Olomouc

Taivas oli Varsovassa edelleen pilvinen, kun poistuimme hotellilta pian kahdeksan jälkeen. Menimme aamiaiselle kahvilaan, joka oli samassa korttelissa kuin eilisen aamun kahvila. Täällä kahvi ei ollut yhtä hyvää, mutta täytetyt croissantit pärjäsivät paremmin kuin eiliset leivät. Passat odotti meitä kolhiintumattomana parkkipaikalla. Nostimme kassit kyytiin ja asetimme matkareitin kohti Lodzia. Varsovan aamuliikenne oli vilkasta, mutta hyvin löytyi paikka meidänkin kulkea. Kiersimme pääkaupungin pohjoisen kautta ja aika pian ohjasin meidät länteen kulkevalle moottoritielle, missä vauhti nousi nopeasti noin 120 km/h.

Liikennekuri Puolan moottoriteillä on aika hyvä. Kaistan vauhti onnistuu aina ja tarvittaessa annetaan tilaa muille kulkijoille ihan hyvin. Rekkoja kulkee hyvin paljon, mutta ne pysyvät aika hyvin oikeanpuolimmaisella kaistalla, vaikka silloin tällöin ohittavat hitaampiaan. Keskivauhdin sai helposti pidettyä 120 km/h, vaikka välillä joutui sopeuttamaan vauhtia liikenteen mukaan. Kiireisimmillä oli vauhtia varmaan 200 km/h, joten peileihin piti katsella normaalia enemmän. Yhden pahan onnettomuuspaikan ohitimme. Muuten suurimman viivästyksen aiheutti tietyöstä johtuva tien kavennus.

Ajoin Lodzin keskustaan, joskin jätin auton parkkipaikalle turhan aikaisin, sillä lähempänäkin ydinkeskustaa niitä olisi ollut. Tosin pieni kävely teki hyvää istumisen jälkeen. Lodz ei ollut kovin kaunis. Oikeastaan se oli pääsääntöisesti ruma. Emme tietenkään saaneet parin tunnin vierailulla kovin kokonaisvaltaista kuvaa kaupungista, mutta ainoastaan Piotrkowska-kadun varren rakennukset olivat komeita eivätkä nekään kaikki. Pysähdyimme ihan mukavaan kahvilaan juomaan kahvit, ja päädyimme syömään toisen aamiaisen. Seija otti runsaan ja makean pannukakku-kerma viritelmän, kun minulle maistui omeletti pekonilla.

Sitten lähdimme jälleen ajamaan ja nyt kohti etelää ja Tšekkiä. Päätimme mennä moottoritietä pitkin, jolloin aikaa meni nelisen tuntia. Matkan teko oli tietenkin tylsää isolla tiellä, mutta pienemmillä teillä olisi matka-aika pidentynyt huomattavasti. Emme pysähtyneet kuin tankkaamaan, koska matkan varrella ei ollut mitään, miksi olisimme muuten pysähtyneet. Olimme Olomouchissa ennen viittä. Hotel Trinity löytyi helposti aivan vanhan kaupungin vierestä, ja saimme auton parkkiin hotellin oven eteen.

Olomouc on noin 100 000 asukkaan kaupunki itäisessä Tšekissä. Tulimme tänne, koska Vanhan kaupungin yläaukiolla on Unescon maailmanperintölistalle kuuluva Pyhän kolminaisuuden pylväs. Tämä komea 32 metriä korkea hyvin taidokkaasti rakennettu pylväs rakennettiin 1700-luvulla kiitokseksi Jumalalle Määrissä riehuneen ruton hiipumisesta. Muistopylvään lukuisat patsaat veistivät paikalliset taiteilijat, mikä korosti alueellista kiitollisuuden tuntua. Pylväs-sana ei oikein kuvaa tätä hienoa taideteosta, mutta valokuva kuvaa sitä paremmin.

Matkan aikana oli ollut pilvistä ja välillä oli satanut melko voimakkaastikin. Olomouchissa paistoi ihanasti aurinko ja lämmintäkin oli noin 23 astetta, minkä otimme mielellämme vastaan. Sain viimeinkin pukea ylleni sortsit, mikä toi kesän tuntua. Kuumaa ei kaupungissa ollut, mutta sentään miellyttävän lämmintä. Siitä nautimme yhdellä laajan aukion terasseista. Seija otti proseccon ja minä tšekkiläisen oluen, kuten Tšekeissä pitääkin tehdä.

Olomouc oli yllättävän kaunis kaupunki. Eikä rakennusten kauneus rajoittunut vanhaan kaupunkiin vaan ympäristössäkin oli hyvin hoidettuja, suuria ja komeita rakennuksia. Toki Yläaukio (Horni Namesti) oli se kaikkein kiinnostavin. Aukiota reunusti monikerroksiset kivitalot, jotka oli huolellisesti maalattu ja koristeltu erilaisin korkokuvin. Keskellä aukiota oli suuri kellertävä raatihuone, jota koristivat hienot yksityiskohdat, kuten valtaisa kello monine kellotauluineen. Ja lopullisen huipennuksen tarjosi erinomaisen kaunis ja kiinnostava Pyhän kolminaisuuden pylväs.

Kaksi aamiaista ei sittenkään riittänyt vaan jouduimme menemään vielä päivällisellekin. Sen söimme keskustan toisen aukion mukavalla terassilla. Otimme molemmat paikallisen tapaiset liharuoat, Seija kermaisella kastikkeella ja minä gulassilla. Valinta meni oikein, sillä kumpikin piti omasta annoksestaan enemmän.

Kävimme uudestaan illan suussa kävelemässä kaupungilla. Teimme hieman isomman kierroksen kulkien myös ympäröivässä puistossa, ja mielikuva kaupungin miellyttävyydestä vain kasvoi. Seija halusi jostain syystä päästä kellaribaariin, mikä toive oli tässä kaupungissa helppo toteuttaa, sillä sellaisia oli yllättävän monta. Baari oli kivan näköinen, mutta vielä tähän aikaan illasta kovin hiljainen. Lisäksemme siellä oli tiskillä nojuva mies sekä ystävällinen baarimikko tai oikeastaan baarimaija. Viini ja olut olivat vajuneet puoleen väliin, kun paikalle asteli iloinen heppu, joka paljastui italialaiseksi. Tarjoilija oli meille jo mainostanut illan karaokea, ja tämä mies tuli virittelemään laitteiston kuntoon. Pian kaikki oli valmista, mutta laulajat puuttuivat. Hän tarjosi meille mahdollisuutta, ja vaikka se kuinka houkutteli, jätimme mahdollisuuden käyttämättä. Varmistaakseen laitteiston toimimisen heppu lauloi ”Che sarán” varsin komeasti.