Punakaiki

Kuulin yöllä kerran mielipuolen kirkumista, mutta se tuli aika kaukaa ja nukahdin saman tien. Toivottavasti heppu saa asiansa kuntoon, sillä kauan ei näin voi jatkua. Itse sain nukuttua varsin hyvin varttia yli kuuteen, jolloin minun piti herätä. Nopeiden aamutoimien jälkeen olin aamun kauniissa kajossa matkalla matkustajasatamaan varsin hiljaisen Wellingtonin halki. Matkaa oli noin kilometri, joten laukunkaan kanssa siihen ei kauan mennyt. Olin sopivasti ennen määräaikaa Bluebridge-varustamon terminaalissa. Kirjauduttuani sisään menin istumaan lähes tyhjään odotushalliin. Vasta silloin luin sähköpostin, missä kerrottiin lähdön siirtyvän ainakin tunnilla. Ei auttanut muu kuin odotella.

Vajaa kaksi tuntia myöhemmin pääsin laivaan. Söin ensimmäisenä aamiaisen, mikä maistui nälän vuoksi oikein hyvältä, mutta muuten siinä ei paljon kehumista ollut. Nousin yläkannelle katsomaan laivan lähtöä satamasta ja samalla sain ihailla kaunista Wellingtonia. Ei bussikuski ihan väärässä ollut, vaikken kaupunkia ihan maailman parhaaksi nostakaan. Kierrettyään suojaisan luonnonsataman tuli Strait Feronia -alus Cookinsalmeen, joka erottaa Uuden-Seelannin pääsaaret toisistaan. Sää oli aivan erinomainen purjehtimiselle. Taivas oli puolipilvinen, joskin paljasta oli pilveä enemmän, ja hiljalleen lämpötila nousi noin 25 asteeseen. Maalla tuulta ei ollut käytännössä ollenkaan, mutta Cookinsalmessa kävi sen verran puhuri, että menin sisätiloihin lukemaan.

Laivan saavuttua Queen Charlotte Soundiin, joka oli kovin Norjan vuonojen kaltainen, palasin katselemaan maisemia. Jouduin laittamaan aurinkorasvaa, sillä kannella oli todella aurinkoista. Vuonon rannat olivat varsin jyrkät ja ne olivat kokonaan vihreän metsän peitossa, paitsi niissä kohdin, missä oli tehty avohakkuita. Siellä kulki paljon pienveneitä näiden isojen lauttojen lisäksi. Äkkiä huomasi miten meren pinnalla näkyi jotain nopeaa liikettä. Ensin en ollut asiasta varma, mutta loikattuaan useamman kerran vedestä, oli helppo tunnistaa delfiini. Tarkempi lajitunnistus jäi tekemättä, mutta Flipperi se ei ollut. Reilu puolitoista tuntia myöhässä alus saapui Pictonin satamaan.

Olin hankkinut bussilipun läheiseen Blenheimin kaupunkiin. Siihen minulla ei alun perin ollut mitään kiirettä sillä bussi lähtisi aikataulun mukaan kaksi tuntia laivan saapumisen jälkeen. Nyt sitten tuli kiire. Aikaa meni terminaaliin siirtymiseen sekä siellä matkalaukun hakemiseen. Pysäkille oli matkaa vajaa kilometri ja sinne reipastelin nopeasti, mutta siitä huolimatta bussini oli mennyt. Lähdin pienen kylän keskustaan etsimään taksia, mutta sellaisia ei näkynyt. Palasin pysäkin lähelle, jolloin vastaan tuli InterCityn bussi, jonka kuski huusi minulle avoimesta ikkunasta tervehdyksen osoittaen paikan, minne hän pysäyttäisi bussin. Käsittääkseni kuski oli saanut tietää lähtönsä jälkeen, että meitä oli useampi myöhässä ja hän oli palannut takaisin. Minä olin ollut muita ripeämpi ja ehtinyt käydä kiertämässä koko Pictonin, kun muut olivat ehtineet pysäkille. Minä olin varmaan niin eksyneen ja surkean näköinen, että kuski arvasi minun olevan kyydin tarpeessa. Täytyy sanoa, että erinomaisen asiakasystävällistä on InterCityn toiminta ollut molemmilla matkoillani.

Join puoli litraa vettä matkatessani 20 minuutin Blenheimiin. Siellä kävelin keskustaan nauttien pienen kaupungin viehättävyydestä. Opaskartasta huomasin taksiaseman olevan Market Squarella, minne oli helppo löytää. Paikalla oli yksi taksi, mikä oli juuri sopiva määrä. Minun ikäluokkaani oleva rouva kuljetti minut Blenheimin lentokentälle. Hänkin jutteli, mutta paljon vähemmän kuin Aucklandin maorikuski. Rouva tiputti minut vuokra-autotoimistojen eteen. Löysin Budgetin toimiston ja sain auton käyttööni kymmenessä minuutissa. Ajelen loppuajan harmaalla Toyota Corollalla. Hinta on päivää kohden ihan kelvollinen. Hintaa pienensi melko runsaasti se, että kuljetan auton Eteläsaarelta Pohjoissaarelle, kun yleensä virta on toiseen suuntaan.

Tutustuin autoon hetken aikaa, sillä en ole ikinä ennen ajanut Corollalla enkä myöskään Uudessa-Seelannissa. Sitten hurautin auton käyntiin, poistuin parkkipaikalta kääntyen länteen ja ajattelin ”aja vasemmalla kaistalla”. Sitten avasin radion, mistä kuului The Sound asemalta rock and rollia. Nyt matka todella alkoi!

Totuin autoon nopeasti, vaikka sen ajoasento ei ollut toivomani. En saanut penkkiä niin taakse kuin olisin halunnut, jolloin polvet ovat liian koukussa, mutta eiköhän sitä pärjätä. Toyota totteli ihan mukavasti ohjausta ja polkimia, joten rentoutuminen oli valmista. Liikenne oli hiljaisen ja hyvin hiljaisen välillä. Aluksi ympärillä oli lukuisia viinitiloja molemmin puolin ja niiden takana kohosi varsin korkeita mäkiä. Matkan edetessä viinitarhat loppuivat, kun nousin korkeammalla ja mäet muuttuivat pieniksi vuoriksi. Ajaminen alkoi olla erinomaisen mukavaa, kun tie alkoi mutkitella kapeassa laaksossa seuraten alhaalla virtaavaa jokea. Kasvillisuus oli erittäin vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Niitä koetan kuvailla paremmin, kunhan matka jatkuu ja saan niistä kuvia. Minun suosikkini on erikoinen muutaman metrin mittainen puu, jonka päässä on saniaisen tapaisia lehtiä. Se on vähän kuin palmusaniainen. Sitten vielä monenkirjavia lintuja lensi tai kulki auton ohitse. Lukuisia haukkoja ehdin nähdä, mutta niiden tunnistaminen on hankalaa muutenkin saati sitten kun pitää myös ajaa samalla. Isohuiluvariksia näin useita ja ne oli helppo tunnistaa netin kuvista. Kerran auton edestä juoksi ruskea kanan kokoinen pitkäkaulainen lintu, joka kaula notkuen juoksi tien yli kasvillisuuden sekaan turvaan. Aja sitten näiden kaikkien ihailtavien kanssa turvallisesti ja nopeusrajoitusten mukaisesti, mikä näyttää asutuksen ulkopuolella pääsääntöisesti olevan 100 km/h.

Ajoin teitä 63 ja 6 kohti länttä. Ensin seurasin Wairao-jokea ja sen jälkeen Buller-jokea, jotka molemmat tarjosivat erinomaisia maisemia. Useamman tunnin ajon jälkeen pääsin länsirannikolle ja tie kääntyi etelään päin. Yhtäkkiä ennen Fox Riveriä tulin Tyynenmeren rannalle ja liikenteeseen tuli uusi riskitekijä. Hiekkarannat erikoisine kallioineen veivät väkisin huomiota. Saavuin Punakaikin kylään puoli kahdeksalta. Sain avaimen bungalowiin läheisestä ravintolasta, ja pian majoittauduin Punakaiki Beachfront Motelsin mökkiin numero kaksi. Nostin tavarat tilavaan majaani ja lähdin saman tien 20 metrin päässä olevalle rantapenkalle. Kilometrien mittaiselle rannalle löi korkeat mainingit, jotka vähitellen laskeutuivat pieniksi aalloiksi harmaalle hiekalle. Rannalla kulki muutama meriharakka etsimässä syötävää. Kaskaat pitivät hyvin äänekästä konserttia lähipuissa nostaessani jalkani suurelle kivelle ja nauttiessani siemauksen kylmää olutta katsellen auringonlaskua Tyynivaltameren rannalla. Eipä ollut huono matkapäivä tämäkään!