19.10.2017 Cairns

Yöllä oli monta ukkoskuuroa ja vettä roikasi hyvin voimakkaasti. Aamulla oli edelleen sama tahti, joskin vesisade ei ollut enää aivan yhtä voimakasta ja salamat iskivät hieman harvemmin. Me emme antaneet sään häiritä valmistautumistamme käyntiin Suurella Valliriutalla. Se on 2 300 kilometrin mittainen koralliriutta, joka on selvästi maailman suurin. Olin ostanut liput Reef Magic Cruisesin riuttavierailulle jo etukäteen netistä. Hinta oli aika korkea, mutta oli se sen arvoinen.

Kävelimme heikossa sateessa satamaan, joka oli noin kymmenen minuutin päässä hotelliltamme. Huonossa säässä käyntiä ei tehdä ollenkaan, mutta nyt ei ollut huono sää, joskin meitä varoitettiin etukäteen keikuttavasta matkasta. Iloiset työtekijät ottivat meidät vastaan, antoivat liput ja lätkäisivät nimitarrat rintaamme. Nousimme melko suureen katamaraaniin muiden noin 50 matkustajan kanssa. Istuimme lähes eturiviin katse kohti tulevaa. Ulkona taivas harmaantui entisestään, tuuli voimistui ja vettä vihmoi voimakkaasti. Siitä huolimatta pidimme korkeata moraalia yllä. Luonamme kävi useampi henkilökunnan jäsen kertomassa mitä kaikkea tekemistä perillä tarjottiin. Emme osanneet heti päättää vaan jätimme asian vielä hautumaan. Vastapäätä tuli istumaan sveitsiläispariskunta, joiden kanssa Minna iski heti juttua. Kävi ilmi, että he ovat seitsemän viikon lomamatkalla Australiassa. Kyllä joillain on todella paljon lomaa!

Sataman alueella meri oli tyyni, mutta kun pääsimme avomerelle, oli vastassamme ainakin kolmen metrin maininkeja. Venettä keikutti hyvin voimakkaasti, mutta olimme ottaneet antipahoinvointipillerit, jotka ainakin osaltaan auttoivat meitä pysymään hyvävointisina. Tosin Minna teki lyhyen kävelyn tiskille, minkä jälkeen hän ei enää noussut paikaltaan vaan katseli suoraan eteenpäin. Se oli varmasti hyvä ratkaisu, sillä useampikin voi pahoin ja oksennuspusseille oli käyttöä. Me emme niitä tarvinneet koko puolentoista tunnin matkan aikana.

10.30 telakoiduimme Reef Magic Cruisesin tukiasemalle, joka on noin 50 x 20 metriä suuruinen ponttoni riutalla. Siirryimme metallilattiaiselle asemalle ja kävimme vaihtamassa uimavaatteet. Olimme ostaneet Snuba-sukelluksen, joka alkoi yhdeltätoista. Siinä menimme ohjaajan kanssa mereen, ohjeiden ja varusteiden saannin jälkeen, pienen lautan luokse. Meille annettiin sukeltajan suukappale, joka on letkulla yhteydessä lautalla olevaan ilmasäilöön. Näin sukeltaessa ei tarvittu happisäiliötä, mutta se oli hyvin turvallinen ja helppo tapa sukeltaa.

Helppo sen piti olla, mutta minä en osannut millään rauhoittua hengittämään suun kautta tasaisesti, vaan aina veden alla alkoi ahdistaa ja oli pakko nousta veden pinnalle hengittämään. Hupaisinta oli, että veden pinnalla hengitin aivan saman suukappaleen kautta aivan normaalisti. Minnallakin oli pieniä alkuvaikeuksia, mutta huomattavan pian hän laskeutui pinnan alle ja osasi hengittää aivan erinomaisesti. Minä ilmoitin Jasonin, ohjaajallemme, että menkää Minnan kanssa sukeltamaan, minä roikun lautalla mukana. Niin he tekivätkin. Minnan laskeutuessa hiljalleen alaspäin, tasaten korvien ilmapainetta ohjeiden mukaisesti, hän joutui laivan valokuvaajan kuvaamaksi. Minna myöhemmin osti valokuvan, jossa hänen ilmeensä on vähintäänkin säikähtänyt. Nopeasti Minna hallitsi tilanteen, jolloin ohjaaja otti häntä käsipuolesta kiinni ja lähti viemään katsomaan riuttaa. Minä roikuin lautassa kiinni ja seurasin mukana. Laitoin pääni veden pinnan alle ja yhtäkkiä osasinkin hengittää suun kautta ilman paniikkia! Tunne oli aivan mahtava ja vielä mahtavampia olivat pinnan alla olevat näkymät! Ohjaaja kuljetti Minnaa riuttaa katselemassa noin varttitunnin ennen kuin he nousivat ylös. Heti Jasonin tultua pinnalle minä kerroin hänelle, että ”I got it!” Mies laittoi valjaisiini painoja ja niiden avulla aloin laskeutua muutaman metrin syvyyteen. Korviin tuli pientä kipua, jolloin muistin Jasonin ohjeet: otin kiinni nenästä ja puhalsin nenään ilmaa, jolloin korvien kipu loppui. Sitten Jason otti kädestäni kiinni ja lähti viemään minua eteenpäin ja niin minäkin pääsin ihmettelemään tätä aivan uskomatonta maailmaa!

Olemme kaikki nähneet televisiosta dokumentteja trooppisten merien eläimistöstä ja koralleista. Nyt nämä uskomattoman värikkäät, erikoiset ja oudot kalat ja korallit olivat meidän silmien edessä käytännössä kosketuksen päässä. Näimme suuria vihreitä papukaijakaloja, pieniä kirkkaan sinisiä kaloja, punaisia kaloja, keltaisia kaloja, mustavalkoisia kaloja, suuria kaloja, pieniä kaloja, kummallisen näköisiä kaloja sekä tavallisen näköisiä kaloja. Niitä oli uskomattoman paljon. Osa kaloista ui aivan läheltä ja lähtivät karkuun vasta muutaman sentin päästä kosketuksesta. Korallit olivat myös hyvin moninaisia. Osa näytti lutuisen pehmeiltä, mutta sitä ne tuskin olivat. Varmuudella emme asiaa tiedä, koska niihin ei saanut koskea. Näimme suuria aivokoralleja, jotka näyttivät aivan ihmisen aivoilta. Koralleja oli hyvin montaa väriä ja muotoa.

Kaikkein jännittävin kala oli Wally. Se on noin 160-senttinen kauniin sininen, mutta perin erikoisen näköinen Kyhmyhuulikala eli Humpback Wrasse (kannattaa katsoa netistä millainen kummajainen Wally on). Wally on aseman lemmikki, joskin täysin villi otus. Se on vain tykästynyt paikkaan. Sille annetaan jonkin verran ruokaa ja se on hyvin utelias, joten sitä kiinnostaa mereen tulevat uimarit. Minna oli juuri päässyt tottumaan parin metrin syvyyteen, kun Wally ilmestyi hänen lähelleen. Kala ensin kierteli tavallista kummallisemman sukeltajan ympärillä, mutta päätti sitten tulla katsomaan näillä seuduilla harvinaista blondia lähemmin. Toistasataa kiloa painava kala ui 20 sentin päähän Minnan naamarista katselemaan suomalaista sukeltajaa. Minna silitti Wallyn otsakyttyrää jättäen molemmille unohtumattoman kokemuksen.

Snuba-sukellus oli aivan mahtava kokemuksenakin, mutta sukellus yhdistettynä näkemäämme mahtavan värikkääseen vedenalaiseen maailmaan oli aivan uskomatonta! Meidän kokemukset riutalla eivät loppuneet tähän. Vesi oli noin 27 asteista, joten siellä tarkeni erittäin hyvin. Ponttonilla oli ehkä 20 astetta voimakkaasta tuulesta johtuen, mikä sain lämpimästä vedestä nousseen Minnan palelemaan kovasti. Pian hänen siniset huulet olisivat saaneet Wallynkin kateelliseksi, joten Minna kävi pukemassa lämmintä ylleen. Minä kävin hakemassa kelluntaliivit ja menin snorklaamaan mereen. En ole ennen snorklannut, mutta sen opin yllättävän nopeasti. Kova aallokko välillä heitti putkeen pienen osan merestä ja maskin sisään pääsi liikaa vettä, jolloin piti hetki pärskiä ennen kuin pystyi jatkamaan uskomattoman maailman katselua. Kävin välillä maissa lepäämässä, mennen sitten jälleen takaisin mereen. Snorklasin yhteensä neljä kertaa ja viimeisellä kerralla myös Minna tuli mukaan puettuaan ensin märkäpuvun ylleen. Yhdellä kerralla olin laittamassa laskeutumisportaalla räpylöitä jalkaani, kun henkilökunnan edustaja tuli syöttämään kaloja. Wally tiesi mitä tapahtui ja se tuli apajalle aivan jalkojemme juureen. Valtaisa kala ui ohitsemme nappaillen valtavaan suuhunsa pieniä kaloja. Kerran se kurvasi aivan jalkani vierestä, jolloin tunsin sen pehmeän, liukkaan ja painavan kyljen sääressäni. Tapasin Wallyn vielä kerran snorklatessani merellä. Se ui hitaasti aivan eteeni ja antoi minun koskea sen pehmeätä kylkeä. Ei sitä kovin usein tule tehtyä tuttavuutta puolitoistametrisen sinisen kalan kanssa. Kyhmyhuulikalat ovat erittäin uhanalaisia, joten siitä pidetään hyvää huolta.

Käynti Valliriutalla kesti viisi tuntia, mutta se ei tule ikinä unohtumaan. Järjestelyt olivat erinomaisia eikä tätä käyntiä voi olla suosittelematta tänne tuleville. Paluumatka oli myötätuulessa huomattavasti tasaisempi eikä aiheuttanut pahoinvointia varmaan kenessäkään. Satamassa kiitimme kovasti henkilökuntaan mahtavasta kokemuksesta. Teimme miellyttävän lämpimässä ja erityisesti sateettomassa Cairnsissa pitkän kävelylenkin ennen kuin ilta alkoi pimentyä. Olimme alkumatkasta yrittäneet kertoa kroatialaisille, että olemme menossa Cairnsiin, mutta ne eivät sitä ymmärtäneet. Se ei ollut ihme, sillä kaupungin nimi äännetään ”kääns”. Nyt me se tiedetään, mutta emme silloin. Olimme saaneet riutalla hyvän lounaan, mutta sen lisäksi söin kotimatkalla kanansiipiä Minnan vain katsellessa syöntiäni. Kävelimme hotellille jo pimentyneessä illassa. Näimme valtaisan määrän lentäviä kettuja parissa isossa puussa pitäen järkyttävän kovaa meteliä.

Illan vietimme hotellilla päivän hienoja kokemuksia miettien. Minna selvisi käynnistä vammoitta, mutta minä en. Koin elämäni ensimmäisen sukellusonnettomuuden, sillä löin nilkkani koralliin ja siitä vuoti verta. Hieman pelkäsin, että veren haju houkuttelisi haita, mutta onneksi ei. Olin hyvin hämmästynyt, kun katsoin illalla itseäni peilistä. Lähes koko ylävartaloni oli aivan punainen, vaikka aurinkoa ei näkynyt koko päivänä. Säteitä oli kuitenkin niin paljon tullut, että herkkä hipiäni oli vähän palanut. Ainoa valkoinen kohta oli selässäni olevat sukellusvaljaan jättämät valkoiset raidat.