Hastings

Otimme aurinkoisen ja melko lämpimän päivän mielellämme vastaan. Tuuli piti lämpötilaa poissa helteen läheltä, mutta tyynessä paikassa lyhythihaisella pärjäsi oikein mainiosti. Aamiainen tarjottiin alakerran tilavasstaa huoneessa. Otimme tällä kertaan omeletit, jotka olivat kovin runsaita, mutta sentään jaksoimme ne syödä. Tämä oli oikein viihtyisä B&B eikä ollut pitäjien vika, että kaupunki oli kovin tylsä.

Kiersimme Kentin koilliskulman kuitenkaan pysähtymättä. Margate näytti ihan kivalta, mutta Ramsgate oli vähemmän kiinnostava. Seija on jälleen nauttinut suuresti erittäin kauniista taloista ja niiden vielä kauniimmista puutarhoista. Pohjoisempana sekä talot että erityisesti puutarhat olivat huomattavasti niukempia ja huonommin hoidettuja. Täällä etelässä kukkaloisto on säihkynyt ohiajaville saakka, ja usein olen kuullut vierestäni ”katso miten ihana…”. Samalla minulla on ollut tiukka kurvi vasemmalle ja vastaan on tullut kaksikerroksinen bussi kapealla tiellä. Kaakkois-Englannissa on ollut ihan mukava ajaa. Tiet ovat olleet leveämpiä kuin Cornwellissa ja liikennettä jonkin verran vähemmän kuin monilla aiemmin ajeluillamme alueilla. Ikävin puoli täällä on kadun varteen pysäköidyt autot, joita on melkein kaikkialla. Niitä on ohitettava samalla, kun vastaan tulee autoja eikä oikein olisi tilaa kuin yhdelle menijälle.

Ennen yhtätoista olimme päässeet Doverin liepeille. Ajoin Vauxhallin kuuluisien Doverin valkoisten kallioiden läheisyyteen. Teimme reilun seitsemän kilometrin kävelyn vaarallisen lähellä hyvin korkeiden jyrkänteiden reunalla. No vaarallista ei oikeasti ollut, mutta reitti kulki jyrkänteen vierellä eikä mitään aitaa ollut estämässä mahdollista putoamista 100 metriä alemmaksi teräville kiville. Muutamasta kohdasta kalliota pääsi näkemään ja se oli todella vaikuttava kiven ollessa todella valkoista. Korkealta kalliolta näkyi hyvin vilkas Doverin satama, mistä varmaan vartin välein kulki lautta Ranskaan tai sieltä takaisin. Reitti kulki melko tasaisesti, joskin jonkin verran mäkiä oli matalan nurmen peittämillä niityillä. Teimme opastetun kiertokävelyn toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa, jossa sotilaat olivat päivystäneet tykkien kanssa. Tykkejä ei siellä enää ollut, mutta ihan vuoren sisällä kulki edelleen käytävät, joissa sotilaat olivat sodan aikana asustaneet. Kävelyreitin ääripäässä oli majakka, jonka juurella olevassa kahvilassa nautimme kahvit ja skonssit.

Oikein rattoisan kävelyn jälkeen jatkoimme autoilua, joka kuitenkin on sitä kivointa etenemistä. Ajoimme rannikkoa seuraten, mikä ei yleensä Englannissa näytä olevan mahdollista, sillä tiet eivät kulje kovinkaan lähellä merta. Täällä meri oli edes silloin tällöin niin lähellä, että se näkyi tielle. Toki silloin useimmiten edessä oli pusikkoa tai matalaa metsää. Eli merta ei näkynyt juuri lainkaan. Ryen pikkukaupungissa teimme pysähdyksen. Siellä oli runsaasti todella vanhoja, mutta edelleen hyväkuntoisia rakennuksia. Monet erittäin kauniit talot olivat 1500-luvulta vanhimpien ollessa jopa 1400-luvun lopulta. Mahtavaa, että niin vanhat talot ovat säilyneet tähän päivään saakka.

Enää ei ollut kovin pitkään ajomatkaa Hastingsiin, missä olimme viiden aikoihin. Hastings on kuuluisa Wilhelm Valloittajan maihinnoususta ja moni vanhempi suomalainen muistaa kielikurssit, joita järjestettiin täällä, kuten Torquayssakin. Ainakaan itse en tiennyt, että televisio on täällä keksitty, tai ainakin sitä tervetulotoivotus kaupunkiin saapuessa kehui. The Lansdowne -hotelli löytyi aivan merenrannan tuntumasta, missä sen pitikin olla. Hastingsin edustalla on hyvin suuri ranta, joka tosin on kivinen eikä hiekkainen. No meitä ei suuremmin huolettanut rannan kiviaineksen koko, vaikka Seija lupasikin, että hän menee aamulla uimaan, jos meri on tyyni. Päivällä aallot olivat mittavat, mutta iltaa kohtaa tyyntyi. Saa nähdä joutuuko rouva perumaan sanansa!

Hotellimme sijaitsee viktoriaanisen ajan talossa. Huoneemme oli neljännessä kerroksessa monen mutkan ja oven takana, mutta näkymä merelle on aivan erinomainen. Ennen hotelliin pääsyä olimme hieman kierrelleet kaupungissa ja tietenkin lähdimme siihen suuntaan, missä ei ollut muuta kuin asuinrakennuksia. Pitkän kierroksen jälkeen palasimme lähelle hotellia ja löysimme perin ikävän oloisen pubin. Terassilla oli kuitenkin ihan lämpimän mukava istua. Majoittumisen jälkeen lähdimme toiseen suuntaan etsimään ruokapaikka.

Olemme olleet Englannissa jo viikon, mutta emme ole päässeet käymään oikeasti viihtyisässä pubissa. Sellaisissa on aikaisemmilla Britteinsaarille kohdistuneilla matkoilla tullut käytyä monesti, mutta tällä matkalla onnea ei ole ollut. Nyt sellainen löytyi, Ye Olde Pumphouse. Jo ulkoa se oli mahtavan hieno puurunkoinen rakennus, joka oli vähän lintallaan joka kulmasta. Sisältä se oli vieläkin viehättävämpi. Katot olivat matalalla ja hirsien kohdalla pitempien piti kumartaa päästäkseen päätään kolhimatta eteenpäin. Tiskillä oli iloisen värisiä oluthanoja rinnakkain ja niiden takana iloinen heppu vastaanottamassa tilauksia vastaten ”Cheers mate” tilauksen tekijälle. Sisustus oli erittäin siistiä, ja siihen toi hienon lisänsä se, että mikään kohta ei ollut suorassa. Pöydät ja istuimet eivät olleet pareja keskenään, kuten pitääkin olla. Seija tilasi viininsä kanssa nacholautasen ja minä otin oluen seuraksi Original Plowmansin, kun piiraita ei ollut tarjolla. En tiennyt mikä ko. ateria oli, mutta hätäpäissäni en muutakaan keksinyt. Oli oikeasti mukava yllätys, että minulle tuotiin talriikki, jolla oli juustoa, kinkkua, leipää, salaattia ja muuta pientä. Se maistui kaiken rasvaisen ruoan jälkeen oikein mukavalta. Kun jos seuraavan kerran tulen Hastingsiin, menen isolla ajalla istumaan Ye Olde Pumphouseen.

Kaupungissa on kaksi funicularia, mutta ne molemmat olivat kiinni, kun olisimme niillä menneet ajamaan. Tämä oli suuri pettymys, ja pettymystä mennään purkamaan pubiin. Hastingsin itäreunalla oli kivoja pubeja enemmänkin. Reitillemme sattui sopivasti Lord Nelson -pub. Se ei ollut Ye Olde Pumphousen veroinen, mutta se pääsi kuitenkin tämän matkan top kolmoseen. Tatuoitu heppu kaatoi Seijalle gintonicin ja minulle hän pumppasi Discovery-alen vanhanaikaisella pumpulla. Niiden kanssa siirryimme pubin takaosaan. Se oli muuten tyhjä lukuun ottamatta tiskin ääressä istuvaa neljän miehen kokoelmaa. Nämä 50 ja 60 vuoden välillä olevat kaverukset olivat maanantaina ennen kahdeksaa aika tuiterissa, ja heillä oli koko ajan täysi olutlasi edessä. Miehillä oli koko ajan paljon juttuja keskenään, mutta niistä emme saaneet mitään selvää. Status Quon Down Down -kappaleen alkaessa soida kaiuttimista, rupesi pitkätukkainen, 70-luvulla parhaat päivänsä viettänyt mies soittamaan vauhdikkaasti ilmakitaraa, vaikkei meinannut oikein pysyä pystyssäkään. Tästä seurasi paljon puhetta, mistä erotimme useasti maininnan Status Quo, ja entinen hippi antoi vielä pari ilmakitarasooloa. Meihin nelikkö ei kiinnittänyt mitään huomiota, mutta kun juomat juotuamme poistuimme takahuoneesta, kaikki neljä morjestivat meille hyvästiksi. Jos kun seuraavan kerran tulen Hastingsiin, niin käyn Ye Olde Pumphousen lisäksi myös Lord Nelsonissa.