Taupo

Tänään oli päivä, jota olin odottanut ehkä eniten tältä matkalta. Tekisin 19,4 kilometrin mittaisen Tangarino Alpine Crossing -vaelluksen. Minulla oli omat epäilyni selvitä tästä ainakin minulle vaativasta vaelluksesta, mutta kun on halu ja tahto, niin murehditaan vasta tarpeen tullen.

Jouduin heräämään tänäänkin aikaisin, pian kuuden jälkeen. Puolelta olin jo autossa ja matkalla kohti pohjoista. Oli enää hämärää, mutta varsin sumuista, mikä herätti minussa pienen huolen tulevasta päivästä, vaikka säätiedotus oli antanut minulle mieleisen ennustuksen. Ajoin Tongarinon luonnonpuiston, minne olin menossa, ohitse hyvin tiheässä sumussa. Yhtäkkiä nousin pilven, vai sumun, yläpuolelle, missä aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi Ngauruhoen hyvin kauniin tulivuoren, mikä oli Hobitti-elokuvissa se, mihin sormus piti viedä tuhottavaksi. Pian laskeuduin taas alemmaksi ja sumu ympäröi ympäristöni.

Tangarino Alpine Crossingin alku ja loppu ovat eri paikassa, joten alkuun ei voi mennä autolla ja palata kätevästi sinne. Ei ainakaan sellainen, joka yksin matkustaa. Onneksi löysin netin kautta kuljetuksen, joka veisi loppupisteestä alkupisteeseen, ja voisin jättää auton parkkipaikalle, minne toivottavasti päätyisin. Kustannus oli 45 dollaria (reilu 20 euroa), mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Nyt autoni odottaisi minua vartioidulla parkkipaikalla eikä minun tarvitsisi huolehtia kauanko kulkisin. Hotellit tarjosivat myös kyytejä, mutta silloin piti ehtiä tiettyyn aikaan perille, mikä ahdistaisi tällaista huonoa kulkijaa.

Järjestelyt sujuivat erinomaisesti ja puoli yhdeksältä olin vaelluksen alkupisteessä. Ilma oli viileä ja sumuinen, mutta minä olin varautunut riittävällä vaatetuksella. Monet vaeltajat olivat paikalla lyhythihaisissa paidoissa ja sortseissa. Ajattelin, että katsotaan kuka viimeisenä nauraa. No se en ollut minä. Olin toki lukenut sääennustuksen, joka lupasi kaunista ja lämmintä, mutta kaikissa ohjeissa varoiteltiin hyvin nopeista ja yllätyksellisistä sään muutoksista ylhäällä. Sellaisia ei tosin nyt ennustettu ollenkaan, mutta eihän sitä tiedä. No jotkut tiesivät! Minulla oli hirmuisesti lämmintä mukana, mutta lämmintä oli riittävästi ympärillä. Sain tietenkin otettua ylävartalon t-paidalle, mutta pitkiä housuja en missään pystynyt vaihtamaan sortseihin. Reitin varrella ei ollut yhtään paikkaa, missä olisi voinut mennä vaihtamaan vaatteita ilman, että muut olivat nähneet toimituksen. Tämä ei mitenkään reissuani pilannut, mutta oli vain vähän lämpimämpää, kun sain kanniskella myös ylimääräisiä vaatteita.

Tangarino Alpine Crossing on vaellus, joka kulkee kahden tulivuoren ohitse. Ngauruhoe on niistä korkeampi ja kauniin tasasivuinen kuin oikeaoppisen tulivuoren pitää ollakin. Tämän vuoren Taru Sormusten Herrasta -elokuvan tekijä valitsi sormuksen päätepisteeksi eikä mikään ihme, sillä muoto ja ympäristö olivat erinomaisia. Ngauruhoen vieressä on pienempi Red Crater, jonka yläpuolelta reitti kulki.

Reitti lähti 1 300 metristä, missä oli lähtöhetkellä vielä täysin sumuista ja melko viileätä, mikä sai minut hymyilemään lyhythihaisille. Matka kulki varsin hyvää noin metrin levyistä polkua pitkin. Jyrkemmissä kohdissa oli portaat, joten kulku oli oikein mukavaa ja askel korkea. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen sumu hävisi eikä sen jälkeen pilviä juuri näkynyt. Kasvillisuus katosi hyvin pian lähdön jälkeen eikä ympärillä ollut muuta kuin kiveä. Pitkän, jyrkän, haastavan ja hiostavan nousun jälkeen pääsin Nrauruhoen juurella olevalle tasanteelle. Sitä oli mukava kulkea ja ihmetellä laavan monen moista muotoa. Kuitenkin katse nousi toistuvasti lähes täydellisen muotoiseen tulivuoreen. Pitkähkön tasaisen osuuden jälkeen oli edessä haastavin ylämäkiosuus. Portaat olivat poissa ja reitti kulki hyvin moukuroisessa louhikossa, missä piti aina varmistaa, että kivi, jolle astui, pysyi paikallaan. Eivätkä ne aina pysyneet. Nousu oli hyvin jyrkkä, joten lepotaukoja piti pitää usein. Lopulta kapuaminen oli tuonut tuloksen ja pääsin reitin korkeimmalle kohdalle, joka oli Red Crater, 1 886 metriä. Täältä näkyi oikein hyvin toisen tulivuoren kraatteri. Nämä molemmat ovat aktiivia tulivuoria, jotka voisivat purkautua milloin vain. Vulkaanista toimintaa alueella on koko ajan, minkä haistoi helposti rikin tuoksuna.

Istuskelin huipulla ja ihailin mahtavia maisemia samalla kevyttä evästä syöden. Taaskaan ei huolto ollut parhaimmillaan, mutta juotavaa minulla oli riittävästi. Jäljellä oli se ikävin osuus, laskeutuminen. Red Craterilta alas pääsi vain hyvin jyrkkää rinnettä pitkin, missä maa oli hyvin irtonaista eikä laskeutuminen ollut lainkaan helppoa. Kerran jopa istahdin, mutta rinne on niin jyrkkä, ettei ahterini laskeutunut kuin parinkymmentä senttiä ennen kuin kohtasi laavahiekan. Auto oli pysäköity 1 100 metriin, joten laskeutumista oli yli 700 metriä. Hyvin jyrkän rinteen jälkeen meno tasoittui. Kuitenkin itselleni, tai oikeastaan minun polvilleni, oli laskeutuminen paljon pahempaa kuin nouseminen. Huipulle olin päässyt ilman kipuja, mutta aika pian laskeutuminen alkoi käydä hyvin kivuliaasti etenkin oikeaan polveen. Tulivuorten jälkeen oli varsin komeita maisemia, vaikka ne kalpenivat kovasti niitä edeltäville. Valtaosa laskeutumisesta tapahtui kovin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta polku kulki kuin serpentiinitiet niin, että kävely oli mahdollista. Kuitenkin mentiin koko ajan alaspäin, mikä kävi polviin jokaisella askeleella, vaikka minulla sauvat olivatkin mukana. 12 kilometrin kohdalla tuntui pahimmalta, kun ajatteli, miten pitkästi oli edessä, ja näki, miten pitkä rinne oli.

Niin vain 19,4 kilometriä tuli päätökseen ja olin äärimmäisen iloinen, että olin vaellukselle lähtenyt. Toisaalta ainoastaan huono sää olisi minut saanut pysymään täältä poissa. Tosin nyt olin vasta reitin päätöksessä ja minulla oli vielä 700 metriä käveltävänä parkkipaikalle! Kyllä tuntui ihanalta ottaa reppu pois selästä ja istahtaa ottamaan kengät pois jalasta. Ikävä puoli asiassa on, että aiemmin olisin mokoman reissun tehnyt vain hiostuen ja väsyen, mutta taas seuraavana päivänä olisin valmiina kokeilemaan sitä uudestaan. Ei ole kiva tulla vanhaksi, mutta vanhanakin pitää vielä uskaltaa.

Kovin uupuneena ajoin Taupoon, missä minulla oli huone varattuna keskustan motellista. Polveni olivat niin väsyneet, etten mennyt ollenkaan katsomaan kaupunkia vaan söin kaikki jäljellä olevat ruokani huoneessani ja lepäsin. Taisi olla matkani paras päivä.