31.10.2017 Eden

Poistuimme Melbournesta kohta puoli kahdeksan jälkeen. Tai oikeastaan siihen aikaan lähdimme poistumaan Melbournesta, mutta olimme sieltä pois vajaata tuntia myöhemmin. Olin kuullut uutisista, että lähellä olevassa Abbottsvillen kaupunginosassa oli yöllä murhattu joku hemmo ja siellä oli edelleen tutkimukset käynnissä kadulla, jonka kautta meidän piti ajaa. Jouduin tekemään uuden suunnitelman poistumisreitistä. Se meni kuitenkin pieleen jo ensimmäisessä isossa risteyksessä, missä otin tietenkin väärän kaistan. Lähdin etenemään kohti keskustaa, mikä minun piti ehdottomasti välttää. Suurkaupungin aamuruuhkassa u-käännöksen tekeminen ei ole se järkevin juttu, joten lähdin etenemään vilkkaan liikenteen mukana eteenpäin Minnan alkaessa etsiä vaihtoehtoista reittiä. Meidän piti päästä ydinkeskustan ylitse kaakkoon moottoritielle M1, mutta emme tienneet olisiko järkevä kiertää keskusta vai ajaa sen läpi. Päätös syntyi äkkiä, kun ajauduin kaistalle, josta oli pakko kääntyä vasemmalle. Ajoin William Streetiä pitkin halki CBD:n (Central Business District) ja siellä eteneminen oli huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Käännyin Flinders Streetille ja ajoin sitä aika kätevästi, kunnes Minna kehotti minua kääntymään oikealle rautatietä seuraten. Näin pääsimme etenemään oikeaan suuntaan. Päätimme olla menemättä tullitielle, jolloin lähdin ajamaan hyvin verkkaista vauhtia kohti kaakkoa. Liikenne oli hyvin tukkoista, mutta toisaalta meillä ei ollut suurta kiirettäkään. Malvernin kaupunginosassa näimme kyltin, joka opasti meidät M1:lle, ja viimeinkin pääsimme etenemään vauhdikkaasti.

Meillä oli tänään ajopäivä, joka vei meidät Victorian osavaltiosta New South Walesiin Edenin kaupunkiin Tasmanian meren rannalle. Kun olimme päässeet M1:lle, jatkoimme sillä niin pitkään, että se muuttui A1:ksi. A1 puolestaan vei meidät aina Edeniin saakka. Melbournen jälkeen ajoimme pitkään moottoritiellä, jolloin ympärillä ei ollut paljonkaan katsottavaa. Tien muututtua pienemmäksi alkoi ympärillämme vaihdella kumpuilevat vihreät maisemat, jollaisia olimme katselleet ennen Melbournea. Ajelimme pienten kaupunkien halki, mutta niistä ei jäänyt paljoakaan muistettavaa. Laidunmaata oli vähemmän eukalyptusmetsien lisääntyessä.

Lakes Entrancessa pysähdyimme välipalalle, joskin minä olin ainoa, joka nautti välipalaa. Tie suuntautui meren rannalta jälleen sisämaahan. Ajoimme suurimman osan loppumatkasta eukalyptusmetsissä, joista osa oli varsin järeätä. Liikennettä oli hyvin vähän eivätkä menoa hidastaneet edes eläimet. Ennen viittä saavuimme Edeniin eikä pienessä kaupungissa ollut vaikeuksia löytää hotelliamme. Respassa vanhempi nainen löysi varaukseni pienestä paperipinosta. Hän kysyi meiltä halusimmeko maitoa huoneeseemme, mutta emme ymmärtäneet kysymystä, joten hän joutui kysymään sen uudestaan. Sen jälkeen hän kertoi meille h y v i n hitaasti ja kuvainnollisesti elehtien minne voimme jättää auton ja missä tarjoillaan kaupungin paras ruoka. Taisi hän korottaa ääntäänkin, jotta kielitaidottomat ulkomaalaiset ymmärtäisivät häntä.

Teimme niemen kärjessä olevan kaupungin ympärillä muutaman kilometrin kävelyn. Koko päivä oli ollut viileätä, mutta täällä meren tuntumassa tuulen viuhuessa oli oikeastaan kylmää. Jouduimme pukemaan vaatetta ihan runsaasti yllemme patikoinnin ajaksi. Kylä oli hyvin hiljainen, mutta kyllä Minna yhden varomattoman pariskunnan sai haastateltavakseen. Niemen kärjessä oli valaiden katselupaikka ja näin lokakuussa valaat vaeltavat tätä kautta takaisin etelään. Kovasti tihrustimme merelle, mutta ainoatakaan varmaa havaintoa valaista emme saaneet.

Kävin illalla paikallisessa pubissa nauttimassa yhden oluen. Siellä ei ollut kuin muutama ihminen, mistä taisi johtua, ettei siellä ollut tuttujakaan. Katselin oluen ajan rugbya, mutta se nyhjääminen ei kiinnostanut niin paljoa, että olisin hakenut uuden oluen.

Australian viranomaiset ovat hyvin huolissaan autoilijoiden jaksamisesta pitkillä etapeilla eikä se ole ihme, sillä välimatkat ovat hyvin pitkiä. Varsin usein tien vieressä on kehotuksia pitää tauko. Täällä etelässä ne ovat varsin maltillisia, kuten ”Take a break, it can save your life”. Queenslandissa liikennemerkeistä vastaava virkamies on huomattavasti ronskimpi toivotuksissaan. Siellä näimme kylttejä, joissa luki esimerkiksi ”Drowsy drivers die”. Suosikiksemme kuitenkin kohosi kuolematon: Rest or R.I.P.

30.10.2017 Melbourne

Tämän päivän olimme varanneet ostospäiväksi, joten tilasimme eilistä viileämmän päivän. Mukavan viileyden lisäksi hankimme iltapäiväksi muutaman virkistävän sadekuuron. Australiassa lämpötilat ja sää muuttuvat hyvin nopeasti, mutta onneksi tällä kertaa toivomustemme mukaisesti.

Emme kiirehtineet kaupungille lähdössä, mutta ennen yhdeksää astuimme melko vilakkaan Melbournen aamuun. Heti alkuun pysähdyimme kolumbialaiseen kahvilaan, missä aamukahvien lisäksi minä söin hieman erikoisen eteläamerikkalaisen paahtoleivän. Kaupat eivät olleet vielä auki, joten käytimme ajan mukavaan kävelyyn. Kiertelimme keskustassa ja sen liepeillä pyrkien kulkemaan katuja, joilla emme aiemmin olleet käyneet. Niitä löytyikin helposti ja katseltavaa riitti. Hiljalleen melko hiljaiset jalkakäytävät alkoivat täyttyä kulkijoista ja kaupatkin alkoivat aueta. Minun ostospäivä meni pilalle jo ennen yhtätoista, kun sain tehtyä kaikki ostokseni yhdessä ainoassa kaupassa. Minna ei ollut paljon onnekkaampi, mutta hän sai kuitenkin venytettyä ostosvimmaansa muutamaan kauppaan.

Purin suruani Melbournen kaduille, joita kiertelimme käyden muun muassa lännessä olevalla Docklandsin alueella. Aivan pelkkää kävelyä ei päivämme sentään ollut vaan kävimme myös syömässä salaatin sekä perulaiset kanan siivet. Kulkiessamme olemme pyrkineet pitämään matalaa profiilia, mutta siitä huolimatta äkkiä meidän seuraamme ilmestyi kaksi suomalaista, jotka olivat kuulleet meidän puhuvan suomea. Toinen mies myi ja rakensi Melbournen alueella saunoja ja toinen oli vasta saapunut maahan ja etsi töitä, joskin tuntui, ettei hänellä ollut kovin suurta kiirettä löytää sellaista. Lyhyehkön keskustelutuokion jälkeen tiemme erosivat.

Me suuntasimme Yarra-joen rannalle ja ostimme meille liput jokiajelulle. Pieni vesisade oli juuri hiipumassa, mutta sade näytti lamaannuttaneen lipunmyyjän, sillä hän tarjosi meille lippuja huomiseksi, koska ei uskonut meidän haluavan menevän ajelulle tänään. Me sovimme keskenään suomeksi, että ostamme liput seuraavalle ajelulle, mutta emme olleet tarpeeksi nopeita, sillä nuori mies alensi sitä ennen lippujen hintaa viidellä dollarilla. Ennen kuin heppu ehtisi tehdä jotain vielä hätäisempää, ostimme paikat jokiajelulle 18 dollarilla. Melko iso jokilaiva tuli laituriin ja sieltä poistui puolenkymmentä matkustajaa. Me menimme saman tien sisälle, vaikka tiesimme lautan lähtevän vasta puolen tunnin kuluttua. Olimme 27 minuuttia lautassa kahdestaan, mutta sitten toiveet yksityisajelusta haihtuivat muutaman perheen noustessa laivaan.

Laiva ajoi puoli tuntia Yarra-jokea itään ja tuli sieltä saman ajan takaisin. Mennessä melko jouheva mies kertoi joen varren rakennusten ja siltojen historiasta kiinnostavia tarinoita. Harmiksemme laiva ei mennyt ollenkaan itään keskustasta, koska siellä sillat olivat liian matalia. Joella kulki runsaasti kilpasoutuveneitä, joskin soutajat olivat koululaisia, mutta mahdollisesti tulevia maansa soutumestareita. Jokiajelu oli ihan kiinnostava, mutta minulle se oli pienoinen pettymys.

Säästä oli tullut epävakainen, joten päätimme suunnata hotellille. Matkalla minä pysähdyin Elephant and Wheelbarreliin, joka oli oikein mukava englantilaistyyppinen pub. Minna käytti tämän ajan hyödyllisemmin käyden muutamassa kaupassa. Jouduimme virittelemään sadevaatteita yllemme, kun kävelimme hotellille. Sade oli kuitenkin kevyttä emmekä kastuneet oikeastaan ollenkaan. Söimme soppaa ja lepäilimme päivän kääntyessä illaksi.

Minua alkoi vielä polttaa vieressä oleva suurkaupunki, mutta Minna pystyi sammuttamaan oman palonsa lähteä sitä vielä katselemaan. Minä en ollut yhtä hyvä vaan jouduin vielä lähtemään illan selkään Victorian pääkaupunkiin. Kävelin keskustassa kiertäen ja katsellen. Sitten päätin mennä The Imperial -pubiin ja valitsin tiskiltä 12 dollarin (normihinta Melbournessa) Wild Yak -alen. Pubissa ei maanantai-illasta huolimatta tai siitä johtuen ollut paljoakaan asiakkaita. Televisiosta tuli amerikkalaista jalkapalloa, jota katselin maistuvaa oluttani siemaillen. Ketään tuttua ei pubissa ollut, joten päätin lähteä takaisin hotellille. Ulkona satoi, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Sade kuitenkin päätti häiritä minua, sillä vettä tuli taivaan täydeltä ja kadut lainehtivat. Sadetakki suojeli kallisarvoista yläpäätäni, mutta vyötäröstä alaspäin jo aivan märkä saapuessani hotellille. Jos jotain kiinnostaa, niin sade alkoi olla lopuillaan, kun pääsin Brunswick Streetillä sijaitsevan hotellimme ovelle.

29.10.2017 Melbourne

Melbournessa oli hyvin aurinkoinen, mutta myös kovin tuulinen sunnuntai. Aurinko kuitenkin voitti, sillä tuuli ei pystynyt nujertamaan eteläisen pallonpuoliskon tunnetusti kuumaa paistetta, ja lämpötila nousi iltapäivän tunteina 30:n hujakoille. Auto jäi tänään hotellin parkkihalliin. Sunnuntain kunniaksi emme pitäneet kiirettä, mutta yhdeksältä olimme kuitenkin jo sortsit päällä ulkona. Molemmilla oli villatakit päällä, sillä lämpötila oli vielä 15 asteen tuntumassa, mutta nousi nopeasti hellelukemiin.

Kävelimme aluksi länteen Gertrude Streetiä ja ohitimme kaupungin ainoan maailman perintökohteen, Royal Exhibition rakennuksen. Se oli ihan komea 1800-luvulla rakennettu suuri pytinki. Siitä jatkoimme kiertäen etelään Melbournen varsinaiseen keskustaan monien korkeiden rakennusten keskelle. Liikenne oli kovin hiljaista niin kaduilla kuin jalkakäytävilläkin. Lähdimme kävelemään La Trobe -katua länteen katsellen samalla, milloin katua pitkin kulkeva raitiovaunu tulisi kohdallemme. Melbournen keskustan alueella raitiovaunut ovat ilmaisia. Keskustaa kiertää City Circle -raitiovaunu, jonka kyytiin nousimme. Linja on tarkoitettu erityisesti turisteille ja sisällä kuului ennen jokaista pysäkkiä pitkä kuulutus tulevan pysäkin läheisyydessä olevista paikoista.

Ajoimme City Circleä vajaan kierroksen, kunnes poistuimme raitiovaunusta Spencer Streetin pysäkillä. Kävelimme Collins Streetille, mistä löysimme avonaisen kahvilan. Minä yritin ostaa itselleni toastin, mutta ne olivat kaikki loppuneet, joten ostimme molemmille vain kahvit. Sitten alkoi päivän pitkä kävelyosuus, jonka toinen suoritti polvet korkealle kohoten ja toinen hieman ontuen.

Villatakit olivat siirtyneet reppuihin, kun pääsimme olympiapuistoon. Vuoden 1956 suorituspaikoista ei ilmeisesti ollut jäljellä kuin suuri uimastadion. Alueella on paljon uusia stadioneita, kuten Australia Openin päänäyttämö Rod Laver Arena. Siitä kiersimme Yarra-joen ylitse kuninkaalliseen puutarhaan, joka oli suuri ja erittäin mukava. Siellä kasvaa hyvin paljon erilaisia puita ja pensaita, joista monet olivat jo matkan aikana tulleet tutuiksi, mutta siellä oli myös aivan uusia ja hyvin jännittävän näköisiä puita ja kasveja. Ympäri kaupunkia kasvaa suuria puita, jotka ovat juuri nyt kukassa. Minun nenä menee tukkoon välittömästi, kun tulemme kyseisen puun läheisyyteen, mutta onneksi vaikutus ei kestä pitkään.

Puutarhasta kävelimme South Melbournen kaupunginosaan ja aloimme etsiä levähdyspaikkaa. Alueella oli lähinnä liike-elämän rakennuksia, joten jouduimme tyytymään kioskista ostettuun vesipulloon. Suunnistimme etelään ja saavuimme suureen Albert Parkiin, jonka läheisyydessä ajetaan alkuvuodesta Australian formula 1 -kisa. Onneksi nyt Bottakset ovat Meksikossa, joten meillä oli mukavan rauhallista kulkea suuren järven rantaa miellyttävässä lämmössä katsellen lammella uiskentelevia mustia joutsenia poikasineen.  Tuuli oli hyvin voimakas, mutta se ei laskenut lainkaan lämpötilaa. Saavuimme St. Kildan kaupunginosaan, jonka samanniminen ranta on varsin tunnettu. Viimein löytyi pubeja, joista valitsimme yhden oikein mukavan. Minna ei löytänyt mieleistä ruokaa suppealta ruokalistalta, mutta minä päätin koettaan terveellistä chilidogia pacific alen kera. Kuumassa koirassa olisi voinut olla enemmän ytyä, mutta se maistui joka tapauksessa oikein hyvältä.

Minna ei lähistön ravintoloista löytänyt mieleistä ruokaa, joten päätimme mennä katselemaan St. Kildan rantaa. Sieltä kiersimme hiljalleen Fitzroy Streetille, missä menimme ensimmäiseen kauppaan. Kilometrejä oli tullut jo 17, joten päätimme ajaa raitiovaunulla takaisin hotellille hetkeksi lepäämään. Täällä ei raitiovaunun tai muunkaan julkisen liikennevälineen matkaa voi maksaa käteisellä vaan sitä varten jouduimme hankkimaan myki-kortin. Korttiin ostimme päivälipun, jolla saa matkustaa päivän aikana miten paljon vain. Nousimme pysäkiltä raitiovaunu 3a:han, jonka kyydissä matkustimme melkein koko kaupungin halki lähelle Metropol-hotelliamme.

Lepäilimme hetken aikaa hotellilla, mutta aika pian lähdimme jälleen katselemaan kaupunkia. Nyt kun meillä on myki-kortit, niin minä haluan niitä myös käyttää. Minna mieluummin kävelisi, mutta suostui naama nyrpeänä nousemaan raitiovaunuun hotellin nurkalta. Poistuimme kivasta vempeleestä Federation Squaren pysäkillä ja ylitimme Yarra-joen hyvin voimakkaan, mutta edelleen mahtavan lämpimän tuulen sotkiessa hiuksiamme. Laskeuduimme joen rannalle, missä oli runsaasti ravintoloita. Valitsimme yhden, missä nautimme kahvin ja oluen lisäksi komeasta kaupunkimaisemasta. Seitsemän maissa palasimme St. Kilda Roadille, mistä pääsimme jälleen raitiovaunun kyytiin. Ajoimme melko täydessä vaunussa samalle St. Kildan pysäkille, mistä olimme muutama tunti sitten nousseet ensimmäisen kerran raitiovaunuun.

Kävelimme vajaan kahden kilometrin matkan St. Kildan aallonmurtajalle katsomaan pingviinejä. 

Joka ilta auringon laskettua pienet pingviinit uivat aallonmurtajalle koloihinsa koko päivän kestäneen merelle kalastelun jälkeen. Jouduimme odottelemaan melko pitkään, mutta lopulta pienet linnut uivat kivikon luokse ja nousivat koloihinsa yöpymään. Oli jo aika hämärää eikä meillä ollut kovin hyviä asemia, mutta näimme kuitenkin mukavasti pingviinien uintia ja tepastelua kivikossa. Nyt oli jo pakko vetää villatakki ylle, mutta tuuli oli vieläkin melko lämmin palatessamme pysäkille. Nyt Minnakin oli mielissään päästessään linjan 96 kyytiin. Myki-kortit vain lauloivat, kun taputimme niillä automaattia. Vaunu oli aivan täynnä ihmisiä ja se myös pysyi täytenä koko reilun puolen tunnin matkan aikana. Jäimme pois Parlamenttitalon kohdalla eikä jäljellä ollut kuin kilometrin matka hotellille, missä matkamittari näytti päivän saldoksi 23,5 kilometriä.

28.10.2017 Melbourne

Aamu ja itse asiassa koko päivä oli tavanomaista viileämpi. Aurinko kuitenkin paistoi, mutta huomasimme vasta autossa, että lämpötila ulkona oli noin 15 asteessa. Molemmilla oli sortsit jalassa, joten on helppo arvata minkä väriset huulet Minnalla oli. Tankkasimme Kian hiljaisen Warrnamboolin BP-huoltoasemalla. Sieltä Minna sai myös joka-aamuisen kahvinsa. Hän ottaa aina long black –kahvin, mikä tarkoittaa, että kuppiin laitetaan espresso ja siihen lisätään sopiva määrä vettä. Täällä ei suodatinkahvia tarjota kahviloissa lainkaan vaan kahvi jauhetaan aina pavuista ja tehdään espressoa. Tai jotenkin silleen.

Kohta Warrnamboolin ulkopuolella alkoi kuuluisa Great Ocean Road, joka kulkee rannikkoa seuraten noin 200 kilometriä Geelongiin saakka. Aluksi tie kulki hieman kauempana rannikosta, jolloin katselimme kumpuilevia vihreitä niittyjä, joilla lampaat viihtyivät. Peterboroughin jälkeen tulimme Twelve Apostles Marine National Parkiin, missä riitti katseltavaa. Näillä seuduin eroosio on kuluttanut rantakalliota hyvin mielenkiintoisesti. Meri on syönyt rantakallion kalkkikiveä jättäen korkeita ja jyrkkiä rinteitä sekä erilaisia tötteröitä ja kaaria.

Ensimmäisenä pysähdyimme Bay of Islands -alueelle, missä oli jännittäviä kivimuodostelmia meressä. Ne olivat erittäin hienoja, mutta olivat vain alkusoittoa tuleville luonnonihmeille. Ajoimme kymmenisen kilometriä eteenpäin ja kävimme katsomassa London Bridgen. Se on mereen pistävä kallionkieleke, johon meri on kuluttanut suuren kolon. Vuoteen 1990 siinä oli huomattavasti suurempi kaari, eli London Bridge, mutta se oli mätkähtänyt mereen jättäen kaksi onnetonta turistia syntyneelle saarelle. Heidät oli pelastettu lopulta pelastettu helikopterilla, joten loppu oli onnellinen. Se oli todennäköisesti lomamatka, jota he eivät ikinä unohda.

Port Campbellin jälkeen pysäköin auton Loch Ard Gorgen parkkipaikalle. Teimme yli viiden kilometrin patikkaretken käyden katselemassa erittäin jänniä luonnonmuodostelmia. Loch Ard oli laiva, joka koki täällä haaksirikon 1800-luvulla antaen nimensä koko paikalle. Gorge puolestaan on meren syövyttämä suuri poukama, jonka pohjalla on erittäin hieno hiekkaranta ja ympärillä monta kymmentä metriä korkeat pystysuorat seinämät. Kiersimme jo hieman lämmenneessä säässä myös muita lähistöllä olevia jännittävän näköisiä kivimuodostelmia. Reitin loppupäässä oli laaja hiekkaranta, johon aallot löivät mahtavalla pauhulla. Kävelin pitkän matkan rannalla veden rajassa ja onnistuin pitämään jalkani kuivina, vaikka muutaman kerran piti kiirettä ehtiä pois yllättävän suuren aallon alta.

Minusta Loch Ard Gorge oli rannikon hienoin paikka, mutta 12 Apostles on kuuluisin kohde. Siellä on hiekkarannan edessä valtavia kivipaasia, jotka hiljalleen kuluvat pois. Toki ranta on erittäin hieno ja kivipaadet uskomattoman näköisiä, mutta silti edellinen paikka sai minulta enemmän pisteitä. Kävimme kävellen ensin reilun kilometrin päässä olevalla rannalla, missä oli aivan mahtavat aallokot. Siellä oli muutama surffaaja, jotka saivat vauhdikasta kyytiä aallon päällä. Sieltä kivimuodostelmat näkyivät huonosti, joten kävelimme myös toiselle näköalapaikalle, mistä näkymät olivat huomattavasti paremmat.

Lähdimme ajamaan eteenpäin Great Ocean Roadia, joka siirtyi vähäksi aikaa sisämaahan. Dramaattisimmat näkymät olivat takana, mutta tie kulki hyvin pitkään aivan rannikon tuntumassa tarjoten aivan mahtavia näkymiä turkoosin ja akvamariinin väriselle merelle. Tie oli hyvin mutkikas, joten minä nautin ajamisesta valtavasti. Ehdin kuitenkin tarkkailla myös merelle, mutta emme nähneet ainoatakaan valasta, joita rannikon vesissä kulkee tähän aikaan ihan runsaasti. Taisivat sukeltaa juuri silloin, kun Kia ohitti ne.

Ei päivä kuitenkaan eläinten suhteen pettymys ollut. Lähestyimme Kennett Riveriä, kun huomasimme tien vieressä turisteja katselemassa puun latvaan. Minä hidastin vauhtia, etten ajaisi poukkoilevan kiinalaisturistin ylitse ja samalla vierestäni kuului hirmuinen älämölö. ”Koala, tuolla, ylhäällä, puussa. Äkkiä katsomaan.” En saanut autoa edes kunnolla pysähtymään, kun Minna jo syöksyi ulos katsomaan hänen Australian eläinten suosikkia. Siellä koala nökötti noin kymmenen metrin korkeudessa oksan haarassa. Se oli umpiunessa eikä piitannut pätkääkään alapuolella olevista kiinalais- ja suomalaisturisteista. Minnan kanssa käveltiin tietä myös toiseen suuntaan ja löysimme vielä kaksi muutakin koalaa. Molemmat olivat korkealla puussa, mutta toinen oli hetken hereillä heiluttaen raajojaan, mutta taisi sitten taas nukahtaa, koska ei enää liikkunut. Olimme hyvin tyytyväisiä nähtyämme koalia luonnossa. Jäljellä olisi enää vompatti, mutta sitä emme edes usko näkevämme.

Lounaan nautimme Apollo Bayssa. Minna otti viisaasti päivän keiton sekä salaatin. Minä valitsin fish and chipsin, joka ei ollut yhtään parempi kuin Englannissa. Ja miksi olisi ollut, kun se oli aivan samanlainen.

Iltapäivä oli pitkällä, kun erittäin hieno Great Ocean Road päättyi Geelongiin. Minä ohjasin Kian moottoritielle, joka vei meidät noin viiden miljoonan asukkaan Melbourneen. Otaksuin, ettei lauantaina liikenne sisääntuloväylällä olisi kovin vilkasta, mutta neljä kaistaa molempiin suuntiin oli aivan täynnä menijöitä ja tulijoita. Kaupungin korkeat rakennukset näkyivät hienosti saapuessamme keskustan liepeille. Valitsin kahdesta rampista tietenkin sen vasemmanpuoleisen, kun oikeanpuoleinen olisi vienyt suoraan Fitzroyn kaupunginosassa sijaitsevalle hotellillemme. Nyt jouduimme kiertämään pitemmän kierroksen, joka vaati huomattavasti enemmän kartanlukijalta, mutta lopulta löysimme Brunswick Streetillä sijaitsevan hotellimme.

Käytössämme on hämmästyttävän suuri huoneisto, joka on Melbournen korkeaan hintatasoon nähden edullinen. Tuumailimme jonkin aikaan hotellilla, mutta sitten lähdimme katselemaan Australian toiseksi suurimman kaupungin keskustaa. Lauantai-iltana keskustassa oli hyvin paljon kulkijoita. Kiinnitimme huomiota ihmisten pukeutumiseen. Moni vanhempi nainen kulki varsin erikoinen päähine päässään matkalla ilmeisesti ravintolaan tai teatteriin. Kävimme Chinatownin liepeillä pubissa, missä ostin matkan kalleimman oluen, joka lähenteli kymmentä euroa. Pub oli lähes täynnä ja hyvin äänekäs. Viereisessä pöydässä istui jo hyvin lauantaihin ehtineitä nuoria miehiä, joilla oli eurooppalaiseen makuun nähden kovin erikoiset puvun takit ja solmiot.

Tänäänkin oli aivan erinomainen Australiapäivä. Näimme aivan mahtavia luonnonmuodostelmia, Melbournen ja mikä parasta, ihan oikeita koalia!

27.10.2017 Warrnambool

Minna lähti lenkille auringon vasta noustessa Adelaiden horisontin takaa. Hän ei kuitenkaan ollut ainoana liikkeellä vaan kulkijoita, jopa otsalampulla varustettuja lenkkeilijöitä, liikkui katuvaloin valaistuilla kaduilla. Aamutoimet sujuivat tuttuun tapaan ja puuron voimalla lähdimme uuteen matkapäivään. Pääsimme sopivasti Adelaiden aamuruuhkaan, joka oli minusta vilkkaampi kuin odotinkaan. Tosin kyseessä on miljoonakaupunki, joten menijöitä saattoi odottaa perjantaiaamuksikin.

Minulla oli selvä reitti ulos kaupungista, mutta tein yhden virhearvioinnin, minkä seurauksena lähdimme etenemään väärään suuntaan. Luotin liikaa omaan arviooni suunnasta ja etenin mukavasti vilkkaasta liikenteestä nauttien väärään suuntaan. Aloin huolestua suunnasta vasta, kun M1-tietä, jota meidän piti jatkaa kohti kaakkoa, ei alkanutkaan näkyä. Pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan ja samalla ostimme aamukahvin. Minä katsoin puhelimesta olinpaikkamme, mikä ei ollut lähelläkään siellä, missä odotin meidän olevan. Ongelmaa ei kuitenkaan ollut vaan otimme uuden suunnan ja aikaa myöten pääsimme M1:lle.

Noin 70 kilometriä Adelaidesta eteenpäin etenimme rivakasti moottoritietä M1 pitkin. Moottoritien jälkeen jatkoimme A8-tietä 100 km/h nopeusrajoitusta noudattaen. Keithissä pysähdyimme välipalalle huoltamolle, missä puitteet eivätkä tarjonta olleet parhainta A-luokkaa. Tänään meillä oli aamusta lähtien aurinkoista ja lämpötila kohosi parhaimmillaan noin 26 asteeseen. Aamupäivä alkoi olla sivuutettu, kun saavuimme Naracoorten pikkukaupunkiin. Jatkoimme sen läpi ja noin kymmenen kilometriä kaupungin jälkeen saavuimme Naracoorten luolille, mikä on Unescon luonnonhistoriallinen kohde.

Teimme ensin muutaman kilometrin kävelyn luontopolulla mukavan aurinkoisessa ja lähes kuumassa säässä. Reitti kulki pääasiassa eukalyptus-metsässä, jonka aluskasvillisuus oli pääsääntöisesti harvaa, mutta välillä heinikko peitti polun kokonaan. Muita kulkijoita ei reitillä ollut, mikä ei meitä yllättänyt. Kuljimme kapealla polulla peräkkäin, kun äkkiä näin reilun viiden metrin päässä polusta vajaan metrin korkuisen ruskean kengurun. Se katseli meitä, mutta ei lähtenyt pois. Saimme otettua siitä kuvia ja näimme, miten poikanen tuli katsomaan meitä emon pussista. Yritin päästä hieman parempaan kuvakulmaan, jolloin Skippy hermostui ja otti kolme erittäin notkeata loikkaa pysähtyen reilun kymmenen metrin päähän katselemaan meitä. Emme halunneet häiritä, joten jätimme Kengun ja Ruun omiin oloihinsa ja lähdimme jatkamaan matkaa. Katselimme ympärillemme etsiskellen toisia kenguruita, kun äkkiä säikähdin vain puolen metrin päässä aivan polun keskellä minua tuijottavaa noin 30-senttistä uhkaavan näköistä liskoa. Se pysyi paikoillaan, kuten minäkin. Kumpikaan ei tehnyt ratkaisevaa liikettä hetkeen. Sitten lisko luovutti henkisen taistelun ja astahti kevyesti oikealle, jolloin minä otin kameran ja otin siitä pari kuvaa. Eastern shingleback -niminen lisko siirtyi hitaasti pois polulta, jolloin minä kiersin toiselta puolelta. Lisko päästi samalla sähisevän äänen ja avasi kitansa ammolleen pelottaakseen meitä. Se olikin ihan tehokasta, sillä meillä oli mielessä tarina, että Australiassa on 16 maailman 25 myrkyllisimmästä käärmeestä. Miksei siis olisi maailman myrkyllisin lisko, joka sylkisi myrkkynuolia sortseissa kulkevan turistin nilkkoihin. Myöhemmin wikipedia kertoi, ettei eastern shingleback ole myrkyllinen ja on vaarallinen ainoastaan hyönteisille ja madoille, mutta sitähän me ei silloin tiedetty. Matkamme jatkui korkeassa heinikossa hitaammin ja huomattavasti tarkkaavaisemmin, mutta ainoatakaan käärmettä tai liskoa emme enää nähneet.

Mukavan ja jännittävänkin luontokävelyn jälkeen kävimme katsomassa yhtä luolaa, mutta se oli vain luola. Meillä oli jäljellä vielä melkoinen rupeama autoilua tälle päivälle, joten nousimme autoon ja lähdimme autoilemaan. Penolan pienessä kaupungissa otimme suunnan itään ja melko pian saavuimme Victorian osavaltioon, jolloin siirsimme kelloja jälleen puolella tunnilla eteenpäin. Minä huokaisin helpotuksesta osavaltioiden rajalla, sillä käsittääkseni minulla on Victoriassa puhdas rikosrekisteri ja South Australia saa tehdä rekisterilläni aivan mitä haluavat. Tarkkailin siitä huolimatta nopeuttani, sillä haluan säilyttää nuhteettoman maineeni Victoriassa.

Päivän alkumatka oli ollut maisemiltaan hieman tylsää. Tien vierusta oli peitetty tasamittaisilla puilla, joiden takaa näkyi harvakseltaan enimmäkseen keltaisia viljapeltoja. Melko pian Victorian puolella maisemat muuttuivat radikaalisti. Kaikkialla ympärillä oli vihreitä mukavasti kumpuilevia laitumia, joissa tuhannet lampaat ja sadat lehmät nauttivat tuoreesta ruohosta. Vihreitä niittyjä täplittivät harvakseltaan suuret ja leveät lehmukset tai plataanit. Näkymät osuivat hyvästi erityisesti Minnan silmään.

Ajoreittimme kulki Castertonin ja Hamilton kautta meren rannalle Warrnamboolin kaupunkiin. Ehdimme sinne vasta seitsemän jälkeen, mutta onneksi löysimme avoinna olevan ruokakaupan. Hotellimme sijaitsi hieman kaupungin ulkopuolella, joten meillä ei ollut mahdollisuutta lähteä kaupunkiin syömään. Löysimme isosta kaupasta mukavasti syötävää sekä illaksi että huomenaamuksi, joten samalla iskulla selvitimme kaksi ruokailua. Meri ja sen ranta olisivat olleet varsin lähellä, mutta melko pian majoittumisen jälkeen aurinko laski taivaanrannan taakse, joten meillä ei ollut tänään mahdollisuutta lähteä katsomaan merta tai sen rantaa.

26.10.2017 Adelaide

Saimme nukuttua oikein hyvin ja heräsimme kaikki univelat kuitattuina Adelaiden pilviseen ja yllättävän viileään aamuun. Emme pitäneet aamutoimien kanssa kiirettä vaan lähdimme liikkeelle rauhallisemmin kuin tavallisesti. Yhdeksän huntturassa siirryimme Adelaiden noin 20 asteiseen aamuun. Minä astelin reippaana sortseissa Minnan palellessa pitkissä housuissa ja villatakissa. Tällaista olen kokenut joskus aikaisemmillakin matkoillani.

Adelaide on miljoonakaupunki, mutta se ei edelleenkään siltä vaikuta. Keskustan ympärillä ja sen sisälläkin on runsaasti suuria puistoja ja vihreätä tilaa. Keskusta on melko laaja, ja vilkas, mutta siitä huolimatta se ei vaikuta ruuhkaiselta tai kiireiseltä. Ihmiset vaikuttavat leppoisilta eikä heillä näytä olevan suurempaa kiirettä mihinkään, joskin sellaista tosin ollut kaikkialla Australiassa.

Lähdimme hotellilta pohjoiseen päin kulkien pitkin mukavaa puistoaluetta. Ympärillämme lenteli jälleen monia erilaisia papukaijoja. Ne ovat hämmästyttävän yleisiä, niitä on monia eri lajeja ja ne ovat kaikki jännittävän värikkäitä. Emme ole kuulleet vielä yhtään kaunisäänistä papukaijaa, mutta ei sitä kaikkea kaunista voi yhdelle lajille antaa. Olemme myös huomanneet, että papukaijat lentävät lähestulkoon aina pareittain. Hyvin harvoin näkee lentävän papukaijan yksinään, paitsi ehkä kakadun. Erämaassa näimme undulaattiparvia, joissa oli noin kymmenen lintua ja ne etenivät hyvin tiiviissä rykelmässä. Papukaijat ovat myös hämmästyttävän nopeita ja taitavia lentäjiä.

Tulimme yllättäen Adelaiden eläintarhan portin eteen. Mainonta tuo asiakkaita ja jälleen se tuli todistettua. Minna näki pandajulisteen, minkä jälkeen hänellä oli niin kaiho ilme, ettemme olisi missään tapauksessa voineet jättää eläintarhakäyntiä väliin. Lippuluukulla Minna kysyi virkailijalta hyvin kirkkaalla äänellä, että onhan täällä pandoja. Mies vahvisti pandojen olevan paikalla ja näytti malttamattomalle Minnalle kartalta, missä niiden tarha on. Suunnistimme suoraan pandojen luokse ja Minna lähes kiljahti nähdessään ensimmäistä kertaa elämässään elävän pandan. Se istuskeli leppoisasti nojaten kallioon ja söi bambua tosi kätevin ottein. Otus ei kuvaamisesta välittänyt vaan jatkoi syömistä rauhallisesti. Minna huudahti toisen kerran, kun hän huomasi, että vähän matkan päässä oli toinen panda. Wang Wang kulki yllättävän vauhdikkaasti tutkiskellen maastoa. Sen takajalkojen käpälät sojottivat melkein toisiaan vastaan, mikä ei tehnyt sen liikkeistä kovin sulavia.

Karhuja oli erittäin mukavaa katsella, mutta malttoi Minna kiertää katsomassa muitakin eläimiä. Adelaiden eläintarha ei ole kovin iso ja toivoisi, että aitaukset olisivat suurempia, mutta aivan tyytyväisen oloisia eläimet olivat. Näimme monia mukavia eläimiä ja olimme näkemäämme tyytyväisiä, joskin kaksi pettymystä koimme. Koala-karhuja ei ollut lupauksista huolimatta lainkaan ja vompatti oli saanut käyttöönsä uuden tunnelin, joka oli niin mielenkiintoinen, ettei se malttanut tulla näytille ollenkaan. Minna sai lohdutusta pettymykselleen, kun menimme katsomaan emuja. Aitauksessa oli Cecil, jonka joku eläintarhan henkilökuntaan kuulunut oli kasvattanut poikasesta saakka. Cecil tykkäsi ihmisistä ja tuli aidan viereen heitä katsomaan. Se nosti suuret silmänsä ja aika tyhjän katseensa kohti Minnaa ja nautti, kun Minna silitti sen pehmeätä kaulaa ja päälakea. Noin kahden tunnin vierailun jälkeen poistuimme eläintarhasta käyden tietenkin ensin hyvästelemässä pandat, jotka olivat uupuneet aamupäivän riehunnasta ja olivat molemmat nukkumassa.

Molempia miellyttävän eläintarhakierroksen jälkeen lähdimme kiertämään kaupunkia. Kävelimme Torrens-joen pohjoispuolelle ja ohitimme suuren krikettistadionin. Sen ulkopuolella oli menossa konserttilavan rakennus. Illalla täällä esiintyy the Midnight Oil, eli Oil kuten me täällä Australiassa bändiä kutsutaan. Olisimme hyvin mielellämme menneet sitä kuuntelemaan, mutta olin jo Sydneyssä käynyt katsomassa lippuja konserttiin, mutta se oli loppuun myyty, kuten lähes kaikki Australian kiertueen konsertit. Ensi lauantaina täällä olisi Cat Stevensin konsertti, mutta silloin me emme ole täällä.

Kiersimme ja katselimme kaupunkia välittämättä suuremmin missä kiertelimme. Välillä pysähdyimme syömään tai juomaan ja välillä poikkesimme kauppoihin. Poikkeamiseksi lasketaan käynti kaupassa, missä ostin yhdellä kertaa peräti kaksi t-paitaa. Pyörimme eteläisessä keskustassa useamman tunnin katsellen melko matalaa, mutta mukavan vilkasta kaupunkia. Sieltä nousimme hiljalleen pohjoiseen osaan keskustaa, jossa on enimmäkseen mukavan näköisiä asuinrakennuksia. Pysähdyimme englantilaistyyliseen pubiin ja söimme siellä salaatit. Aurinko tuli iltapäivällä näkyviin, mutta Minnalla villapusero pysyi yllä, kunnes lämpö hätyytteli 25 astetta. Kiersimme pitkän reitin palaten sitten hiljalleen hotellillemme, minne saavuimme vähän ennen seitsemää 25 kilometriä kävelyä takana. Myös tällaisia kokemuksia minulla on aikaisemmilta reissuiltani. Me emme ehkä ole periaustralialaisten näköisiä, mutta turistit eivät sitä tiedä. Jo Sydneyssä turistit kysyivät meiltä kahdesti tietä ja nyt kolmannen kerran täällä Adelaidessa. Sydneyssä en ollut vielä riittävän paikallinen, mutta nyt olin ja näytin eksyksissä olleelle pariskunnalle minne heidän piti lähteä, jotta pääsisivät keskustaan.

25.10.2017 Adelaide

Minna ryntäsi lenkille Coober Pedyn lähes viileään aamuun. Heti alkumatkasta hän kohtasi kaksi aboriginaalia, jotka kysyivät kellon aikaa lenkkeilijältä, joita oli kaupungissa tuskin nähty vuosiin. Minna huikkasi ajaksi puoli kuusi jatkaessaan juoksuaan koko ajan. Paikalliset ehtivät kysyä myös, onko Jackie’ta näkynyt, johon he saivat etääntyvältä kuntoilijalta kieltävän vastauksen. Kaupunki oli vielä hyvin hiljainen Minnan tehdessä reilun kymmenen kilometrin lenkin. Hän kohtasi vielä toistamiseen kaksi kulkijaa, jotka kommentoivat ohikulkijalle ”you’re still running”. Jackie taisi olla vieläkin kadoksissa.

Adelaideen oli pitkä matka, joten lähdimme ajomatkalle jo seitsemältä. Aamukahvi löytyi Coober Pedyn keskustan kahvilasta, missä paikalliset olivat jo tähän aikaan ystävällisiä ja puheliaita. Eiliset lämpötilat olivat enää muistoissa, sillä tänään erämaassakin lämpö nousi parhaimmillaan vain 26 asteeseen sinisestä taivaasta huolimatta. Meillä oli erämaa-ajoa jäljellä vain tämä aamupäivä. Vaikka erämaassa on ollut aivan mahtavaa, siirryimme ihan mielellämme jo vehreämpiin maisemiin. Tänään ympärillämme levittäytyi jälleen aivan tasainen ja hyvin laaja erämaa. Tällä pätkällä oli osuuksia, joilla oli kaikkein vähiten kasvillisuutta, mitä meidän reissulla on ympärillämme ollut. Joillakin pätkillä kasvoi lukematon määrä noin puoli metriä korkeita pensaita, jotka näyttivät valtavilta poron jäkäliltä. Teimme viimeisen erämaapysähdyksen Pimbassa käyden roadhousessa kahvilla ja välipalalla. Jälleen kerran kohtasimme ystävällisiä ihmisiä niin tiskin takana kuin salissakin. Pois lähtiessä näimme kolmen emun astelevan lähellä maasta syötävää etsien, joten ei poliisi eilen minua turhaan opastanut.

Saavuimme keskipäivän tuntumassa Port Augustaan, joka on pieni kaupunki rannikolla. Kontrasti aikaisempien päivien asutuskeskuksiin oli valtava. Täällä oli autoja ja liikennettä, joten piti jälleen keskittyä, mihin ajoi. Hyvin nopeasti niukkakasvuiset maat muuttuivat viljapelloiksi sekä metsiksi. Molemmissa maisemissa on puolensa, joten myös päivän loppumatkan meillä oli mukavaa katsottavaa. Valtavan suurilla pelloilla kulki valtavia puimureita, jotka olisivat niittäneet keskikokoisen suomalaispellon muutamalla ajolla. Täällä kevät on vasta alkanut ja siitä huolimatta ensimmäistä satoa jo puidaan! Vasta tänään näimme ensimmäiset lampaat Australiassa. Päättelimme, että lammastarhaus keskittyy maan eteläisiin osiin.

Port Augustan jälkeen rupesivat radioasemat kuulumaan ja noin tuntia ennen Adelaidea saimme kuulumaan suosikkiasemamme Triple M:n. Autiomaassa radio kuului vain noin 20 kilometriä ennen ja jälkeen kylän, ja kylät olivat hyvin harvassa. Näin ollen suurimman osan ajasta autossa oli hiljaista, mutta päässä soi ”Katso kenguru loikkaa..”. Jos korvamadon sai jotenkin kadotettua, se tarttui takaisin, kun vieressä sanottiin, että minun korvissa soi koko ajan ”Katso kenguru loikkaa…”. Harvat radioasemat eivät tuoneet helpotusta korvamatoihin, koska paikallisista countrykappaleista ei mikään jäänyt päässä soimaan, vaikka kuinka sitä toivoi.

Ohitimme pieniä rannikkokaupunkeja ajaen A1-tietä etelään. Saavuimme Adelaideen sopivasti iltaruuhkassa. Sisääntuloväylällä oli hyvin paljon menijöitä, mutta siitä huolimatta liikenne soljui yllättävän sujuvasti. Minä olisin luottanut Minnan kartanlukuun, mutta Minna ei, joten laitoimme puhelimen vahvistamaan hänen päätöksiään. Löysimme ilman harhaan ajoja hotellin kulmille, mutta jouduimme tekemään kierroksen keskustan kautta, koska käyttämältämme kadulta ei saanut kääntyä hotellin pihalle. Adelaide Royal Coach Hotel on ihan mukava, mutta melko tavallinen hotelli.

Lähdimme katselemaan noin 1,2 miljoonan asukkaan Adelaidea. Se ei vaikuttanut niin suurelta vaan saimme siitä lähes pikkukaupunkivaikutelman. Kaupat olivat jo menossa kiinni, mutta se ei meitä häirinnyt, koska meille on ohjelmaan huomiseksi varattu ostosaikaa. Kuljimme miellyttävällä kävelykadulla ja löysimme kelvollisen ravintolan, missä söimme myöhäisen päivällisen. Kiertelimme jonkin aikaa keskustassa, mutta päätimme palata hotellille melko aikaisin. Minä olin useammasta aikaisesta herätyksestä väsynyt ja menin nukkumaan tavallista aikaisemmin.

Australiassa on melkein jokaisella osavaltiolla oma aika. New South Walesissa on aikaero Suomeen kahdeksan tuntia. Queenlandissa, joka on suoraan New South Walesin pohjoispuolella, kello on tunnin vähemmän kuin NSW:ssä. Pohjois-Territoriossa aikaa vähennettiin jälleen tunti, mutta kun saavuimme South Australiaan, sitä lisättiin puoli tuntia. Kummallista!

24.10.2107 Coober Pedy

Tänä aamuna heräsimme jo neljältä! Olin hieman pettynyt Ulurun auringonlaskuun, joten päätimme mennä katsomaan olisiko auringonnousu yhtään onnistuneempi. Leirintäalueella oli tietenkin pimeää, kun poistuimme sieltä viideltä. Emme olleet ainoita, jotka suunnistivat Uluru-Kata Tjuta -luonnonpuistoon. Aivan jonossa emme joutuneet ajamaan, mutta kulkijoita oli kuitenkin runsaasti. Meidän piti ajaa melkein puoli tuntia, sillä jouduimme menemään Ulurun toiselle puolelle, koska aurinko nousi siltä puolelta. Aamuhämärässä kävelimme parkkipaikalta loivaan rinteeseen, mistä massiivinen kivi näkyi erinomaisesti. Odottelimme puoli tuntia, kunnes aurinko nousi lähes pilvettömältä taivaalta värjäten ruskean kiven kuparinpunaiseksi. Kivi oli erittäin hienon näköinen, mutta odotimme jotain vähän dramaattisempaa.

Koska tulimme luonnonpuistoon näin aikaisin, oli meillä mahdollisuus käydä noin 40 kilometrin päässä olevassa Kata Tjurassa. Jos olisimme heränneet normaaliin aikaan, emme olisi ehtineet käydä siellä. Kata Tjura on vähän kuin Uluru, mutta se on monin valtaisien punaisten kallioiden kokonaisuus. Yksikään kallioista ei ole Ulurun veroinen, mutta siitä huolimatta mahtavan näköisiä luonnonihmeitä. Ohjasin automme Walpa Gorgen parkkipaikalle ja lähdimme aamuauringossa tekemään vajaan kolmen kilometrin kävelyn.

Tunkeuduimme kahden useamman sadan metrin korkuisen ja parin kilometrin pituisen pinnaltaan hämmästyttävän tasaisen kallion väliin. Kävelyreitti kulki kapenevassa laaksossa kallioisella pohjalla. Kun Uluru oli yhtä kiveä, niin täällä kallio näytti olevan lukemattomien pienten ja isompien kivien yhteen sulauma. Väri on kuitenkin aivan sama kuin 40 kilometriä itään. Ulurulla auton mittari näytti 20 astetta, mutta Kata Tjutan parkkipaikalla se näytti 25 astetta. Arvelimme lähellä olevien kallioiden olevan niin lämpimiä, että ne nostivat ympäristönkin lämpöä. En tiedä onko näin, mutta valtavien kallioiden välissä oli mukavan lämmintä, vaikka siellä tuuli todella voimakkaasti. Kävely-ympäristö oli erittäin hienoa ja noin tunnin kävely oli erittäin mukava. Tällä kertaa emme kävelleet aivan yksin, mutta kovin paljon kävijöitä ei näin aikaisin aamulla ollut.

Jouduimme palaamaan lähelle Ulurua ja siitä jatkoimme yli 200 kilometriä samaa reittiä, mitä olimme eilen tänne ajaneet. Ajo oli kovin samanlaista kuin edellisinä päivinä, mutta edelleen erämaata ja sen moninaisia piirteitä on hienoa katsella. Minnalla oli tänäänkin yksi risteys (sama kuin eilen) hoidettavana ja se sujui erinomaisesti. Jatkoimme Stuart Highwayta kohti etelää ja teimme ensimmäisen varsinaisen pysähdyksen Kulgerassa, joka on Pohjois-Territorion viimeinen huoltoasema/ravintola/motelli/jne. ennen South Australiaa. Otimme kevyet välipalat ja menimme nauttimaan ne ulos mukavaan 36 asteen lämpötilaan. Minna heittäytyi juttusille paikan remonttireiskan kanssa. Hän vei suomalaisen turistin katsomaan Kulgera Pubia, missä viikonloppuisin pidetään vauhdikkaita juhlia paikallisten karjatilallisten työntekijöiden sekä satunnaisten ohikulkijoiden kesken. Niistä oli todisteena pubin kattoon kiinnitetyt lukuiset rintaliivit, jotka kukin lahjoittaja on itse signeerannut.

Matka jatkui ja saavuimme South Australia -osavaltioon. Maisemat pysyivät kovin samanlaisena enkä minäkään muuttanut ajoani millään tavalla. Äkkiä vastaantulevasta autosta näytti virkapukuinen henkilö kädellään merkkiä ajaa tien sivuun. Onneksi en tulkinnut sitä tervehdykseksi vaan ymmärsin kyseessä olevan osavaltion poliisin, joka halusi jutella kanssani. Minä ohjasin auton tien viereen ja odotin, että punaiset valot sytyttänyt poliisiauto pysähtyi taakseni. Vaaleanruskeaan univormuun pukeutunut poliisi käveli avaamani ikkunan eteen ja me vaihdoimme tervehdykset. Sitten hän kysyi, tiedänkö, paljonko South Australiassa on nopeusrajoitus. Minä vastasin 110 km/h. Tiesin siis vastauksen poliisin kysymykseen, mutta en ruvennut siitä hänelle rehvastelemaan. Nainen sanoi, että olin ajanut 130 km/h. Mielestäni hän vähän liioitteli vauhtiani, mutta en nyt ruvennut asiaa kiistämään, sillä olin vielä voitolla tiedettyäni ensimmäisen kysymyksen oikein. Annoin poliisille hänen pyynnöstään suomalaisen ajokortin sekä kansainvälisen ajokortin, minkä hankkiminen ei sitten mennytkään hukkaan. Nainen meni korttieni kanssa poliisiautoon, jolloin sain puhaltaa toisen poliisin alkometriin. Kerroin, että olin kokeillut puhallusta jo Queenslandissa, mutta se ei hirveästi miestä kiinnostanut. Tulos oli jälleen nolla. Pian naispoliisi tuli ajokorttieni kanssa ja kertoi, että South Australiassa pitää varoa vapaana kulkevaa karjaa sekä emuja, minkä vuoksi nopeusrajoitus on 110 eikä 130, kuten Northern Territoryssä. Minä kerroin ymmärtäväni riskit ja lupasin noudattaa rajoituksia vastaisuudessa tarkasti. Minä en saanut sakkolappua enkä mitään muutakaan kehotusta enkä ruvennut kysymään niiden perään. Kiitin poliisia ja lähdin jatkamaan matkaan kohti etelää nopeusrajoitusten mukaisesti tietenkin. Ilmeisesti en saanut muuta kuin huomautuksen, mikä sopi minulle mainiosti, mutta aivan varma asiasta en ole. Täytyy sanoa, että australialaiset poliisitkin ovat erinomaisen ystävällisiä ja oli ilo olla tekemisissä heidän kanssaan, mutta olkoon tämä ainoa kerta.

Nopeusmittari näytti 108 km/h suurimman osan päivän viimeisten reilun 300 kilometrin aikana. Aluksi maisemat olivat aikaisemman kaltaisia, mutta hiljalleen pienetkin puut katosivat eikä heinikon keskellä ollut kuin hyvin harvoja matalia pensaita. Kaikkialla oli hyvin tasaista, joten näimme kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Poliisin lupaamia emuja emme kyllä nähneet eikä karjakaan kulkenut tiellä, mutta en siitä huolimatta epäillyt poliisin neuvoja nopeusrajoituksesta. Taivaalle kertyi pilviä ja niistä muodostui jopa sadepilviä, mutta meidän osaksi tuli vain satunnainen kuuro. Oli aika erikoista, että ulkona oli 38 astetta ja silti satoi vettä.

Yöksi menimme Coober Pedyn kaupunkiin, jota mainostetaan Australian kuumimpana kaupunkina, mikä on paljon luvattu. Emme sitä käyneet kiistämään, kun saavuimme pienen kaupungin keskustaan ja nousimme autosta 39 asteen uskomattomaan kuumuuteen. Kävimme kaupassa, minkä jälkeen etsimme vähän aikaa Lookout Cave Underground Motelia, joka lopulta löytyi ilman neuvojen kysymistä. Coober Pedyssä kuumuutta vastaan taistellaan louhimalla talot kallioon. Myös meidän hotellihuone olivat louhittu kallioon ja sisällä oli miellyttävän viileätä, joskin tehokkaalla tuulettimella oli myös osuutensa asiaan.

Kaupunki oli kovin tylsän näköinen eikä siellä ollut meille mitään tarjottavaa, joten lyhyt loppuilta meni hotellilla. Kävin hotellin takana olevalla mäellä katselemassa ympäristöä ja nautin hyvin voimakkaasta tuulesta, joka ei viilentänyt iltaa lainkaan. Istuskelin ihanassa lämmössä ja katselin kauaksi tasaista tasankoa. Hyvin nopeasti ajatukset kävivät lukemissani uutisissa Suomen lumisateista, mutta sitten käänsin jälleen kasvoni kohti voimakasta ja lämmintä tuulta, ja annoin hymyn nousta huulilleni!

Coober Pedy on kohonnut pelkästään opaalikaivosten ympärille. Jos täällä ei olisi opaaleja, ei kukaan asuisi täällä. Kaupunki oli hyvin ruma. Ilmeisesti kukaan ei jaksa tässä ilmastossa välittää miltä ulkona näyttää vaan on mieluummin sisällä ilmastoiduissa huoneissa. Täällä ja muuallakin keskisessä Australiassa asuvilla aboriginaaleilla pahoja alkoholiongelmia. Kävin ostamassa bottle shopista, joksi täkäläisiä ”alkoja” kutsutaan, kylmän sixpackin Victoria Bitteriä. Hämmästyin, kun myyjä pyysi minulta ajokorttia! Nuoreltahan minä näytän, mutta ei kai täällä ikäraja ole 40 vuotta? Kerroin ajokortin olevan suomalainen, jolloin myyjä näppäili kosketusruutua kymmeniä kertoja ja lopulta hän oli tyytyväinen. Tosin en tiedä mihin rekisteriin minut lisättiin. Kysyin naiselta, että miksi hän tarkasti paperini. Hän vastasi, että se on laki, ja häpeillen yritti kiertää, että syynä ovat alkuperäiskansan alkoholiongelmat. Näin ainakin selitykset tulkitsin.

Ilta meni mukavasti maan alla. Minulla oli kirjoitettavaa, joten ilta kellarissa meni ihan nopeasti. Iltajumppamme jälkeen Minna alkoi nukkua minun jatkaessa kirjoittamista välillä porkkanaa popsien. En malttanut olla käymättä ulkona. Viileän kellarihuoneemme ja yöhelteisen ulkoilman ero oli aivan uskomattoman jännittävä.

23.10.2017 Uluru

Joku hyvä viheltelijä aloitti laulannan huoneen edessä pian auringon nousun jälkeen herättäen minut uuteen Australian aamuun. Sää oli kirkas ja lämpötila lähti nopeasti nousemaan noin 20 asteesta ylöspäin. Jouduimme Alice Springsissä vähän aikaa etsimään huoltoasemaa, mutta se löytyi ja sieltä Minna sai myös kahvin mukaansa. Jatkoimme Stuart Highwayta etelään päin mukavan vauhdikkaasti hyvin väljässä liikenteessä. Ensimmäisten 200 kilometrin aikana maisemat pysyivät melko samanlaisina lyhyiden puiden ja keltaisten tai vihreiden heinien piettäessä maan. Täällä oli selvästi enemmän mäkiä kuin aikaisempina päivinä keskimäärin, mikä toi vaihtelua meillekin.

Minnan tarkkaavaisuushetket tulivat Erldundan kohdalla, sillä siinä meidän piti kääntyä Lasseter Highwaylle kohti länttä. Minna oli hereillä ja osasi ohjata minut oikein tässä päivän ainoassa risteyksessä. On mainittava, että Minna ei ole vielä kertaakaan nukkunut autossa, vaikka välillä maisemat ovat toistaneet itseään. Tosin samaan olen pystynyt itsekin. Satunnaiset kukkulat katosivat ja laskettelin toistasataa eteenpäin jälleen hyvin tasaisissa maisemissa. Jo pitkään oli mullan väri ollut punertavaa, mutta näillä seuduin se muuttui hyvin punaiseksi. Olimme jo eilen tulleet niin sanotulle Red Centre -alueelle, mikä nimitys tulee tietenkin maan väristä ja alueen sijainnista. Pysähdyimme eräällä pysähdyspaikalla ja kuljeskelimme ihmettelemässä punaista maata. Yleensä punainen maa on hyvin kovaa, mutta joissain kohdin punainen hiekka on hyvin hienojakoista ja jopa hankalaa kävellä.

Eläimiä on edelleen näkynyt harmittavan vähän. Lintuja lentää tien yli harvakseltaan ja liskot ovat ainoita muita eläviä otuksia, joita tänään näimme. Komein lisko oli noin puolen metrin mittainen punaisin ja ruskein raidoin kirjailtu eläin, jonka vaivoin sain väistettyä. Tosin näimme Curtin Springsissä, missä pysähdyimme syömään, emun, joskin se eleli häkissä, joten sitä ei lasketa. Curtin Springs käsitti huoltoaseman, ravintolan, kaupan sekä motellintapaisen, mutta muuta ei paikkaan kuulunutkaan. Nämä kuitenkin riittivät, sillä saimme polttoainetta sekä lounaaksi keiton ja BLT-voileivän kahvien kera. Meillä oli jäljellä enää noin 80 kilometriä mukavan punaisenkirjavien seutujen näkyessä ympärillämme. Ihmettelimme tien vieressä olevia lukuisia tennispallon kokoisia ja kovin niiden näköisiäkin pallukoita, jotka olivat jonkin köynnöskasvin hedelmiä.

Olin varannut meille Yularasta, Ayers Rockin leirintäalueelta mökin. Hintaa mökillä oli 120 euroa, joskin meillä on käytössä kaksi huonetta ja kuusi sänkyä. Tarjontaa täällä on melko hintsusti, joten hintataso on tietenkin korkea. Hotellista olisi saanut apartmenteja 350 eurolla ja paremmalle luokalle tarjotaan erikoiskämppiä 1 100 euron hinnalla. Mökkimme on ihan kelvollinen keittomahdollisuuksin, joskin miinuksena on vessojen sijainti sadan metrin päässä. Asetuimme taloiksi ja Minna lämmitti meille molemmille purkkikeitot päivälliseksi.

Sitten lähdimme katsomaan Keski-Australian ihmettä, Ulurua. Se on valtavan kokoinen punainen monoliitti, eli yksi kivi, joka kohoaa hämmästyttävän suurena muuten tasaisesta erämaasta. Olin nähnyt siitä lukuisia kuvia, mutta ne eivät tässäkään tapauksessa kertoneet totuutta lähellekään. Olin hämmästynyt miten suuri ja korkea kivi oli. Samoin sen väri, joka hämmentävästi vaihteli auringon paisteen ja varjojen mukaan. Ajoin Kian sen juurelle ja nousimme ulos 35 asteen paahtavaan helteeseen. Molemmilla oli repuissa runsaasti vettä ja minä olin peittänyt ihoni 50-kertaisella aurinkovoiteella. Olimme siis valmiit kiertämään Ulurun vastapäivään. Olisimme olleet valmiit kiertämään sen myös myötäpäivään, mutta lähdimme kuitenkin kävelemään vastapäivään.

Kävelyreitti oli hieman yli kymmenen kilometrin mittainen. Se kulki välillä kauempana kivestä, mutta välillä punainen hiekkakulkutie meni aivan monoliitin kylkeen kiinni. Kauempaa Uluru näytti hyvin sileältä ja sen kauniin tasaisesti kaartuvat pinnat olivat hyvin miellyttäviä katsella. Aivan läheltä kiven pinta näytti kuin se olisi ollut hilseilevää jättiläisen ihoa. Monoliitissa oli paljon eroosion tekemiä koloja, joskin siellä oli myös laajoja hyvin kauniisti kaartuvia tasaisia pintoja. Aikojen saatossa kiven pinnasta oli pudonnut paloja, joista osa oli kuorma-auton kokoisia.

Kävely oli oikein mukavaa, vaikka lämpötila oli varsin korkealla. Muistimme juoda riittävän usein ja pidimme vauhdin sopivana, jotta mukana ollut ikäihminenkin jaksoi mukana. Kierroksen aikana meidät ohitti yksi lenkkeilijä, mutta ketään muuta ei kulkemassa nähty. Ehkä muut olivat kiertäneet kävelyreitin aamulla, jolloin on huomattavasti viileämpää. Todennäköisempää on, että ihmiset kiersivät kiven autolla, jolloin tavoite saadaan suoritettua nopeammin ja hyvin helposti. Meiltä meni hieman yli kaksi tuntia kierrokseen, jonka ainoa negatiivinen puoli oli, että emme nähneet kuin muutaman linnun eikä edes ainoatakaan liskoa. Kiven päälle olisi mahdollista kiivetä. Uluru on aboriginaalien pyhä paikka, ja toivomus on, että sen päälle ei kiivettäisi, mitä me toivetta noudatimme. Ikävintä kävelyssä olivat hyvin aktiiviset pienet kärpäset, jotka änkesivät hyvin innokkaasti kävelijän kasvoille ja erityisesti nenään. Niitä joutui hätistelemään pois koko ajan. Jos jonkun sai tapettua, niin heti tuli uusi tilalle. Onneksi niitä ei ollut kovin paljon, joten ne eivät pilanneet kävelyä.

Kuuman, mutta mahtavan kierroksen jälkeen palasimme mökillemme ja kävimme erittäin virvoittavassa suihkussa. Ajoimme kuuden jälkeen takaisin Ulurun lähelle katsomaan miltä se näyttää auringonlaskussa. Paikalla oli paljon ihmisiä todistamassa erittäin komeata luonnonnäytelmää, joka tosin tällä kertaa oli pettymys, koska pilvet peittivät auringon varttitunti ennen auringonlaskua. Siten Uluru vain pimeni hiljalleen tummanruskeaksi.

Ayers Rockin leirintäalueen omistajat tuntuvat olevan hieman ahneita, sillä ne velottavat wifi-yhteydestä erikseen. Emme halunneet siitä maksaa, joten vietimme tämän illan poissa sosiaalisesta mediasta, joka hieman ahdisti Minnaa ja hänen laajaa some-piiriään. Minä lähetin vanhanaikaisesti tekstiviestin puolisolleni Itävaltaan, joten viestintävelvollisuuteni oli suoritettu. Blogi ilmaantuu huomenna, jos Coober Pedyssä internet pelaa.

22.10.2017 Alice Springs

Puoli kuudelta joku otus, todennäköisesti lintu, rupesi uikuttamaan aivan oven ulkopuolella. Hieman kauempana toinen otus vastasi huutoon, johon tietenkin meidän oven ulkopuolella oleva otus kuittasi entistä kovemmalla äänellä. Siihen kauempana oleva … En siis enää nukkunut tänä aamuna enempää. Aamupuuro oli tänään hieman vetelän sorttista, koska meillä ei ollut käytössä mikroa, mutta niin vain olin oivallisessa ajokunnossa heti seitsemältä. Minna nautti ravintolan kahvilassa kahvin, josta minä otin kuskin osuuden.

Päivän ajo-osuus alkoi 48 kilometrin suoralla. Tämän jälkeenkin mutkien välimatkat toisistaan olivat varsin pitkiä. Tänään ajoa tuli reilut 700 kilometriä, jotka kaikki erämaan rauhassa. Keskivauhti oli noin 125 km/h, joten eteneminen oli todella joutuisaa. Liikennettä oli hyvin vähän, mutta loppua kohden se hieman lisääntyi. Täällä outbackissa, miksi tätä kaukana kaikesta olevaa osaa Australiasta sanotaan, on kiva tapa tervehtiä vastaantulevaa kuljettajaa. Samanlainen tapa oli Islayn saarella Skotlannissa, mutta siellä kulkijoita oli selvästi enemmän.

Minnan kohtalon hetket olivat noin 200 kilometriä lähdön jälkeen, kun eteemme tuli päivän ainoa risteys. Kartanlukija oli hyvin hereillä ja osasi ohjata meidät etelään johtavalle tielle 87 eli Stuart Highwaylle. Tätä jatkoimme muutaman lyhyen pysähdyksen hidastamana Alice Springsiin saakka. Tänään erämaa oli huomattavasti monotonisempi kuin se oli eilen. Täysin aavaa aukeata ei juurikaan ollut vaan korkeintaan viiden metrin korkuiset puut täyttivät tasaisen keltaisen heinikon peittämät tuhannet neliökilometrit. Eläimiä näimme hyvin vähän. Nisäkkäistä näimme ainoastaan yllättävän monia lehmän raatoja, jotka olivat eriaikaisissa mätänemistiloissa. Korppeja, haukkoja ja joitain papukaijoja näkyi lentämässä tien yläpuolella.

Vähän ennen päivämatkan puoltaväliä kävimme katselemassa Devil’s Marbles’ia. Se on jännittävä kivimuodostelma, missä on hyvin runsaasti suuria kiviä, joista monet ovat ajan saatossa muovautuneet lähes pyöreiksi. Kivet olivat monta metriä korkeita ja jääneet jännittävästi jopa toistensa päälle. Parikymmentä kilometriä ennen Alice Springsiä ylitimme kauriin kääntöpiirin.

Pysähdyimme muutamassa kylässä. Tennant Creekissä yritimme mennä syömään, mutta sunnuntain vuoksi kahvilat eivät olleet auki. Onneksi kauppa oli auki, mistä saimme hedelmiä ja minulle aika kuivan käntyn syötäväksi. Wauchopessa, joka käsitti ainoastaan hotelli/ravintola/huoltoaseman, pysähdyimme ottamaan polttoainetta ja käymään vessassa. Täällä outbackissa bensa on noin 30 senttiä kalliimpaa kuin laajemman asutuksen piirissä. Huoltoasemia on varsin harvakseltaan, joten pitää huolehtia, että polttoainetta riittää.

Hyvin usein on tien varressa palaneita pensaikkoja. Ne ovat täällä hyvin yleisiä. Eilen näimme korkean savupatsaan ehkä kymmenen kilometrin päässä kulkureitistämme. Palaneet kohdat ovat hyvin ikävän näköisiä, mutta hyvin nopeasti ne peittyvät uuden kasvillisuuden alle. Radiosta kuuluu asema tai korkeintaan kaksi noin 20 kilometriä ennen ja jälkeen kunkin pienen kylän. Yleensä valikoimana on countrymusiikkia. Siihen on tyytyminen, koska Minna ei ole vieläkään, lupauksistaan huolimatta, esittänyt minulle J. Karjalaisen potpurria.

Yötä olemme Desert Palms resortissa, missä asustamme sopivan kokoisessa bungalowissa. Pääsimme paikalle mukavan ajoissa, joten ehdimme pestä pyykkiä ja istuskella mökin terassilla noin 30 asteen lämmössä. Illan alkaessa lähestyä lähdimme kävellen Alice Springsin keskustaan. Kaupunki ei tarjonnut oikein mitään nähtävää. Kiersimme siellä hieman ennen kuin menimme syömään salaatin ja nachot isohkoon ravintolaan. Paluumatkalla join oluen oikein hauskassa saluunassa. Ilta oli lämmin ja kuulas. Eilen oli ensimmäinen kerta, kun näimme tähtitaivaan ja siellä näkyi selvästi veljeni mainostama linnunrata.

21.10.2017 Barkly Homestead

Kello on nyt Australiassa kuusi illalla ja olemme Pohjois-Territoriossa mitättömässä paikassa nimeltä Barkly Homestead. Lähin kaupunki itään on noin 240 kilometrin päässä, mutta lännestä sellainen löytyy jo 200 kilometrin päästä. Pohjois-Territoriossa asuu niin vähän ihmisiä, ettei sille ole annettu edes osavaltion statusta. Siitä huolimatta tässä huoltoasema, ravintola, motelli ja leirintäalue kombinaatissa on lauantai-iltana huima meno päällä. Pikapuoliin alkaa ravintolassa ladies night ja Minna on juuri suihkussa valmistautumassa iltaan. Saa nähdä, millainen flaksi käy. Olimme juuri ravintolassa käyttämässä puhelimia netissä ja tarkistamassa viimeisiä uutisia. Huomioimme, miten naiset olivat pukeutuneet nätisti mekkoihin ja olivat muutenkin laitettuja. Miehet olivat tulleet suoraan töistä. Heillä oli edelleen yllään huomioliivit ja he tulivat baarista vähintään kaksi olutpulloa käsissään. Odotettavissa on jännittävä ilta. Asumme varsin askeettisessa, mutta tyyriissä motellissa. Tulin ulos mahtavaan yli 30 asteen lämpöön kirjoittelemaan. Aurinko alkaa laskea ja voimakas tuuli hyväilee hipiää, muttei viilennä laisinkaan. Hyvillä mielin muistelen lukemaani työsähköpostin otsaketta: Kuopion virka-autoihin on vaihdettu talvirenkaat!

Tunnelma oli yöllä hieman toinen. Olin maapallon kuivimmassa maanosassa ja yli 500 kilometriä sateisesta rannikosta sisämaassa, joka on tunnettu vähäsateisuudestaan. Mikä siis herätti minut ainakin kolmesti viime yön aikana? Tietenkin hyvin voimakas sade! Vielä aamullakin vettä ropisi heiveröisen motellihuoneen peltikattoon, mutta en siitä välittänyt, sillä tiesin matkaavani tänään niin syvälle mantereen keskustaan, ettei siellä enää voi sataa! Varsin pian liikkeelle lähdettyämme sade loppuikin eikä sen jälkeen taivaalla ollut kuin kauniita poutapilviä. Lämpötila kohosi tasaisesti 20 asteesta aina 34 asteeseen.

Myös tänään ohjelmassa oli noin 850 kilometrin ajo, joka suuntautui suoraan itään teitä A6 ja A2 pitkin. Valokuvaustaukoja lukuun ottamatta emme pysähtyneet ennen Mount Isaa, missä olimme yhdeltätoista. Ihan hyvä reilun 400 kilometrin ajorupeama pelkällä puurokupillisella. Mt Isa on melko iso kaivoskaupunki ihan keskellä erämaata. Löysimme vilkkaassa kaupungissa suositun ravintolan, missä Minna tilasi itselleen salaatin. Minä otin munakokkelia kahvin kera. Täällä down under tuntuu minulla kaikki ruokailu menevän aivan pää laelleen. Olen itsestäni huolissani, sillä olen alkanut ravintoloissa tuntea hiipivää kiinnostusta vegaaniruokalistaan.

Päivän ajosta oli jäljellä toiset reilut 400 kilometriä. Matkan varrella oli muutama hyvin pieni kylä eikä mitään muuta erämaata lukuun ottamatta. Kylissä ei ollut mitään katsottavaa, mutta erämaassa sen sijaan riitti hämmästyttävän paljon kaikkea kiinnostavaa. Eläimiä oli tosin hyvin vähän. Näimme enää joitain variksia, haarahaukkoja sekä harvoja papukaijoja. Kuumalla asfaltilla loikoili joitain melko suuria liskoja, mutta onnistuin väistämään ne kaikki. Lehmiäkin oli enää hyvin harvassa. Aamulla näimme loikkivia kenguruita, mutta päivällä ne eivät liiku lainkaan vaan loikoilevat jossain varjossa. Muutan erämaa oli hyvin mielenkiintoista. Välillä ajoimme 50 kilometriä aivan tasaista keltaisen heinikon peittämää tasankoa. Sen jälkeen saattoi olla yhtä pitkästi ruskean punaisen kirjavaa mäkistä erämaata, jota matalat vihreät puskat komeasti kirjailivat. Sitten saatoimme tulla tasaisen punaisen, rautapitoisen maan äärelle, jota kirjasivat kymmenet tuhannet noin puolen metrin korkuiset termiittikeot. Välillä ajoimme tasaisten muutaman metrin korkuisten puiden ja pensaiden täplittämän maan halki, jota näkyi kymmeniä kilometriä joka suuntaan.

Ajaminen oli hyvin, hyvin helppoa. Tie oli varsin hyvä, joskin välillä hieman pomppuinen. Suorat olivat yleensä kymmenen kilometrin mittaisia, joten rattia ei monesti tarvinnut kääntää. Jos tien varteen olisi istutettu liikenteenlaskija, niin hänen kuulakärkikynän muste olisi ehtinyt kuivua ennen kuin sata ajoneuvoa olisi tullut täyteen. Queenslandissa nopeusrajoitus oli joka 100 tai 110, mutta Pohjois-Territoriossa se oli 130 km/h. Minä ajoin molemmilla alueilla aivan samaa sopivaa vauhtia. Saavuimme Barkly Homesteadiin viiden aikoihin ja saimme netin kautta varatun huoneen ongelmitta. Kävimme katselemassa häkissä olevia papukaijoja sekä vapaana kulkevia helmikanoja motellin sisäpihalla. Siellä Minna jutteli kahden pienen australialaispojan kanssa, joilla molemmilla oli komeat stetsonit päässä ja bootsit jalassa. Ihan kaikkea poikien puheesta Minna ei ymmärtänyt, mutta se ei haitannut, sillä pojat eivät näyttäneet ymmärtävän yhtään enempää Minnan puheista.

Oli aika jännittävää lähteä neljän viikon matkalle seurassaan henkilö, jonka kanssa oli tätä ennen viettänyt aikaa yhtäjaksoisesti korkeintaan puolen päivän ajan. Kahden viikon jälkeen olemme edelleen puheväleissä, mikä helpottaa huomattavasti matkan tekoa. Molemmille on kuitenkin tullut monia yllätyksiä toistemme tavoista ja ajatuksista. Minna on kuitenkin ollut se, joka on huomattavasti useammin joutunut pyörittämään päätään ja olemaan hiljaa ihmetellessään matkakumppaniaan. Meillä on vielä yli kaksi viikkoa jäljellä, joten saa nähdä mitä tapahtuu.

Tulin takaisin ravintolan puolelle lähettämään blogia maailmalle. Unohdin ottaa mukaan kameran muistikortin, joten kuvia lähetän myöhemmin. Istun ulkona nauttien Victoria Bitter olutta. Hirvittävän kova musiikki soi viereisellä tanssilavalla, mutta lava on tyhjä, kun miehet juovat kaljaa pöydissään ja naiset juttelevat keskenään. Ladies Night näyttää etenevän hitaasti eikä minun ilmestyminen paikalle tuonut yhtään uutta vipinää, joskin ilta on vielä nuori. Terveisiä vaimolle kotiin!

20.10.2017 Richmond

Aamu Cairnsissa valkeni pilvisenä ja sateisena, joten meidän oli tutun turvallista nousta Queenslandin päivään. Heräsimme aikaisin varmistaaksemme aikaisen lähdön pitkään päivään. Minulla on ollut vaikeuksia keksiä mitä haluan aamiaiseksi, koska juuri mikään ei ole oikein maistunut aamuisin. Pyysin Minnaa tekemään minullekin aamupuuron. Ei maistunut hääppöiseltä sekään, mutta joka tapauksessa aamusta selvittiin eteenpäin.

Poistuimme Cairnsista heti seitsemän jälkeen. Jouduimme palaamaan takaisin Townsvilleen, koska ei ollut järkevää vaihtoehtoista reittiä. Pohjoisen kautta olisimme päässeet haluttuun päätepisteeseen, mutta matka-aika olisi melkein tuplaantunut ja olisimme joutuneet ajamaan hiekkateitä, mikä auton vuokrasopimuksessa on kielletty. Aamun sää vaihteli voimakkaasta kuurosta lähes auringon paisteeseen, mutta ajaminen oli tutun helppoa ja varsin joutuisaa.

Vaikka meillä oli edessä yli 850 kilometrin ajo, päätimme käydä uudestaan Mission Beachillä katsomassa trooppista sademetsää. Nyt vesisade loppui kokonaan ennen kuin pääsimme luontopolun alkuun. Lämpötila oli kohonnut noin 27 asteeseen eikä mereltä tullut voimakas tuuli viilentänyt oloa ollenkaan. Teimme useamman kilometrin mittaisen kävelyretken lähellä meren rantaa liiankin hyvällä polulla. Tämä ei ollut kovin suuri kokemus, koska emme nähneet kuin pieniä sisiliskoja ja muutaman perhosen. Lisäksi kasvusto oli melko yksipuolista siihen verrattuna mitä olimme jo ehtineet nähdä. Tähän varmaan vaikutti meren läheisyys. Kävely oli kuitenkin ihan mukavaa, joskin hiostavaa.

Nyt oli päivän kävelyt tehty ja jäljellä oli mukava kahdeksan tunnin ajomatka. Emme nähneet Mission Beachilla kasuaareja emmekä muitakaan uusia eläimiä, paitsi aivan viime metreillä pimeässä pupun ja ison sammakon. Townsvilleen ajoimme pitkin jo hyvin tuttua Bruce Highwayta. Siellä kävimme syömässä salaatin ja sämpylän sekä kävimme kaupassa varautumassa autiomaaosuuteen hankkimalla hyvin runsaasti vettä ja jonkin verran syötävää. Viimeinkin näimme Queenslandissa auringon, joten rekkareiden motto ei ollut ihan huuhaata. Auringon mukana lämpötila hivuttautui 30 asteeseen.

Poistuessamme Townsvillestä poistuimme Bruce Highwaylta ja lähdimme ajamaan kohti länttä tietä A6 pitkin. Hyvin pian sisämaahan edettyämme loppui rannikon läheisyyden hyvin runsas kasvillisuus ja tilalle tuli huomattavasti harvempaa, matalampaa ja yksipuolisempaa puustoa. Aluskasvillisuus oli niukkaa, käsittäen lähinnä korkeaa ja pääsääntöisesti ruskeaa ruohoa. Asutus loppui lähes kokonaan eikä autojakaan ollut ruuhkaksi asti.

Loppupäivän aikana etenimme melkein 500 kilometriä länteen päin aina Richmondin pieneen kylään saakka. Tälle matkalle sopi puolen kymmentä pientä kylää, joissa oli korkeintaan muutama sata asukasta, bensa-asema, kauppa ja kapakka. Kylien välissä oli viidestäkymmenestä sataan kilometriin täysin asumatonta erämaata. Kylät olivat tylsiä, mutta erämaa mielenkiintoista, vaikka se aika monotonista olikin. Edetessämme puiden koko pieneni ja määrä harveni, kunnes heinikon yläpuolella oli vain hyvin harvoja korkeintaan parin metrin korkuisia puita tai pensaita. Eläimiä näkyi kovin vähän. Lehmiä oli laitumella, mutta hyvin harvakseltaan verrattuna aikaisempiin päiviin. Lintuja näkyi jonkin verran, mutta lajikirjo oli supistunut harmittavan paljon. Joku autiomaakahlaaja seisoskeli minun kaistallani lähestyessäni sitä vauhdikkaasti eikä tipu viitsinyt siirtyä kuin keskiviivan tuntumaan välttääkseni osumasta siihen. Vielä itsepäisempi oli noin 30 sentin mittainen lisko, joka paistatteli päivää aivan keskellä kaistaani. Sen ei mielestään tarvinnut liikkua mihinkään ja olikin siinä oikeassa, sillä minä kiersin otuksen sisäkurvin puolelta. Seuraava autoilija ei ehkä ole yhtä huomaavainen.

Täällä Australian keskiosissa välimatkat ovat huikaisevan pitkiä. Matka lähimpään kylään on usein toista sataa kilometriä ja etäisyys suurempaan keskukseen voi olla lähempänä tuhatta kilometriä. Pitkien matkojen kustannuksia yritetään pienentää tekemällä rekoista pitkiä. Näimme rekassa jopa neljä perävaunua ja pituutta saattoi olla 50 metriä. Niiden ohittaminen vaatii pitkän suoran, mutta niistä ei ollut puutetta. Kahden mutkan väliin sopi helposti kaksikin kymmentä kilometriä suoraa ja yleensä varsin hyväkuntoista asfalttitietä. Nopeusrajoitukset olivat 100 tai 110 km/h, joten oli helppoa ja turvallista posotella 120 km/h.

Jottei totuus unohtuisi, niin kyllä meille sadetta tuli myös täällä hyvin vähäsateisessa sisämaassa, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Sademetsäkävelyn ja muutaman pysähdyksen vuoksi aikataulu petti hieman emmekä päässeet Richmondiin niin aikaisin kuin olin suunnitellut. Jouduimme ajamaan viimeiset sata kilometriä lähes pimeässä, mikä ei ole toivottavaa. Seitsemän jälkeen saavuimme Richmondiin, mistä olin varannut meille mökin leirintäalueelta. Richmond on mitättömän kokoinen kylä, mutta siitä huolimatta jouduimme kysymään neuvoa missä Lakeview Caravan Park sijaitsi. Lopulta löysimme paikan päälle, mutta toimistolla ei ollut ketään. Ovessa oli puhelinnumero, johon voisi tarvittaessa soittaa. Meillä oli tietenkin puhelin, mutta emme tienneet mikä oli Australian suuntanumero eikä missään ollut ketään, jolta voisi kysyä. Pimeys ja asunnottomuus alkoi ahdistaa, joten päätimme mennä kysymään pääkadulla olevasta motellista itsellemme huonetta. Sellainen löytyi ja maksoi 127 dollaria! Vertailuna voi todeta, että Brisbanessa kaksi yötä keskustan varsin varustellussa hotellissa maksoi 190 dollaria. Joka tapauksessa saimme huoneen, jossa yö siirtyy sujuvasti aamuksi.

Motellissa ei ollut nettiyhteyksiä, joten blogin päivitys siirtyi ainakin yhdellä päivällä.

19.10.2017 Cairns

Yöllä oli monta ukkoskuuroa ja vettä roikasi hyvin voimakkaasti. Aamulla oli edelleen sama tahti, joskin vesisade ei ollut enää aivan yhtä voimakasta ja salamat iskivät hieman harvemmin. Me emme antaneet sään häiritä valmistautumistamme käyntiin Suurella Valliriutalla. Se on 2 300 kilometrin mittainen koralliriutta, joka on selvästi maailman suurin. Olin ostanut liput Reef Magic Cruisesin riuttavierailulle jo etukäteen netistä. Hinta oli aika korkea, mutta oli se sen arvoinen.

Kävelimme heikossa sateessa satamaan, joka oli noin kymmenen minuutin päässä hotelliltamme. Huonossa säässä käyntiä ei tehdä ollenkaan, mutta nyt ei ollut huono sää, joskin meitä varoitettiin etukäteen keikuttavasta matkasta. Iloiset työtekijät ottivat meidät vastaan, antoivat liput ja lätkäisivät nimitarrat rintaamme. Nousimme melko suureen katamaraaniin muiden noin 50 matkustajan kanssa. Istuimme lähes eturiviin katse kohti tulevaa. Ulkona taivas harmaantui entisestään, tuuli voimistui ja vettä vihmoi voimakkaasti. Siitä huolimatta pidimme korkeata moraalia yllä. Luonamme kävi useampi henkilökunnan jäsen kertomassa mitä kaikkea tekemistä perillä tarjottiin. Emme osanneet heti päättää vaan jätimme asian vielä hautumaan. Vastapäätä tuli istumaan sveitsiläispariskunta, joiden kanssa Minna iski heti juttua. Kävi ilmi, että he ovat seitsemän viikon lomamatkalla Australiassa. Kyllä joillain on todella paljon lomaa!

Sataman alueella meri oli tyyni, mutta kun pääsimme avomerelle, oli vastassamme ainakin kolmen metrin maininkeja. Venettä keikutti hyvin voimakkaasti, mutta olimme ottaneet antipahoinvointipillerit, jotka ainakin osaltaan auttoivat meitä pysymään hyvävointisina. Tosin Minna teki lyhyen kävelyn tiskille, minkä jälkeen hän ei enää noussut paikaltaan vaan katseli suoraan eteenpäin. Se oli varmasti hyvä ratkaisu, sillä useampikin voi pahoin ja oksennuspusseille oli käyttöä. Me emme niitä tarvinneet koko puolentoista tunnin matkan aikana.

10.30 telakoiduimme Reef Magic Cruisesin tukiasemalle, joka on noin 50 x 20 metriä suuruinen ponttoni riutalla. Siirryimme metallilattiaiselle asemalle ja kävimme vaihtamassa uimavaatteet. Olimme ostaneet Snuba-sukelluksen, joka alkoi yhdeltätoista. Siinä menimme ohjaajan kanssa mereen, ohjeiden ja varusteiden saannin jälkeen, pienen lautan luokse. Meille annettiin sukeltajan suukappale, joka on letkulla yhteydessä lautalla olevaan ilmasäilöön. Näin sukeltaessa ei tarvittu happisäiliötä, mutta se oli hyvin turvallinen ja helppo tapa sukeltaa.

Helppo sen piti olla, mutta minä en osannut millään rauhoittua hengittämään suun kautta tasaisesti, vaan aina veden alla alkoi ahdistaa ja oli pakko nousta veden pinnalle hengittämään. Hupaisinta oli, että veden pinnalla hengitin aivan saman suukappaleen kautta aivan normaalisti. Minnallakin oli pieniä alkuvaikeuksia, mutta huomattavan pian hän laskeutui pinnan alle ja osasi hengittää aivan erinomaisesti. Minä ilmoitin Jasonin, ohjaajallemme, että menkää Minnan kanssa sukeltamaan, minä roikun lautalla mukana. Niin he tekivätkin. Minnan laskeutuessa hiljalleen alaspäin, tasaten korvien ilmapainetta ohjeiden mukaisesti, hän joutui laivan valokuvaajan kuvaamaksi. Minna myöhemmin osti valokuvan, jossa hänen ilmeensä on vähintäänkin säikähtänyt. Nopeasti Minna hallitsi tilanteen, jolloin ohjaaja otti häntä käsipuolesta kiinni ja lähti viemään katsomaan riuttaa. Minä roikuin lautassa kiinni ja seurasin mukana. Laitoin pääni veden pinnan alle ja yhtäkkiä osasinkin hengittää suun kautta ilman paniikkia! Tunne oli aivan mahtava ja vielä mahtavampia olivat pinnan alla olevat näkymät! Ohjaaja kuljetti Minnaa riuttaa katselemassa noin varttitunnin ennen kuin he nousivat ylös. Heti Jasonin tultua pinnalle minä kerroin hänelle, että ”I got it!” Mies laittoi valjaisiini painoja ja niiden avulla aloin laskeutua muutaman metrin syvyyteen. Korviin tuli pientä kipua, jolloin muistin Jasonin ohjeet: otin kiinni nenästä ja puhalsin nenään ilmaa, jolloin korvien kipu loppui. Sitten Jason otti kädestäni kiinni ja lähti viemään minua eteenpäin ja niin minäkin pääsin ihmettelemään tätä aivan uskomatonta maailmaa!

Olemme kaikki nähneet televisiosta dokumentteja trooppisten merien eläimistöstä ja koralleista. Nyt nämä uskomattoman värikkäät, erikoiset ja oudot kalat ja korallit olivat meidän silmien edessä käytännössä kosketuksen päässä. Näimme suuria vihreitä papukaijakaloja, pieniä kirkkaan sinisiä kaloja, punaisia kaloja, keltaisia kaloja, mustavalkoisia kaloja, suuria kaloja, pieniä kaloja, kummallisen näköisiä kaloja sekä tavallisen näköisiä kaloja. Niitä oli uskomattoman paljon. Osa kaloista ui aivan läheltä ja lähtivät karkuun vasta muutaman sentin päästä kosketuksesta. Korallit olivat myös hyvin moninaisia. Osa näytti lutuisen pehmeiltä, mutta sitä ne tuskin olivat. Varmuudella emme asiaa tiedä, koska niihin ei saanut koskea. Näimme suuria aivokoralleja, jotka näyttivät aivan ihmisen aivoilta. Koralleja oli hyvin montaa väriä ja muotoa.

Kaikkein jännittävin kala oli Wally. Se on noin 160-senttinen kauniin sininen, mutta perin erikoisen näköinen Kyhmyhuulikala eli Humpback Wrasse (kannattaa katsoa netistä millainen kummajainen Wally on). Wally on aseman lemmikki, joskin täysin villi otus. Se on vain tykästynyt paikkaan. Sille annetaan jonkin verran ruokaa ja se on hyvin utelias, joten sitä kiinnostaa mereen tulevat uimarit. Minna oli juuri päässyt tottumaan parin metrin syvyyteen, kun Wally ilmestyi hänen lähelleen. Kala ensin kierteli tavallista kummallisemman sukeltajan ympärillä, mutta päätti sitten tulla katsomaan näillä seuduilla harvinaista blondia lähemmin. Toistasataa kiloa painava kala ui 20 sentin päähän Minnan naamarista katselemaan suomalaista sukeltajaa. Minna silitti Wallyn otsakyttyrää jättäen molemmille unohtumattoman kokemuksen.

Snuba-sukellus oli aivan mahtava kokemuksenakin, mutta sukellus yhdistettynä näkemäämme mahtavan värikkääseen vedenalaiseen maailmaan oli aivan uskomatonta! Meidän kokemukset riutalla eivät loppuneet tähän. Vesi oli noin 27 asteista, joten siellä tarkeni erittäin hyvin. Ponttonilla oli ehkä 20 astetta voimakkaasta tuulesta johtuen, mikä sain lämpimästä vedestä nousseen Minnan palelemaan kovasti. Pian hänen siniset huulet olisivat saaneet Wallynkin kateelliseksi, joten Minna kävi pukemassa lämmintä ylleen. Minä kävin hakemassa kelluntaliivit ja menin snorklaamaan mereen. En ole ennen snorklannut, mutta sen opin yllättävän nopeasti. Kova aallokko välillä heitti putkeen pienen osan merestä ja maskin sisään pääsi liikaa vettä, jolloin piti hetki pärskiä ennen kuin pystyi jatkamaan uskomattoman maailman katselua. Kävin välillä maissa lepäämässä, mennen sitten jälleen takaisin mereen. Snorklasin yhteensä neljä kertaa ja viimeisellä kerralla myös Minna tuli mukaan puettuaan ensin märkäpuvun ylleen. Yhdellä kerralla olin laittamassa laskeutumisportaalla räpylöitä jalkaani, kun henkilökunnan edustaja tuli syöttämään kaloja. Wally tiesi mitä tapahtui ja se tuli apajalle aivan jalkojemme juureen. Valtaisa kala ui ohitsemme nappaillen valtavaan suuhunsa pieniä kaloja. Kerran se kurvasi aivan jalkani vierestä, jolloin tunsin sen pehmeän, liukkaan ja painavan kyljen sääressäni. Tapasin Wallyn vielä kerran snorklatessani merellä. Se ui hitaasti aivan eteeni ja antoi minun koskea sen pehmeätä kylkeä. Ei sitä kovin usein tule tehtyä tuttavuutta puolitoistametrisen sinisen kalan kanssa. Kyhmyhuulikalat ovat erittäin uhanalaisia, joten siitä pidetään hyvää huolta.

Käynti Valliriutalla kesti viisi tuntia, mutta se ei tule ikinä unohtumaan. Järjestelyt olivat erinomaisia eikä tätä käyntiä voi olla suosittelematta tänne tuleville. Paluumatka oli myötätuulessa huomattavasti tasaisempi eikä aiheuttanut pahoinvointia varmaan kenessäkään. Satamassa kiitimme kovasti henkilökuntaan mahtavasta kokemuksesta. Teimme miellyttävän lämpimässä ja erityisesti sateettomassa Cairnsissa pitkän kävelylenkin ennen kuin ilta alkoi pimentyä. Olimme alkumatkasta yrittäneet kertoa kroatialaisille, että olemme menossa Cairnsiin, mutta ne eivät sitä ymmärtäneet. Se ei ollut ihme, sillä kaupungin nimi äännetään ”kääns”. Nyt me se tiedetään, mutta emme silloin. Olimme saaneet riutalla hyvän lounaan, mutta sen lisäksi söin kotimatkalla kanansiipiä Minnan vain katsellessa syöntiäni. Kävelimme hotellille jo pimentyneessä illassa. Näimme valtaisan määrän lentäviä kettuja parissa isossa puussa pitäen järkyttävän kovaa meteliä.

Illan vietimme hotellilla päivän hienoja kokemuksia miettien. Minna selvisi käynnistä vammoitta, mutta minä en. Koin elämäni ensimmäisen sukellusonnettomuuden, sillä löin nilkkani koralliin ja siitä vuoti verta. Hieman pelkäsin, että veren haju houkuttelisi haita, mutta onneksi ei. Olin hyvin hämmästynyt, kun katsoin illalla itseäni peilistä. Lähes koko ylävartaloni oli aivan punainen, vaikka aurinkoa ei näkynyt koko päivänä. Säteitä oli kuitenkin niin paljon tullut, että herkkä hipiäni oli vähän palanut. Ainoa valkoinen kohta oli selässäni olevat sukellusvaljaan jättämät valkoiset raidat.