Wellington

Olipa kiva päästä taas liikkeelle pitkän paikallaan olon jälkeen. Olin aamiaisella jo ennen kahdeksaa ja yritin syödä mahdollisimman paljon. Tätä hankaloitti Uuden-Seelannin akuutti pula kananmunista, mikä näkyi siinä, ettei tänään ollut ollenkaan munakasta. Puoli yhdeksältä olin pakannut ja siirryin tavaroitteni kanssa muutaman korttelin päähän Hobson Streetille ja InterCity-yhtiön bussipysäkille. Olin hankkinut lipun Wellingtonin bussiin jo Suomesta, ja tieto oli tullut onnistuneesti kuskillekin, vaikkei hän ihan oikein osannut nimeäni ääntääkään.

Matka Pohjoissaaren halki kesti melkein 12 tuntia, josta puoli tuntia tuli myöhästymisestä. Pitempiä pysähdyksiä piti olla kaksi, joista jälkimmäinen lyheni puoleen bussin myöhässä olemisen vuoksi. Myöhästymisen syy oli lukuisat tietyöt matkan varrella. Muuten tiet olivat oikein hyviä. Alussa ja lopussa oli moottoritietä, mutta suurin osa oli yksikaistaista, mutta sujuvaa maantietä. Ajovauhti oli hitaampaa kuin Suomessa eikä linja-auto näyttänyt menevän 100 km/h, vaikka liikennemerkin mukaan se olisi ollut mahdollista.

Maisemat olivat aivan erinomaisia ja niin vaihtelevia, etten malttanut edes lukea nukkumisesta puhumattakaan koko matkan aikana. Aluksi oli pitkään pelkkää laidunmaata, ensin tasaista ja sitten kauniisti kumpuilevaa. Hiljalleen saaren keskikohtaa lähestyessä tie nousi korkeammalla, jolloin pellot poistuivat metsien tieltä. Enimmäkseen puut olivat havupuiden tapaisia, mutta joukossa oli myös todella jännän näköisiä puita, joiden luokitteluun eivät minun tietoni riitä. Mukana pitäisi olla kaiken tietävät ja metsätieteisiin erikoistuneet Jari ja Petteri, joilta saisin vastauksen välittömästi. Välillä nousimme niin korkealle, että puut katosivat kokonaan ja tilalla oli pelkästään heinää sekä turpeen tapaista, aivan kuten Skotlannissa olen nähnyt. Suurimman osan matkaa oli erittäin miellyttävän mäkistä. Mäet olivat kivan tasaisia ilman teräviä rinteitä. Kauempana näkyi joitain vuorentapaisia sekä muutama todella vaikuttavan kaunis tulivuori.

Tongarinon jälkeen laskeuduimme jälleen alemmaksi ja vuoret katosivat. Matka jatkui lähelle meren rantaa, mutta sitä ei näkynyt ennen kuin vasta Wellingtonissa. Pysähtelimme monissa pienissä kaupungeissa, mistä saattoi tulla mukaan yksi matkustaja ja pari saattoi jäädä pois. Taivas oli jo pimentynyt, kun kuski ajoi Uuden-Seelannin pääkaupunkiin. Hän kehui kaupunkia maailman parhaaksi, joten onneksi pääsen sitä katsomaan. Kaupungin arvostelu jää huomiseksi, koska tänään kävelin pysäkiltä vajaan kilometrin suoraan West Plaza -hotellille pimeässä. En jaksanut lähteä en minnekään vaan kirjoitin nopeasti päivästä ja aloin kerätä voimia huomiseksi. Tänään meni taas päivä kahdella kolmioleivällä ja vähäisillä eväillä. Jälkimmäinen pysähdys oli niin lyhyt, etten uskaltanut lähteä hakemaan lämmintä ruokaa vaan tyydyin voileipään. Minulla ei ole edes yhtään kuvaa laitettavana, kun ikkunan läpi niitä ei kannattanut ottaa.