Machu Picchu Pueblo

Vuorossa oli jälleen matkapäivä ja aikainen herätys. Jätin avaimen alakerran respaan varttia vaille seitsemän ja kävelin hiljakseen rautatieasemalle, joka olikin minulle jo tuttu paikka. Hiljaisella asemalla minua oli vastassa rautatieyhtiön virkailija, jolle näytin puhelimesta lippuni. Hän johdatti minut tiskille, missä minulle tulostettiin paperinen lippu. Sitten sain ohjeen odotella, mikä sujui oikein hyvin.

Olin menossa Machu Picchulle. Juna ei jostain syystä kulje koko matkaa vaan alkumatka pitää tehdä bussilla. Olisivatko raiteet poikki jossain paikassa? Cuscosta oli lähdössä noin viitisenkymmentä ihmistä, joten meidät laitettiin kahteen bussiin. Pääsin ikkunapaikalle, joten pystyin käyttämään matkan maisemien katselemiseen.

Cuscon keskusta oli miellyttävän näköistä ja varsin hyvin hoidettua. Kaupungin laitamat olivat aivan samanlaista epäjärjestyksen, likaisuuden ja köyhyyden sekamelskaa, mitä olen Perussa ja naapurimaissakin nähnyt. Kaupungin jälkeen matkavauhti hieman kiihtyi, mutta kovaksi se ei tänään noussut missään vaiheessa. Reilun 60 kilometrin matkaan meni melkein kaksi tuntia. Tosin pidimme yhden lyhyen tauon järven rannalla, missä paikalliset myivät tuotteitaan ja paikalla oli myös kolme alpakkaa. Kylläpä olivat söpön, mutta hämmentyneen näköisiä eläimiä. Reitti kulki Urubamban kaupunkiin, minne laskeuduttiin korkealta ja mutkikkaasti. Täältä lähdimme seuraamaan jälleen jo tuttua Urubamba-jokea. Bussimatka loppui vanhaan inkakaupunkiin, Ollantaytamboon.

Pikkupaikka olisi kaivannut tutustumista, mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Kävelin muutaman sadan metrin matkan rautatieasemalle, minne tuli ihmisiä monesta muustakin bussista, sillä melkein kaikki junan viisi vaunua tulivat täyteen turisteja. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain ikkunapaikan menosuuntaan. Minua vastapäätä istui kaksi amerikkalaista nuorta, mikä ei muuten häirinnyt, mutta jalkojen asettaminen sopivasti oli hankalaa. Tämä oli ihan tavallinen juna, paitsi, että ikkunat kattoivat myös osan kattoa. Palvelua ei juuri ollut, kuten edellisellä junamatkalla.

Rata seurasi koko matkan Urubamba-jokea Machu Picchu Puebloon tai Aguas Calientesiin, kuten kartassa paikan kerrotaan olevan nimeltään. En tiedä kumpi on virallisemmin oikea, mutta ainakin kaupungissa näytettiin käytettävän Machu Picchu Pueblon nimeä, jolla on varmasti parempi kaiku. Nyt joki oli kasvanut edelleen. Se kulki ikävän ruskeana syvässä laaksossa ja välillä jopa kanjonissa. Vuoret molemmin puolin olivat satoja metriä korkeammalla kuin joen pinta. Välillä ihmettelin, miten junarata oli saatu tänne rakennettua, mutta helppoa se ei varmasti ole ollut. Mutta hyvä kun ovat rakentaneet, sillä ei paljon parempaa junamatkaa voi kuvitella. Nyt ei minun tarvinnut miettiä mistä kohdasta jokea olisin serkun kanssa voinut meloa, sillä joki oli suurimmalta osin yhtä valtavaa koskea. Virtaus oli hyvin voimakasta, kun suuri vesimäärä oli ahtautunut ahtaaseen uomaan, joka oli välillä vain kymmenen metrin levyinen. Joki purskui valtavien kivenlohkareiden välitse ja ylitse antaen minulle valtavasti katselun aihetta. Vuorten katseleminen oli täällä aika hankalaa, koska ne nousivat hyvin jyrkästi hyvin korkealle, jolloin ikkunasta näki lähinnä vain vihreän jyrkänteen. Joissain kohdin joki kiemurteli sopivasti ja pystyi näkemään pidemmälle joen suuntaisesti. Laskeuduimme koko ajan alemmaksi, jolloin myös kasvillisuus lisääntyi. Pian olimme sademetsässä, joka oli hyvin tiivis ja hyvin vihreä. Sen sisältä ei nähnyt mitään, mutta onneksi kanjoni oli usein niin kapea, että juna tuli kovin lähelle jokea.

Aivan yllättäen saavuimme pieneen Machu Picchu Puebloon, joka sijaitsee vain hieman yli 2 000 metrin korkeudessa eli puolitoista kilometriä alempana kuin Cusco. Sen vuoksi kasvillisuus täällä on niin tiivistä. Machu Picchu Pueblo on pelkästään turisteja varten tehty kaupunki. Se sijaitsee kapeassa laaksossa korkeiden vuorten saartamana, mutta asukkaista on kuitenkin viitisen tuhatta ja turisteja etenkin hyvään aikaan moninkertainen määrä. Kaupungissa on pelkästään hotelleja, ravintoloita ja kauppoja. Ainakaan keskustassa ei ollut mitään muuta. Asemalta poistuttiin kymmenien matkamuistomyymälöiden sivuitse. Niissä kaikissa myydään samanlaisia perulaisia tuotteita, mutta varmaan ostajia riittää, koska myymälöitä on niin paljon.

Löysin hotellini Pucara Machu Picchun helposti vain muutaman sadan metrin päässä asemalta. Näin huippukauden ulkopuolella hinta oli hyvin maltillinen ja huone oli mukava perushotellihuone, joskin kivana lisänä oli pieni parveke kadulle päin. Kello oli vasta yksi, mutta sain siitä huolimatta huoneen. Respan nuori nainen puhui mukavasti englantia ja hän antoi hyvät neuvot mistä mitäkin löytää. Melko nopean majoittumisen jälkeen lähdin hoitamaan asioita keskustaan.

Olin hankkinut lipun Machu Picchun käynnille huomiseksi. Netissä tätä oli kehotettu tekemään, joskin ohje taitaa koskea vain parasta sesonkia, sillä nyt lippuja näytti olevan tarjolla runsaasti. Menin respan ohjeen mukaisesti keskustan toimistolle näyttämään sähköpostia, jonka olin saanut todisteeksi lipun hankkimisesta. Toimiston ovella kaksi virkailijaa ihmetteli sähköpostiani eivätkä kyenneet antamaan minulle lippua, mutta sanoivat, että se onnistuisi kolmelta.

Palaisin siis kolmelta, mutta sitä ennen menin syömään. Ravintolan löytäminen ei tässä kaupungissa ollut ongelmallista edes minulle. Tarjolla oli vaikka minkälaista vaihtoehtoa. Tein pienen kierroksen ja päädyin kivan näköiseen paikkaan, missä ei ollut liikaa asiakkaita. Ruokalista oli mukavasti myös englanniksi, joten vaikeudet sen kuin vähenivät. Lista oli laaja, mutta lopulta päätös oli helppo; otin alpakkapihvin. Perulaista herkkua on paistettu marsu, mutta kuva siitä näytti niin rujolta, että päädyin jättämään sen väliin. Pippuroitu alpakanpihvi oli ihan maistuva. Liha oli koostumukseltaan lähempänä porsasta kuin lehmää. Ei liha hirmu maukasta ollut, mutta hyvää kuitenkin.

Nautin ruoan ja ison oluen hitaasti ja kiirehtimättä katsellen samalla sekä turistien että paikallisten kulkemisia. Turisti hampparoivat eteenpäin turistien tapaan. Paikallisilla sen sijaan oli syy edetä. Tavaran toimittajan ajelivat pienillä moottoroiduilla kärryillä, jotka olivat erinomaisia jyrkille kaduille. Lapset kulkivat omia reittejään ja koirat enimmäkseen makasivat kulkijoiden tiellä. Poliiseja oli jälleen kummallisen paljon. Heitä lähti vajaan kymmenen hengen joukko mellakkakilpien ja pyssyjen kanssa jonnekin. Onneksi he olivat kovin iloisen ja huolettoman oloisia, joten mistään tositilanteesta ei ollut kysymys.

Kello ylitti kolmen, joten lähdin hakemaan huomisia lippuja. Oli alkanut sataa, mutta matka ei ollut pitkä. Nyt pääsin sisään toimistoon ja jouduin odottamaan vuoroani parikymmentä minuuttia, mutta sitten homma toimi hyvin. Näytin sähköpostin ja annoin virkailijalle passini, ja pian minulla oli tulostettu lippu. Seuraavana kävelin korttelin eteenpäin ja kävin ostamassa bussilipun ylös Machu Picchulle. Ostin varmuuden vuoksi menopaluun, jos vaikka en jaksa kävellä alas. Olisi ollut erinomaisen hienoa kävellä tänne Inka polkua pitkin, mutta näillä vuosilla se ei enää olisi ollut mielekästä. Aika monimutkaista on päästä ylös Machu Picchulle, mutta onneksi luin etukäteen mitä ylös pääsy vaatii.

Sade vain voimistui ja ukkonenkin jyrähteli, joten päätin suunnata hotellille. Sade jatkui koko illan, mikä piti minut huoneessani. Sadekausi jatkuu täällä maaliskuulle ja sen jälkeen turistimäärä kasvaa selvästi.