Arica

Kolmen kaupunkipäivän jälkeen oli taas aika lähteä eteenpäin. Nyt lähden pohjoiseen ja siihen suuntaan jatkankin pitkään. Minulla oli ajatus mennä bussilla Chilen pohjoispäähän. Tämä on ihan kauhean pitkä maa ja matka-aika olisi ollut jotain lähelle 30 tuntia. Katselin yöbussimahdollisuuksiakin, mutta aikataulut olivat melkoisen ongelmallisia. Lähtö olisi ollut yöllä tai bussi olisi tullut perille yöllä eivätkä sellaiset ajat houkuttele. Siirtymiset hotelliin ja hotellilta ovat ihan tarpeeksi haasteellisia päivälläkin. Mietin myös lyhyempiä päivämatkoja ja pysähdyksiä useampiin kaupunkeihin, mutta aikataulut eivät olleet oikein senkään puolesta mukavia. Niin päädyin lentämään.

Lentoni lähti neljältä päivällä, joten minulla ei ollut mitään kiirettä aamulla. Olin hotellilla kymmeneen saakka, jolloin pitää lähteä pois. Minulla ei ollut enää tarvetta katsella Santiagoa, joten lähdin saman tien kohti lentokenttää. Kolmaskin metroajelu sujui oikein hyvin. Nyt vaunussa oli mukavasti tilaa, joten normaali tarkkailu tavaroista riitti istuessani penkillä katsellen ohimenevien asemien nimiä. Nousin Universidad de Santiago -asemalla pois ja kävelin lyhyen matkan bussiasemalle, joka olikin minulle jo tuttu. Turbus-yhtiö ajaa aseman ja lentokentän väliä puolen tunnin välein, joten etsin niiden laiturin. Täällä homma toimi tavallista selkeämmin, sillä lentokentän busseilla oli oma lipunmyynti, joka oli merkitty oikein selkeästi. Tosin minä kävin kyselemässä lippuja toisesta Turbusin myyntitiskiltä. Siellä heppu kertoi minulle jotain, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään, taaskaan, mutta hänen käden huitaisu vasemmalle antoi minulle tarpeeksi vinkkiä lähteä sinne päin etsimään oikeata paikkaa ja se löytyikin. Lippu vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä olevalle kentälle maksoi alle kaksi euroa.

Chilen hankalan muodon vuoksi täkäläiset lentävät paljon kotimaan lentoja. Kotimaan terminaali oli todella suuri ja siellä oli ihmisiä häiritsevän paljon. Minulla oli viitisen tuntia aikaa istuskella ja ihmetellä rauhatonta touhua. Kovin montaa eurooppalaisen näköistä en odotteluaikana nähnyt. Kävin kahvilassa syömässä maistuvan lämpimän voileivän ja kahvin. Sitten istuskelin, kirjoittelin ja lueskelin. Sisällä oli vähän kylmä, mutta en silti viitsinyt laittaa villapaitaa päälle. Se on ollut repussa useamman viikon ja hyvin ryppyinen. Otan sen käyttöön, jos oikeasti alkaa palelemaan. Ulkona oli kaunis auringon paiste ja kuumaa.

Aika meni jälleen ihan nopeasti. Olen oppinut odottelemaan. Ennen olin hyvin kärsimätön pienemmästäkin odottelusta, mutta nyt vain mielessäni viheltelen ja odotan rauhassa. En kuitenkaan vieläkään jaksa kestää odottelua, jonka joku aiheuttaa välipitämättömyydellään. Sitä on täällä välillä liikkeellä, mutta aika hyvin olen onnistunut nämä tilanteet väistämään. Lentokoneeseen meno luo helposti näitä tilanteita. Ensinnäkin koneeseen mennään ihan väärässä järjestyksessä. Ensin menevät ne, jotka jäävät eteen! Ensin pitäisi mennä niiden, jotka menevät perälle ja näin homma nopeutuisi. Ja sitten on ne henkilöt, jotka nostavat hyllyille tavaroitaan, seisovat keskellä käytävää, kun miettivät laitanko villapaidan päälle vai kassiin ja otanko kirjan luettavaksi vai enkö sittenkään. Ja vielä samalla ehtii jutustella rouvan kanssa edellisestä lomamatkasta ilman mitään kiirettä.

Pääsin ikkunapaikalle katselemaan, miten kuiva Chilen rannikko on. Koko matkan ajan maa koneen alla oli aivan ruskea. Vihreätä ei ainakaan korkealta näkynyt lainkaan. Varsinaiset Andit olivat hieman kauempana. Välillä näkyi lumihuippuisia vuoria, mutta välillä pilvet peittivät vuoret. Kaksi ja puolituntinen meni vikkelästi ja pian laskeuduttiin Aricaan, joka sijaitsee lähellä Perun rajaa. Maa oli edelleen pelkästään ruskeata. Näytti kuin laskeuduttaisiin hiekalle, mutta niin vain pilotti löysi asfaltin ja pomppuinen laskeutuminen onnistui. Terminaalirakennus oli aika iso, mutta saapumisaula pieni ja hyvin askeettinen. Siitä huolimatta reppuni tuli hihnaa pitkin, kuten suuremmillakin kentillä. Ulko-ovella oli virallisen oloinen taksin välittäjä, jolle myönsin, että taksia tarvitsen. Hän vei minut jonon ensimmäisen taksin luo, jolla myös oli komeat tarrat, joissa julistettiin tämän olevan virallinen lentokentän taksi. Varmaan se olikin ja se toi minut oikeaan paikkaan, mutta vähän luulen, että taas Mattia vedätettiin hinnassa.

Kaupungin ympäristö oli pelkkää aavikkoa. Siellä ei ollut yhtään puuta vaan pelkästään vaalean ruskeata hiekkaa. Kyllä oli ankean näköistä. Kaupungissa oli jonkin verran puita, mutta kaunista ei ollut sielläkään. Melko ankean näköinen paikka. Taksi pysäytti kävelykadun kulmaukseen, jonka varrella Gavina Express -hotellini on. Yritin valita parasta hotellia, mitä kaupunki tarjosi, mutta valinnan vara oli aika pieni. Respa puhui vain chileä, mutta oli aikaisemminkin joutunut ulkomaalaisten kanssa tekemisiin, joten homma onnistui muun muassa puhelimeen tallennettujen lauseiden avulla. Huone on vähän kauhtunut, mutta ihan toimiva ja kelvollisen siisti.

Minulla ei ollut edes vettä, joten lähdin heti etsimään kauppaa, josta saisin jotain juotavaa ja mahdollisesti syötävää. Kiersin ensin merelle päin, mutta sieltä ei löytynyt kauppaa. Kävelykatu on ihan kelvollinen, mutta sen ulkopuolella on rähjäistä tai ei ainakaan miellyttävää. Palasin kierrellen takaisin ja 300 metriä hotellista toiseen suuntaan löytyi iso kauppa. Juotavaa löytyi, mutta ruoan kanssa oli taas ongelmia. Isossakaan kaupassa ei ollut valmiita voileipiä vaan ainoastaan tarpeita, joista voisi leivän tehdä. Niitä en alkanut ostaa, mutta ostin pienen pakkauksen metvurstia, jotka nautin iltapalaksi. Ravintoloita olisi kävelykadulla ollut, mutta en enää viitsinyt enää sellaiseen mennä. Kello oli jo paljon ja aika pian rupesin nukkumaan, joten Arican yöelämään tutustuminen näyttää jäävän huomiseksi.