Nyt eivät aamiaiset enää jatkaneet noususuhdannetta vaan palasimme takaisin normihotelliaamiaisten tasolle. Seija oli jälleen vartioinut meidän muiden nukkumista. Hän oli ihmetellyt, miten vauhdikasta hotellimme ulkopuolella on, vaikka asuimme melkein umpikujan päässä. Yöllä olivat baarista palanneet meuhkanneet ikkunamme alla, ja aikaisin aamulla kuorma-autot olivat ajaneet umpikujan päässä olevalta varikolta jonnekin muualle. Onneksi hän välillä myös nukkui.
Yhdeksän maissa
jätimme Hannoverin taaksemme. Tänne ei ole hinkua takaisin, vaikkei kaupungissa
sinänsä mitään vikaakaan ollut. Ajelin aika rauhallisen keskustan lävitse Mikon
ohjeita noudattaen ja pääsimme pohjoista kohden menevälle moottoritielle.
Matkaa Hampuriin oli puolitoista tuntia eikä matkan varrella yllätyksiä
tapahtunut. Hampuriin saavuttaessa liikenne vilkastui, muttei ollut mitenkään
ruuhkaista. Löysimme rautatieaseman lähellä sijaitsevan hotellimme helposti.
Olimme paikalla jo yhdeltätoista emmekä uskoneet saavamme vielä huonetta. Seija
ja Mikko menivät kuitenkin respasta kysymään parkkipaikkaa minun odottaessa
sakkopaikalla. Hotellin takapihalla on vieraille kolme pysäköintipaikkaa ja
olimme hyvin onnekkaita, koska saimme niistä yhden. Pysäköintipaikan etsiminen
olisi ollut tuskaista ja mikä parasta, auto on porttien takana turvassa.
Onnemme jatkui, sillä huoneemme oli jo siivottu ja pääsimme majoittumaan,
vaikka oli vielä kovin aikaista. Meillä on oikein mukava huoneisto, missä on
iso kolmen hengen makuuhuone sekä olohuone.
Vieressämme
odotti matkamme suurin kaupunki, joten lähdimme tutustumaan siihen. Seija ja
minä olemme täällä aiemmin käyneet, mutta Mikolle käynti on ensimmäinen.
Mielenkiintoinen fakta kaupungista on, että täällä on siltoja enemmän kuin
Lontoossa, Venetsiassa ja Amsterdamissa yhteensä. Joidenkin tietojen mukaan
Hampurissa on enemmän siltoja kuin missään muussa maailman kaupungissa. Sää
Hampurissa oli kovin vaihteleva. Kun lähdimme kävelemään ohi rautatieaseman,
paistoi aurinko ja Seija sai kiedottua lämpimän takkinsa vyötäisille, mutta
sieltä se vaihtoi paikkaa tuon tuostakin. Erittäin komean ja valtaisan raatihuoneen
liepeillä pysähdyimme kevyelle lounaalle. Mikko ja minä söimme kalasopat, missä
soppa oli keskeisessä asemassa, sillä nesteen seasta piti oikein etsiä kahta simpukkaa
ja kolmea kuution muodossa olevaa kalanpalaa. No aina ei onnistu. Seija nautti
pelkästään hyvin suklaisen kaakaon.
Ravintola oli
tylsän steriili, mutta ajoi sateen suojan tehtävän. Juomien loputtua oli
sadekin kaikonnut, mutta tuuli oli jäänyt meitä vaivaamaan. Kulkumme jatkui
itään. Ylitimme kanavan ja tulimme entiseltä varastoalueelta hieman uudemmalle
toimistojen täyttämälle Kontorhaus-alueelle. Nämä kaksi aluetta yhdessä
muodostavat Unesco-kohteen, mikä on kovin erilainen moniin muihin kohteisiin. Nämä
olivat kuitenkin parasta, mitä Hampurilla oli tarjolla. Pidin erityisesti
Chilehaus-nimisestä toimistorakennuksesta, joka miellytti hyvin paljon minun
vähäistä arkkitehtuurin tuntemustani. Sieltä tiemme erosivat Mikon mennessä
käymään taidemuseossa ja me vanhukset köpöttelimme hiljalleen hotellille
huokaisemaan. Mikko saapui hotellille toista tuntia myöhemmin harmistuneena,
koska hän ei ollut nähnyt toivomaansa teosta, sillä se oli annettu vuokralle
jonnekin muualle.
Lepohetken
jälkeen palasimme vielä päivälliselle rautatieaseman paremmalle puolelle.
Ravintolan valinta ei ollut paras mahdollinen, mutta kelvollinen. Ruoka oli
ihan hyvää, mutta ei ansaitse erityisiä kehuja. Sen sijaan en voisi riittävästi
kehua veistä, millä leikkasin pizzaani. Minua on aina ärsyttänyt pizzan
leikkaaminen ravintoloiden tavallisilla veitsillä, jotka eivät ilman raivoisaa
ilmettä ja kipeää etusormea leikkaa pizzaa sopiviin paloihin. Täällä veitsi oli
ergonomisesti erinomainen ja sopivasti terävyydellä ja painolla yhdistetty,
jolloin ensimmäistä kertaa nautin enemmän palan leikkaamisesta kuin sen
syömisestä. Jos olisin epärehellinen, niin minulla mukana koko setti näitä
erinomaisia veitsiä, mutta onneksi olen lainkuuliainen ja veitset ovat siellä
mihin ne kuuluvatkin. Täällä saimme myös vahvistuksen siitä, että
amerikkalaiset ovat maailman äänekkäin kansa. Jos muut saavat asiansa kerrottua
puolen metrin päässä istuvalle kohteelle tavallisen rauhallisella äänellä, niin
miksi amerikkalaisen pitää tehdä sama asia niin, että keittiön henkilökuntakin kuulee
heidän turhat tarinansa? Vastausta en tiedä minäkään.
Hampuri on
suurkaupunki, jonka kaduilla liikkuu kaikenlaisia kulkijoita. Penkeillä ja
rakennusten kulmissa majailee kovasti syrjäytyneitä ihmisiä, kun kadulla
vierestä ajaa Porsche voimakkaasti kaasuttaen. Sellainen tämä maailma on. Hotellimme
ympäristössä on etnisesti hyvin kirjavaa menijää. Hyvin sinne mahtui myös
suomalaisia kulkijoita eikä kukaan meitä pitänyt yhtään huonompana tai
parempana. Matkamme suurkaupungeista Hampuri oli mielestäni paras, vaikkei se hyvin
korkealle nouse kaikkien käymieni kaupunkien listalla. Minulla on listoja vähän
joka tarpeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti