Pokhara

Minä menin käymään Pokharassa, etten olisi vaimon vaivana täällä Kathmandussa. Tosin rouva on päivät töissä, joten olisin ollut vaivana ainoastaan iltaisin, mutta nyt en ollut silloinkaan. Harkitsin Chitwanin luonnonpuiston ja Pokharan välillä ja päätin mennä Pokharaan katsomaan Himalajaa. Tavoitetta en saavuttanut, sillä Himalaja oli pilvien takana. Annapurna oli vain 40 kilometrin päässä, mutta pilvien läpi ei edes yli 8 000 metrin korkuinen vuori näy. Aistin kuitenkin mahtavan Himalajan läheisyyden tai ainakin niin kirjoitan. Vaikka tärkein tavoite jäi saavuttamatta, oli reissu kiva ja mielenkiintoinen.

Pokhara sijaitsee noin 210 kilometriä Kathmandusta länteen. Sellainen muutaman tunnin bussimatka. No täällä Nepalissa tiet eivät ole ihan eurooppalaista tasoa, joten matka kesti vähän pitempään. En olisi kuitenkaan ikinä osannut kuvitella, että moiseen matkaan menisi 13 tuntia! Se tekee keskivauhdiksi noin 16 kilometriä tunnissa. Ihan noin hiljaa ei bussi koko ajan kulkenut, koska ensimmäiseen 25 kilometriin meni kuusi tuntia. Kathmandussa oli jo uskomattoman ruuhkaista, mutta siellä sentään yleensä mentiin eteenpäin. Sitten alkoi nousu pois Kathmandun laaksosta, jolloin ruuhka kärjistyi. Välillä seistiin aivan paikallaan yli 20 minuuttia ennen kuin matka jatkui. Tie oli kapea, mutkainen, mäkinen ja hyvin huonokuntoinen, mutta silti eniten matkantekoa hidasti autojen poukkoilu jokaiseen mitättömään rakoon, josta kuski oletti olevan edes hieman itselle hyötyä. Nyt minulle selvisi, että yhdelle kaistalle, vaikkei täällä kaistoja olekaan, sopii helposti rinnakkain kolme autoa, liuta skoottereita sekä satunnainen lehmä, joka ei välitä lainkaan ympärillä savuttavista kulkuneuvoista. Meno on suomalaiseen liikenteeseen tottuneelle aivan uskomatonta, mutta paikalliset ottavat uskomattoman häslingin ihan tyynesti.

Teiden kunto on jotain sanoin kuvaamatonta. Välillä bussi joutui kiertämään vastustajan kaistalla, että ylipäätään pystyi etenemään. Pari kertaa apukuski kävi heittämässä isoja kiviä renkaiden alle, että pääsimme suurimmista kuopista eteenpäin. Koko ajan tärisi ja rytkyi, vaikka vauhti ei juuri yli 40 km/h noussutkaan. Olimme kuitenkin maan kahden suurimman kaupungin välisellä valtatiellä. Matka olisi ollut ihan sujuvaa, jos ei olisi ollut mäkiä eikä ainakaan kuorma-autoja. Pikkuisenkin jyrkemmässä ylämäessä kuorma-autot jurrasivat vauhtia, joka oli huomattavasti alhaisempi kuin minun pyöräilyvauhtini jyrkässä Noljakan nousussa. Joka kohdassa on kuitenkin potentiaalinen ohituspaikka. Vaikka aivan edessä on jyrkkä mutka, voi lähteä ohittamaan. Jos sieltä tulee joku vastaan, on sillä kuitenkin niin hiljainen vauhti, että se hiljentää ja itse pääset takaisin omalle kaistalle. Onneksi ihan joka kohdassa ei bussi lähtenyt ohittamaan, mutta äkkinäinen kotimaan kuski olisi ollut hämmennyksissä mitä kulman takaa on odotettavissa. Minä olen ajanut varsin monessa maassa, mutta nyt oli ihan mukava vain istua kyydissä.

Menomatka Pokharaan kesti tuon 13 tuntia, joten vaikka lähdimme liikkeelle aamulla puoli kahdeksalta, oli pimeätä päästyämme perille. Paluumatkalla Kathmandun lähellä olevalla vuorella ei ollut ruuhkaa, jolloin matka aika lyheni melkein viidellä tunnilla. No tiistai-ilta Pokharassa meni majoittautumiseen ja siinä se olikin. Pokhara Batika on ihan tyyris hotelli täälläpäin, mutta minusta 50 euroa yöltä on ihan käypä hinta. Etenkin, kun kaunis, hento ja nuori, sariin pukeutunut neitokainen ohjasi minut kuudennen kerrokseen huoneeseen saakka. Huone olikin varsin suuri ja mukava. Parvekkeelta näkyi kaupungin ylitse aina Himalajalle saakka, tai olisi…

Ettei Pokharaan saapuminen olisi ollut ihan liian lystikästä 13 tunnin bussissa istumisen jälkeen, niin siellä tietenkin satoi. Eikä kyseessä ollut mikään Suomen kesäinen juhannustihku vaan kunnollinen monsuuni, vaikka en ihan tarkkaan tiedä miten kovaa monsuunissa sataa. Nyt kuitenkin satoi ja tätä ennen oli satanut vielä enemmän. Meilläkin on sanonta, että kadut lainehtivat vedestä, mutta ikinä en ole sellaista nähnyt. Nyt näin. Vettä virtasi kaduilla aivan valtavasti. Ihan valtavasti. Matkaa hotellille oli vain muutama kortteli, mutta oli pakko ottaa taksi. Ja tietenkin minua huijattiin hinnassa. No se tuntuu olevan annettua.

Keskiviikkoaamu valkeni Pokharassa aurinkoisena, mutta niin vain Himalajan edessä oli utua, pilviä tai jotain näkyvyyden estävää kosteutta. Minä käytin päivän kulkemiseen. Kiertelin kaupungissa ilman päämäärää katsellen ja ihmetellen. Olisin hyvin mielelläni mennyt vaeltamaan edes Himalajan alarinteille, mutta tiesin, että en kuitenkaan kipeiden polvien takia voisi saavuttaa riittävää nautintoa, joten jäin tänne alavaan maastoon. Pokhara oli oikeastaan aika tylsä. Etenkin, kun vertaa Kathmandun hyvin hämmentävään elämään. Keskusta oli rakennettu turisteille ja siellä oli ravintoloita, hotelleja, retkeilyvarusteliikkeitä ja matkatoimistoja. Ja siinä se oikeastaan oli. Mikäs siinä, mutta ei tarjonnut paljon. Tosin, jos Annapurna olisi näkynyt, niin paikka olisi saanut ihan toisenlaisen arvioinnin. Kaupunki rajoittuu Phewa-järveen, joka on Nepalin toiseksi suurin järvi. Se on kuitenkin neljä kilometriä leveä, joten ihan mittava kosteikko. Järven rannalla oli erittäin kaunista ja siellä oli kiva istukella ja katsella järven rannalla olevia värikkäitä veneitä. Viereeni tuli istumaan nykyään USA:ssa asuva nepalilainen nuori nainen. Hän alkoi jutella kanssani, aivan kuten Minna jutteli ventovieraiden kanssa Australiassa. Hän jutteli mukavia noin varttitunnin ennen kuin jatkoi matkaansa iloisena.

Minulla oli aikaa, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin eteläpuolella olevaa vesiputousta. Ajauduin pois turistialueelta, joten katselin likaista ja sekasortoista aluetta, mutta ihmiset näyttivät olevan paljon iloisempia ja tyytyväisempiä kuin turistialueella. Puhelin ohjasi minut pois kaduilta metsään, missä putous oli. Google tiesi reitin, mutta minä aloin sitä epäillä. Nyt en kulkenut edes kävelytietä vaan ajauduin polulle, jonka heinikossa väijyi ties mitä pikkupetoja. Onneksi minä en niitä pelkää ja jatkoin eteenpäin. Samalle polulle erehtyi eurooppalainen tai ainakin länsimäisen näköinen nuori nainen, joka etsi reittiä korkealla mäen päällä olevaan stubaan. Olimme molemmat aivan yhtä ihmeissämme, minne pitäisi mennä. Polun varrella istuskeli paikallisia ja he viittoilivat, että ”joo, sinne päin vaan”. Jatkoimme eteenpäin, mutta polku vain hämärtyi entisestään. Minä päätin luovuttaa, toivotin stubaa etsivälle onnea ja palasin kaupunkiin. Kello oli jo kolme, joten menin syömään. Valitsin mahdollisimman siistin näköisen ravintolan ja nautin siellä kelvollisen kana-aterian. Päätin mennä käymään hotellissa enkä siellä kauan ehtinyt levätä, kun alkoi sataa. Ilta oli sateinen, joten en paljon kaupungilla kiertänyt vaan pitelin sadetta huoneessani.

Torstaiaamuna bussi Kathmanduun lähti puoli kahdeksalta ja olin Greenline-yhtiön toimistolla hyvissä ajoin. Matka maksoi 25 dollaria yhteen suuntaan. Tavallisella bussilla olisi päässyt saman matkan noin 3,5 eurolla. Näin matkan varrella näitä paikallisten täyttämiä busseja enkä katunut lainkaan oman bussini kallista hintaa. 13 tuntia kuumassa ja ahtaassa bussissa olisi ollut varmasti kokemus, josta olisi ollut jälkikäteen mukava kirjoittaa. Nyt jäi kerrottavaksi matka hyvin ilmastoidussa bussissa, jossa oli miellyttävän paljon jalkatilaa eikä kukaan edes istunut vieressä. Paluumatka sujui huomattavasti ripeämmin eikä kestänyt kuin reilu kahdeksan tuntia. Sen päätteeksi oli vielä vähintäänkin jännittävä taksimatka kaupungin halki ruuhka-aikaan. Heti bussista noustuani tarjosi pieni nuori mies minulle taksikyytiä. Sain neuvoteltua hinnasta 200 rupiaa pois. Hyppäsin pienen pienen Suzukin takapenkille ja hektinen kyyti uskomattoman vilkkailla kaduilla alkoi. Valkoinen taksi änki pieneenkin koloon, joskin koloja ei juurikaan ollut, sillä siellä jo oli auto, bussi tai mopo. Eniten aikaa meni jonon seisoessa pysähdyksissä. Kun jono lähti jälleen liikkeelle, painoi kuski välittömästi kaasun pohjaan kiduttaen pienen kotteron moottoria. Hän vilkuili koko ajan mahdollisuutta vaihtaa kaistaa, mutta usein myöhästyi, kun joku ehti jo kaistan täyttää. Kuski piti ikkunaa auki, jolloin hirvittävä pakokaasujen katku tunki sisälle. Miehellä itsellään oli maski naamalla, mikä onkin täällä hyvin tavallista. Lopulta pääsin hotellille, joskin kävelin viimeisen sata metriä, kun kuski ajoi kiireissään hotellini ohitse. Vaimoni istui hotellin terassilla työkavereittensa kanssa virkistyen työpäivän jälkeen. Minä istahdin seuraan ja nautin hyvin ansaitsemani Gurkha-oluen.

Reitti Kathmandun ja Pokharan välillä kulki halki varsin kauniiden maisemien. Kuljimme lähes koko matkan joen uurtamassa laaksossa. Ympärillä oli hyvinkin jyrkkiä rinteitä. Meillä päin ne laskettaisiin vuoriksi, mutta täällä ne varmaan ovat vain mäkiä. Kaikkialla oli hyvin vihreää, lukuun ottamatta matkan varrella olleita kyliä. Köyhyys oli täällä hyvin silmiinpistävää. Ihmiset asuvat surkeissa pienissä taloissa pesten pyykkinsä ja itsensä läheisessä joessa tai pienen vesihanan alla. Välillä oli uudempiakin rakennuksia, jotka ovat yleensä maalattu iloisen kirkkain värein. Vieressä oli kuitenkin luuhistumispisteessä oleva toinen rakennus. Vaikka kaikkialla oli likaista ja epäsiistiä, oli koululaisilla erittäin siistit ja puhtaat koulupuvut yllään. Kaikki eivät varmaan koulua käy, mutta varsin paljon iloisia koululaisiakin näkyi.