei vuonon komeutta muuttanut mihinkään. Kapea, joskin melko lyhyt vuono, on uskomattoman hienon näköinen. Hyvin korkeat ja jyrkät vuoret ympäröivät vuonoa molemmin puolin. Kapeimmillaan vuono oli vain 500 metrin levyinen. Nyt ei minun kuvailuni riitä paikan kauneuden kuvaamiseen, mutta toivottavasti tekin pääsette joskus täällä käymään tai ainakin näette kuvia paikasta. Norjalaiset varmaan pitävät omia vuonoja kauniimpana, mutta tähän kilpailuun en lähde, vaikka voin todeta, että norjalaiset pärjäävät hiihdossa, mutteivat juuri muussa.

Tiellä oli tietöitä, mutta ne eivät ainakaan aamulla menemistä hidastaneet, joten olin perillä niin, että ehdin katsella ja kierrellä lähtöä odottaessa. Eikä siinä ollut mitään vikaa, sillä tästäkin päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Arvelin sääonneni jo pettävän, mutta vielä mitä. Aamun pilvet haihtuivat auringon myötä ja MIlford Soundia kattoi kauniin sininen taivas. Täällä kuitenkin sataa 200 päivää vuodessa, joten sääonneni jatkuu. Tosin parhaimmillaan vuono on voimakkaan sateen jälkeen, jolloin vuonoon laskevia vesiputouksia on runsaasti ja vettä tulee todella paljon, mutta otin ihan mielelläni tämän vaihtoehdon.

Kolmen tunnin retken tein Southern Discoveries -yhtiön laivalla. Pienehkössä laivassa oli alle 50 matkustajaa, mikä oli oikein sopiva määrä. Vietin koko matkan ulkona laivan reunustalla katsellen vuoria, merta ja luontoa. Se oli erinomainen kokemus. Uskomattomien maisemien lisäksi näin hylkeitä ja monia merilintuja, joiden tunnistamiseen tarvitsisin paremman asiantuntija, mutten kuitenkaan Jaria tai Petteriä. Matkan lopussa pysähdyimme mielenkiintoiseen päinvastaisakvarioon. Vuonon rannalle oli rakennettu parikymmentä metriä syvä sylinteri, minkä alaosassa oli ikkunat vuonoon. Ulkopuolella pyöri paljon kaloja pienestä sintistä ehkä kilon mötiköihin. Myös meritähtiä näkyi kallion reunalla. Joskus ikkunoista voi nähdä haita tai muita erikoisuuksia. Kaiken kaikkiaan reissu oli erinomainen!



Täältä on vain yksi tie takaisin, mitä lähdin ajamaan kohti itää. Tietyöt eivät paljon haitanneet nytkään etenemistä, mutta varmaan varustamolla on syynsä varoitella asiasta. Ajeltuani noin 50 kilometriä pysähdyin parkkipaikalle, mistä pääsee tekemään kävelyn Key Summit -huipulle. Vaihdoin kiipeilyvarusteet ylleni ja lähdin kapuamaan kohti huippua. Tämä oli vain kolmen tunnin vaellus, joten ei mitenkään pitkä, mutta lähes koko matka tehtiin ylöspäin. Ja tietenkin puolet alaspäin. Harvemmin tallustavalle reitti oli sopivan haastava, sillä nousua tuli yhteensä puolisen kilometriä. Ylhäältä oli erinomaiset maisemat ympärillä oleville vuorille ja kaikkeen siltä väliltä. Alkumatka kulki hyvin sademetsämaisessa metsässä. Täällä sataa jopa kuusi metriä vuodessa, joten ei ihme, että alhaalla on vihantaa. Noustessa yhtäkkiä puut loppuivat ja alkoi matalien pensaiden kattama alue.

Olin ottanut mukaan kävelysauvat. Aluksi pidin pöhkönä, että aikuinen mies kulkee keppien kanssa. Sitten näitä pöhköjä tuli vastaan paljonkin, joista osa oli tuskin puolet minun iästäni. Ylöspäin mennessä sauvoista ei paljon apua ollut, mutta alas tullessa niistä oli erittäin iso apu ja ne säästivät polvia huomattavasti. Muutaman kerran meinasin pyöräyttää nilkkani, sillä polulla oli huomattavan paljon irtokiviä. Onneksi urheilullinen ketteryyteni pelasti minut ja pääsin alas ainakin terveenä, jos en nyt niin hyvissä voimin. Huolto oli jälleen pettänyt minut. Olin hankkinut riittävästi vettä, mutta syötävä oli jäänyt hankkimatta. Onneksi olin risteilyn tilatessani ostanut myös piknik paketin. Kolmioleivät söin laivassa, mutta yllättävän paljon muuta naposteltavaa löytyi paketista, ja minulla oli lysti hetki Key Summitilla katsella jäätikön kaivertamia laaksoja ja nauttia mukavista yllätyksistä paketista.



Autolla jalkani olivat hämmentävän hyvässä kunnossa, mikä tietää tulevaisuudessa hyvää. Matkaa Te Anauhun oli tunnin verran ja ajaminen tuntui jälleen oikein kivalta. Hotellilla olin melko väsynyt, mutta suihkun jälkeen puin sortsit takaisin ja kävelin keskustaan. Suihkussa tuli tänään joka kymmenes sekunti kylmiä kohtia, mikä oli kiusallista, mutta selvästi turvallisempaa kuin eiliset kuumat aallot. Keskustassa menin suoraan intialaiseen ravintolaan, jonka olin huomannut eilen paluumatkalla. Siellä oli mukavan väljää ja tarjoilu toimi oikein ripeästi. Söin korman lampaalla, ja se maistui oikein hyvältä, kuten naan-leipäkin. Olin juuri sopivasti täynnä, kun kävelin noin kilometrin hotellilleni. Siellä netti toimi yhtä epävarmasti kuin eilenkin. Jännä, miten paljon matkalla joutuu turvautumaan nettiin. Toki olen suunnitellut kaiken varsin tarkasti ennen matkaa, mutta täällä pitää tarkistaa reittejä, katsoa uusia ideoita, varmistaa säätä ja viestiä niiden kanssa, jotka joutuvat tekemään töitä. Jos nettiä ei ole, pärjää, mutta moni asia jää hatarammalle tasolle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Te Anau

 Eilen netti toimi niin huonosti, etten päässyt laittamaan päiviystä. Kuvat laitan myöhemmin paremman yhteyden paikassa.

Jouduin palaamaan Queenstowniin samaa tietä, mitä pitkin eilen tänne tulin. Se ei haitannut, vaikka näin päin ajaessa maisemat olivat jonkin verran tylsemmät. Liikenne oli hiljaista aivan Queenstownin rajoille saakka. Aamusta huolimatta siellä kulki jälleen hyvin paljon autoja. Nyt ymmärsin ajaa suoraan parkkihalliin, mikä mahdollisti nopean parkkipaikan saannin.

Kiertelin osan aamua Queenstownin keskustassa. Kävellen se oli hyvin samanlainen, minkä kuvan olin siitä saanut jo eilen ajaessani siellä. Turisteja ja heitä varten olevia kauppoja oli hyvin runsaasti. Ranta oli sinänsä oikein kaunis, mutta sielläkin näkyi suurten turistimäärien vaikutus. Tarjolla oli kovin monenlaista laitetta, joilla pääsi järvellä kovaa tai hitaasti. Nyt suurin osa oli vielä laiturissa kiinni, mutta viimeistään iltapäivällä ne kuljettivat iloisia lomalaisia suuntaan jos toiseenkin. Minä suunnistin toiseen suuntaan ja löysin itselleni kahvin ja kevätkääryleitä aamiaiseksi. Kiertelin myös kauppakaduilla, mutta viihdyin enimmäkseen ikkunoiden ulkopuolella.

Taivaalla oli jonkin verran pilviä jatkaessani Lake Wakatipun rantaa pitkin etelään päin. Lämpötila nousi tänäänkin noin 25 asteeseen, vaikka oli pilvisempää ja tuulisempaa. Tulin ajaneeksi koko Lake Wakatipun päästä päähän. Mittaa järvelle tietä pitkin tulee komeat 90 kilometriä. Ajoin tie kuutta Lowtheriin, mistä käännyin länteen tielle 94. Täältä korkeammat vuoret olivat kauempana ja vallalla oli maatalouteen taipuneet melko tasaiset maastot. Lehmiä laidunsi jonkin verran, mutta lampaita oli huomattavan paljon. Maasto oli suurimmaksi osaksi keltaista ja ilmoitukset kielsivät tulenteon. Ajaminen oli oikein leppoisaa, millaista se on täällä ollut koko ajan. Täkäläiset ovat varsin varovaisia ajajia. Risteyksissä odotetaan hyvin kaukaakin tulevia autoja ja liikenneympyrät välillä hidastavat liikennettä eikä päinvastoin.

Te Anau on pieni kaupunki Lake Te Anaun pohjoispäässä. Se on alueen selvästi suurin kaupunki, mikä ei kuitenkaan kovin paljon tarjoa. Kaupungin rakenne on hyvin samanlainen kuin Queenstownin, mutta vain huomattavasti pienemmässä koossa. Minulla on huone hieman keskustan ulkopuolella Fiordland Hotelissa. Tämä oli huokeampi kuin aiemmat, ja laadussa sen huomasi. Moni paikka oli hieman rempallaan ja vähän nuhraantunut. Suihkussa noin joka kymmenes sekunti tuli hyvin kuumaa vettä, mutta muun ajan vesi oli sopivaa, mikä vaati hyvää ajoitusta esimerkiksi hiustenpesussa.

Kävelin pari kilometriä keskustasta olevaan lintujen hoitopaikkaan. Se oli melko heppoinen laitos, mutta näin kuitenkin varsin kivan takahe-linnun. Näitä isoja lentokyvyttömiä lintuja oli vajaa kymmenen ja niiden rauhallista elämää oli hauska katsella. Luonnosta ne ovat melkein kokonaan kadonneet vieraslajien vuoksi, mutta palautusta entiseen viedään kovasti eteenpäin. Olen nähnyt metsien kävelypolkujen reunoilla hyvin paljon erilaisia loukkuja, joilla yritetään saada rotat ja muut tuholaiset pois luonnosta. Se ei ole helppoa ja homma on vielä kesken. Itse näin Aucklandin eläintarhassa rotan. Se oli varmaan tullut tulvien mukana alueelle ja toivottavasti tapetaan pian pois.

Pitkähkön kävelyn jälkeen menin keskustaan syömään. Nyt valittavana oli runsaasti erilaisia ravintoloita, joista menin pizzeriaan. Ruokalistan pizzat pitivät sisällään melko erikoisia yhdistelmiä eikä ollut ihan helppoa löytää mieleinen. Melkein sellaisen löysin, ja aika hyvää se oli. Kylläisenä kiersin vielä hetken kaupungilla ennen kuin kävelin hotellille yllättävän uupuneena. Ilta meni mukavasti kirjoittaen ja aikaisin nukkumaan mennen. Television ohjelmat ovat melko lailla tylsiä ja tavallisia. Moni Suomessakin näkyvä sarja näkyy täälläkin. Tässä hotellissa näkyi kunnolla vain kaksi kanavaa, joten paljon ei niiden seuraamiseen aikaa mennyt. Huoneessa oli varsin kuuma eikä lainkaan avattavaa ikkunaa. Jouduin pitämään ovea auki käytävään, mutta hiljaisessa hotellissa siitä ei haittaa ollut kenellekään.


maanantai 13. helmikuuta 2023

Glenorchy

Minä taidan olla eteläisen pallonpuoliskon ihminen, sillä tällä puolen maapalloa olen nukkunut joka yö oikein hyvin. Eivätkä päivätkään ole huonosti menneet. Pohjoisesta puoliskosta on paljon enemmän huonompia kokemuksia. Ehkä aineisto on vielä turhan ohut, mutta seurataan tilannetta. Lähtö Hotel Wanakasta tapahtui rauhallisesti, joskaan en lähtöä turhaan venytellyt. Aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta. Päivän mittaan lämpötila kohosi 26 asteeseen, mistä ei minulla ollut valittamista.

Toyota lähti nätisti parkkipaikalta suunnatessani kohti Queenstownia. Otin kahdesta vaihtoehdosta pienemmän tien, joka meni Cardronan kautta. Se oli oiva valinta. Tie kulki ylängön yli tarjoten komeita maisemia. Lähestulkoon tänne saakka kaikkialla on ollut hyvin vihreätä, mutta nyt vuorten rinteet olivat aivan keltaisia. Tien varrella on silloin tällöin mittari, jolla kuvataan kuivuutta ja siten metsäpalon vaaraa. Pohjoisessa oli vaaratonta, mutta täällä mittarin osoitin oli joko Very high tai Extreme, mikä on asteikon viimeisin kohta. Tällaista on ilmeisesti molemmilla saarilla normaaleina kesinä, mutta tämä kesä on ainakin Pohjoissaarella ollut poikkeuksellinen, sillä kaikkialla on vihreätä edelleen. Aucklandin taksikuskini ehti tästäkin päivitellä. Cardronan ohitin sitä oikeastaan huomaamatta, ja pian sen jälkeen alkoi hyvin pitkä laskeutuminen alemmaksi jyrkkien hiusneulamutkien kautta.



Saavuin pieneen Arrowtowniin noin kymmeneltä. Täällä oli aikoineen suuri kultaryntäys, joskin se on kauan sitten hiipunut kullan ehtymisen vuoksi. Jäljelle on jäänyt kivan näköinen pieni keskusta, joka nykyisin kerää kultansa turistien kukkaroista. Kiertelin hetken aikaan aurinkoisessa kylässä ja söin siellä aamiaiseksi täytetyn croissantin ja kahvin puiston penkillä istuskellen. Sitten ajoin läheiseen Queenstowniin. Se on tämän Otagon alueen turistikeskus, missä on kaikkea tekemistä turisteille. Asukkaita kaupungissa on reilu 15 000, vaikka sitä oli vaikeata uskoa, kun ajoin kaupunkiin. Ruuhka oli ihan uskomaton. Keskusta ei tietenkään ollut suuri, mutta muutamalla pääkadulla oli liikenne koko ajan tukossa eikä vapaita parkkipaikkoja löytynyt mistään. Yritin kiertää hieman keskustan ulkopuolelle, mutta siellä oli vain tavallisia asuinrakennuksia sekä tietöitä. Kyllästyin aikani pyörittyäni, ja poistuin kaupungista.

Queenstown on erittäin kauniin Lake Wakatipun rannalla. Minulla oli yöpaikka varattuna Glenorchyssa, joka sijaitsee järven pohjoisnurkassa melkein 50 kilometrin päässä Queenstownista. Tuo 50 kilometrin ajelu oli hieman vaarallista, koska tien seuraaminen pukkasi unohtumaan. Vasemmalla puolella kimmelsi mahtavassa auringon paisteessa Wakatipun järvi ja sen molemmilla puolilla nousivat korkeat ja jyrkät vuoret. Kaiken huipuksi edessä näkyivät Etelä-Alppien lumihuippuisia vuoria. Näkymä oli kelvannut Peter Jacksonille Hobittien-elokuvaan ja valinta oli erinomainen. Sopivassa paikassa pysähdyin ja pääsin katselemaan maisemaa turvallisesti. Tänään ajaessa on kuullut jälleen radio, ainakin ison osan matkasta. Aiempina päivinä vuoret ja asutuksen puuttuminen ovat pitäneet radioasemat harvoina. Tänään taas rokki soi ja tunnelma kohosi entisestään.



Glenorchy on varsin pieni kylä. Siinä ei ole oikeastaan mitään katseltavaa, mutta onneksi ympärillä on. Olin varannut itselleni yksityisen asunnon, tai oikeastaan sen alakerran, missä oli olohuone ja makuuhuone. Parasta oli, että siellä oli pesukone. Puhtaat vaatteet alkavat olla lopussa, ja esimerkiksi sortsit sen näköiset, etten kehtaisi niillä liikkua muiden seurassa. Pesukone oli aivan erinomaisen helppokäyttöinen ja siinä oli itsessään myös kuivaaja! Jos kotona olisi yhtä mahtava laite, niin vaatisin, että minä pesisin aina meillä kaikki pyykit. Harmittavasti näitä laitteita myydään ainoastaan Uudessa-Seelannissa.



Pestyäni ensimmäisen koneellisen lähdin ulos kävelemään. Lämpötila oli vieläkin 26 astetta eivätkä taivaan rannalle ilmestyneet pilvet vielä peittäneet laakson taivasta. Kiersin kaupungin laitamilla kulkevan luontopolun. Se oli hieman tylsä, koska kulki varsin tasaisella alueella. Ihan kiva oli kuitenkin kävellä leppeässä kesässä, ja näin kuitenkin jalohaikaran. Jonkin verran oli vastaan tulijoita ja suurin osa heistä tervehti ohittaessaan minut. Olin 20 vaille viisi takaisin kylällä ja kävelin suoraan yhteen kolmesta ravintolasta. Olisin halunnut ruokaa, mutta keittiö avautui vasta viideltä, joten jouduin tyytymään olueen. Nautiskelin kylmän oluen katsellen kaukana näkyviä vuoria ja monia tärkeitä asioita miettien. Viisi yli viisi menin takaisin tiskille, ja tilasin blue cod -aterian, joka osoittautui paikalliseksi fish and chips -ateriaksi. Se maistui oikein hyvältä ja täytti minut sopivasti. Tuuli oli hiljalleen yltynyt ja taivas alkoi täyttymään pilvistä kävellessäni takaisin asunnolleni. Minulla taisi olla hieman ripeämpi tahti, koska halusin päästä pesemään toista lastillista pyykkiä. Ilta menikin mukavasti pyykkiä pesten.



Sykloni Gabrielle on riehunut Pohjoissaarella pari päivää, ja myös Eteläsaaren pohjoisosassa on ollut kehnoa keliä. Melko paljon tuhoa on tapahtunut. Itselläni on ollut todella hyvä tuuri ajoitusten kanssa, sillä täällä Eteläsaarella olen saanut nauttia erinomaisista säistä ja mahtavasta loman vietosta. Huonommalla ajoituksella voisin olla jossain Pohjoissaaren kaupungissa jumissa, koska kaikki tiet voisivat olla suljettuna, tai Aucklandin lentokentällä odottamassa milloin kenttä jälleen avataan. Televisiosta on tullut koko illan erikoislähetys myrskyn tuhoista. Onneksi suurin osa tuhoista on vain aineellista.

Wanaka

Fox Glacierissa paistoi aurinko heti aamusta. Aamu-uutisista katselin, miten Aucklandiin ja koko pohjoisosaan maata oltiin mahdollisesti julistamassa hätätilaa hirmumyrsky Gabriellan vuoksi. Vettä odotetaan satavan valtavasti ja tuuli tulee olemaan hyvin voimakas. Edellinen valtava sademäärä tuli alueella kaksi viikkoa sitten, ja nyt uudestaan. Eteläsaaren eteläosaan ei näytä sateet yltävän ihan lähipäivinä. Ainakaan tänään ne eivät tulleet, sillä koko päivän paistoi aurinko ja mittarin mukaan parhaimmillaan lämmintä oli 29 astetta.

Suljin huoneeni oven puoli yhdeksältä ja ojensin huoneen avaimen aasialaisperäiselle hotellin työntekijälle. Täällä on varsin paljon aasialaista alkuperää olevia ihmisiä palveluammateissa. Ajoin kohti etelää 200 metriä ja pysäköin auton kadun varteen. Menin ravintolaan ja nautin aamiaiseksi long black -kahvin (espresso ja kuumaa vettä) ja bacon buttyn (pekonitäytteisen leivän). Tämä ei ollut lempiaamiaiseni, mutta kuitenkin aamiainen. Seuraavaksi ajoin 20 metriä huoltoasemalle. Ajoin väärälle puolelle mittaria, vaikka olin juuri varmistanut kummalla puolella Toyotan bensatankki oli. No aika helppoa oli kiertää toiselle mittarille ja tankattua auto täyteen. Tankki oli vasta puolessa, mutta täällä syrjäseuduilla bensa-asemia oli harvassa, joten tankkasin jo nyt.

Sitten pääsin poistumaan Fox Glacierista. Ajelin tietä 6 pitkin lounaaseen enemmän tai vähemmän rannikkoa seuraten. Auton vasemmalla puolella näkyi korkeita mäkiä tai pieniä vuoria, kummin vain, mutta oikealla puolella suurimmaksi osaksi tasaista heinikköä, peltoa tai metsän tapaista. Bruce Bayn kohdalla tie kävi aivan meren rannalla, ja minä kävin kävelemässä rannalla valtaisia maininkeja katsellen. Täälläkin hiekka oli harmaata, kuten on ollut muillakin käymilläni rannoilla. Jatkoin rauhallista ajamista maisemissa, jotka olivat tylsiä suhteessa niihin, missä oli ajanut edellisinä päivinä. Haastin kylässä pysähdyin ja kävin kylän ainoasta kahvilasta ostamassa kahvin, minkä join ulkona lintuja katsellen.

Tie lähti kulkemaan sisämaahan päin seuraten Haast-joen hyvin leveää uomaa. Vettä joessa ei paljon virrannut, mutta välillä joen kivipohjan leveys oli ainakin kilometrin. Keväisin siellä virtaa varmasti valtavasti vettä. Tie lähti seuraamaan Makarora-jokea, joka oli Haastin sivujoki. Maasto nousi hiljalleen, mutta melko maltillisesti eikä lainkaan niin korkealle kuin olin odottanut. Vähän ennen Makaroran kylään pysäytin auton isolle parkkipaikalle ja tein mukavan Blue Pools -kävelyn. Parin kilometrin kävely vei joen suvantokohtaan, missä vesi oli kauniin sinistä. Ihmiset kävivät siellä uimassa ja jopa hyppivät sillalta jokeen. Kävely oli ihan kiva, vaikkakin liian suosittu, eikä luonto ollut ihan niin sademetsämäistä kuin eilen jäätikkökävelyllä. Kiinnitin huomiota hyvin havainnolliseen ohjeeseen sillalle menevien ihmisten määrästä.




Mukavan kävelyreissun jälkeen matka jatkui etelään. Aika pian tulin hyvin kauniin Wanaka-järven rannalle, jonka itärantaa tie lähti seuraamaan. Järven turkoosi vesi kimmelsi kirkkaassa auringon paisteessa haitaten turvallista ajoa. Välillä pysähdyin, jotta sain katsella kaunista näkymää rauhassa. Tie kiersi Hawea-järven kautta eikä tämä järvi ollut yhtään naapuriaan tylsempi. Minulla oli huone varattuna Wanakassa Hotel Wanakasta. Wanaka on noin 4 000 asukkaan kaupunki ja tuntui todella isolta, kun ajoin sinne. Sattumalta tulin suoraan hotellin eteen ja pääsin suoraan pysäköimään sen eteen. Jälkikäteen ajatellen ei ollut mikään ihme, että tulin suoraan hotellille, sillä se oli oikeastaan ainoa tie, jota olisin kaupunkiin voinut tulla. Huoneeni on jälleen iso, johon olisi sopinut muitakin nukkumaan, mutta onpa itsellä ainakin tilaa majoittua.



Lähdin saman tien kävelemään Wanakaan, joka sijaitsee saman nimisen järven eteläreunalla. Kaupunki ei paljon tarjonnut, mutta järvi sen edessä on erinomaisen hienon näköinen. Kävelin suoraan rannalle, missä kuulin läheisestä ravintolasta kovaäänistä hurrausta. Arvasin Super Bowlin olevan edelleen kesken, ja ehdinkin katsomaan viimeisen neljänneksen pelistä. Löysin baarijakkaran tiskin edestä ja katselin pelin loppuun nauttien kylmää olutta. Jälleen kerran oma suosikkini hävisi Super Bowlin, mutta olen siihen niin tottunut etten asiaa kauan harmitellut.

Pelin jälkeen kävelin hitaasti pitkän hiekkarannan toiseen päähän ja sieltä taas takaisin. Ihmisiä oli nauttimassa auringosta ja lämmöstä monilla eri tavoilla. Jotkut uivat, jotkut ottivat aurinkoa, jotkut pelasivat rantapelejä ja joku laskeutui liitovarjolla viereiselle nurmikentälle. Minä nautin hienosta päivästä ja miellyttävästä helmikuun kuumuudesta rannan tuntumassa kävellen ja kaikkea ihaillen. Uimaankin olisin mennyt, jos uimahousut olisivat olleet mukana, mutta kun eivät olleet, niin uiminen jäi seuraavaan kertaan. Kiersin koko kylän katsoen samalla sopivaa ravintolaa. Yritin mennä intialaiseen ravintolaan, mutta se aukesi vasta myöhemmin, jolloin päädyin samaan pubiin, missä olin katsomassa peliä. Siellä tarjoiltiin sivistyneesti ruokaa silloin, kun asiakkailla on nälkä. Päädyin ottamaan herkkuhampurilaisen oluen kanssa, mikä oli ihan onnistunut valinta. Katselin vielä vähän kaupunkia, vaikkei siinä ollut oikein mitään katseltavaa, joten hiljalleen palasin hotellille.