Dallas

Texasissa on kuumaa ja kaktuksia! Miksi sitten minulla oli takki, kaulaliina ja pipo ylläni, kun lähdin katselemaan Dallasin keskustaa? Eilen illalla, kun kävelin hotellille, oli miellyttävän lämmintä, vaikka tuulikin voimakkaasti. Kaikki muuttui yöllä, kun Texasin yli vyöryi joku kylmä rintama. Aamulla lämpöä oli vähän yli viisi astetta ja tuuli oli hyvin voimakas. Päivän aikana lämpötila vähän nousi ja tuuli vaimeni, mutta lämmintä on vasta perjantaina, jolloin täällä on taas yli 20 astetta.

Hotellissa ei ollut ollenkaan aamiaista. Odottelin ilman edes vähän lämpenemän ennen kuin lähdin kävelemään Dallasin kaduille. Melko pian näin kahvilan tapaisen, minne menin kahville ja lämpimälle voileivälle. Tilaaminen oli melko vaivatonta englanniksi ja leipä ihan maistuva. Sitten jaksoinkin taas kävellä, kun olin kiristänyt kaulaliinan tiukemmalle. Ihmettelin keskustan korkeita rakennuksia, mutta vielä enemmän sitä, ettei täällä ollut juuri ollenkaan ihmisiä. Käsittääkseni oli tavallinen arkipäivä, mutta kaduilla ei ollut juuri ketään eikä autojakaan kulkenut kaduilla.

Kävelin rauhallisesti länteen päin ja tulin Dealey Plazalle. Täällä reilu 60 vuotta sitten presidentti Kennedy ammuttiin. Rakennuksessa, mistä Lee Harvey Oswald ampui presidentin, on nykyisin Sixth Floor Museum. Maksoin melko hinnakkaan pääsymaksun, mutta paikka oli erittäin informatiivinen ja kiinnostava. Tapahtumat ja niiden taustat kerrottiin erittäin hyvin valokuvin ja kirjoituksin ilman liiallista patriotismia. Kuudennessa kerroksessa näki, miten läheltä Oswald pääsi ampumaan laukauksensa eikä ole ihme, että hän osui, vaikka auto oli liikkeessä. Kuvin ja tekstein oli kerrottu myös mitä vaikutuksia ammunnalla oli ja miten historia eteni attentaatin jälkeen. Käynti oli todellakin maksun arvoinen.

Jatkoin hieman lännemmäksi, missä on Dallasin tunnetuin rakennus, Reunion Tower. Olin kahden vaiheilla kannattaako tornin huipulle mennä, mutta sisällä pääsin pois viuhuvasta tuulesta, mikä auttoi tekemään päätöksen. Nousu ylös maksoi 20 dollaria. Tornin huipulta oli ihan kivat näkymät Dallasiin ja sen ympäristöön. Kaupunki on Yhdysvaltain yhdeksänneksi suurin, mutta kuitenkin melko pieni verrattuna matkan moniin paljon suurempiin kaupunkeihin. Katselin suurta länteen vievää valtatietä ja mietin miten hienoa, olisi lähteä ajamaan kohti Californiaa ja jatkaa matkaa vielä mukavan road tripin verran. Todella houkutteleva mahdollisuus! Jos ei olisi huomiseksi lentolippua Suomeen, niin… Olen päässyt tekemään jo yhden aikuisen road tripin Yhdysvalloissa, mutta ehkä vielä joskus toisenkin?

Laskutuessani alas tornista, olin hissi ainoa matkustaja, joskin mukana oli tietenkin hissin kuljettaja. Matkani on varmaan kestänyt jo liian pitkään, sillä aloin jorisemaan turhuuksia rouvan kanssa. Tornikäynnin jälkeen kiertelin keskustassa ja sen liepeillä varsin pitkän kierroksen. Edelleen ihmettelin ihmisten puuttumista, mutta muuten aloin hiljalleen pitää enemmän Dallasista. Ei tämä mikään Chicago ole, mutta kuitenkin paljon kivampi kuin hyvin tylsä Houston. Sieltä täältä löytyi mukavan näköisiä baarikeskittymiä, jotka normaalilla Texasin säällä olisivat varmasti olleet oikein viihtyisiä. Yritin löytää ravintolan, missä pääsisin nauttimaan chilistä. Vastaan tuli Señor Bean -ravintola, jossa täytyi olla chiliä. No eipä ollut. Katkarapu chipotle oli kuitenkin ihan hyvä lounas, vaikkei chiliä ollutkaan. Kylläisenä jatkoin kävelyä, kunnes ohjasin itseni hotellille, minne menin lepäilemään, ja lämmittelemään.

Myöhemmin lähdin vielä kävelemään ja katselemaan Dallasia ennen pimeän tuloa. Ulkona oli hieman lämpimämpää, mutta ei lähellekään lämmintä. Kävelin vähän eri reittejä kuin aikaisemmin. Ihmisiä oli nyt enemmän, mutta ei vieläkään niin paljon kuin odottaisi näin suuressa kaupungissa olevan. Kaipasin vielä chiliä, mutta kiersin aina hotellin naapurikorttelissa olevaan Rodeo Bariin asti, ennen kuin menin kokeilemaan onneani. Listalla oli chiliä ja olutta, joten paikka oli etsimäni. Dallas Blonde -olut oli hyvää, mutta chili ei ollenkaan sellaista, mitä hain. Tulin kuitenkin täyteen ja sain samalla sopivan annoksen country musiikkia tälle matkalle. Lisäksi minulle annettiin hieno kuva Willie Nelsonista kotiin vietäväksi!

Oli taas pimeää, joten palasin huoneeseeni kirjoittelemaan ja samalla katselemaan televisiota. Täällä on tulossa kongressivaalit ja ehdokkaiden mainoksia tuli runsaasti. Mainokset ovat todella hirveitä, kuten ovat ehdokkaiden ehdotuksetkin Amerikan parantamiseksi.

Niin on puolentoista kuukauden matkani Etelä-Amerikkaan kotimatkaa vaille valmis. Huomenna lennän Helsinkiin, missä olen perjantaina aamupäivällä. Matka on ollut aivan erinomainen. Olen nähnyt hyvin paljon kaikkea erilaista ja kokenut paljon sopivan jänniä asioita. Matkan aikana jännitin tai pelkäsin asioita vain etukäteen. Kun pääsin paikan päälle, en missään kokenut mitään tilannetta pelottavana tai uhkaavana. Toki tähän vaikutti oma toimintani. En liikkunut pimeällä tai mennyt epämääräisiin paikkoihin vaan pysyin alueilla, missä kulkee muitakin tavallisia ihmisiä tai turisteja.

Etelä-Amerikka ei ollut sellainen, kuin olin sen etukäteen olettanut olevan. Asiat toimivat siellä paljon paremmin kuin olin olettanut. Jos ne eivät toimineet, niin usein syynä oli oma kielitaito. Toki meno oli kovin erilaista kuin Euroopassa ja Suomessa, mutta niinhän sen pitää ollakin. Ihmiset olivat pääsääntöisesti hyvin ystävällisiä, vaikkemme toisiamme sanallisesti ymmärtäneetkään. Elintaso oli kaukana Suomesta, mutta se ei aina näkynyt ihmisten naamoilla. Toki köyhyyttä oli valtavasti ja sitä oli hyvin ikävä katsella. Se laittoi usein miettimään, miten hyvässä tilanteessa itse tässä maailmassa on ja sitä pitää muistaa arvostaa aina.

Olen hyvin iloinen ja tyytyväinen, että tein tämän matkan, jota pohdin ja suunnittelin varsin kauan. Annan suuret kiitokset kotiin ja töihin kaikille, jotka osaltaan antoivat minulle mahdollisuuden tehdä tällaisen varsin mahtavan reissun. Olen myös tyytyväinen itseeni, että lähdin varsin vieraalle mantereelle ilman tarvittavaa kielitaitoa. Uskallus kuitenkin palkittiin!

Puolitoista kuukautta oli aika pitkä aika matkustaa yhtäjaksoisesti. Välillä tuntuikin, erityisesti Punossa, että olisin mieluummin kotona, mutta sitten taas tulin uuteen jännittävään paikkaan enkä halunnut olla missään muualla. Tosin loppumatkasta huomasin matkaväsymystä, joka varmaan näkyi myös blogikirjoituksissa. Enää ei jaksanut innostua ihan niin paljon kaikesta kuin alkumatkasta.

Puhelimen mukaan kävelyä tuli matkan aikana melkein 500 kilometriä. Se on minusta tämän ikäiselle ihmiselle aika paljon, kun huomioi, että mukana oli varsin paljon matkapäiviä, jolloin kävelyä tuli hyvin vähän.

Minusta oli oikein mukava jälleen kirjoitella päivien tapahtumista. Tosin iltaisin olin jo unohtanut monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, joista ajattelin kirjoittaa, kun ne koin. Muutenkin iltaisin pitkän ja usein kuuman päivän jälkeen kirjoittaminen ei ollut kovin virkeätä, joten teksti ei aina toteutunut sellaisena kuin ne olin tarkoittanut.

Seuraavaa matkaa odotellessa!