La Paz

Puhelin herätti 5:40, joskin olin nukkunut vähän huonosti, mikä on poikkeuksellista tälle matkalle. Aamiainen alkaisi vasta seitsemältä, joten palautin pian kuuden jälkeen avaimen respaan ja lähdin kävelemään kohti bussiasemaa. Matkaa oli vaille kaksi kilometriä, jotka päätin kävellä enkä ottanut riistäjätaksia. Kaupunki oli varsin hiljainen, joskaan en ihan yksin kaduilla kävellyt. Jotkut hampparit olivat jo tutkimassa roskiksia ja jotkut työntekijät lähtivät töihin. En tiedä kumpaan ryhmään yksi nuori kuului, mutta en silti antanut hänelle rahaa, vaikka sitä minulta pyysi.

Olin bussiasemalla mukavasti puolen maissa, joten aikaa oli käydä ostamassa sämpylä evääksi. Missään auki olevista kojuista ei ollut muuta kuin lämmitettäviä ruokia. En halunnut mitään sellaista, joten aamiainen ja lounaskin jäi hankkimatta. Istuskelin rauhassa penkillä ja odottelin La Pazin bussin tulevan paikalle. Sitä ei näkynyt vielä varttia vaille, joten siirryin lähemmäksi laituria. Laitureille pääsi vain näyttämällä lippua ja sen puhelimesta vanhemmalle miehelle esitin. Vastauksena tuli ”La Paz, otro terminal”. Sitten hän näytti käsimerkein minulle reitin oikealle terminaalille. En voinut uskoa, että Aricassa olisi oma terminaali kotimaan lähdöille ja oma kansainvälisille lähdöille. Nostin ison repun selkään ja lähdin etsimään oikeata terminaalia. Se oli onneksi vain muutaman sadan metrin päässä, joten katastrofi vältettiin jälleen. Ohitin monta sämpyläpaikkaa, mutta en uskaltanut jäädä ostoksille vaan menin suoraan kansainväliseen terminaaliin ja löysin La Paziin menevän bussin. Tämän enempää ongelmia bussiin pääsyn kannalta ei ollut vaan pääsin kätevästi sisään ja löysin paikkani numero yhden. Tällä kertaa kuljen Nordic Buss -yhtiön linja-autolla. Nimi viittaa enemmän jonnekin muualle kuin Chilen ja Bolivian väliselle matkustamiselle.

Oli vielä hämärää, kun lähdimme liikkeelle. Kuski oli riuskaotteinen eikä säästellyt kaasupolkimen käyttöä. Viereeni istui intiaanimummo, joka alkoi nukkua saman tien. Hän rikkoi toistuvasti koskemattomuuttani sohien kyynärpäällään minua, mutten asiasta nostanut meteliä. Minä en nukkunut koko matkalla, vaikka aika väsynyt välillä olinkin. Hyvin pian Aricasta poistuttuamme alkoi tie nousta. Maisema oli hyvin karu, mutta kaunis katseltavana. Tie seurasi joen uomaa, joka oli nyt vedetön. Alhaalla laaksossa oli kuitenkin jonkin verran vihreätä, jopa joku peltokin, ja myös hieman asutusta. Joen kadottua näkyvistä oli pitkän matkaa täysin autiota, joskin jännittävät pinnanmuodot antoivat minulle paljon katseltavaa. Tasainen harmauskin vaihtui punertavammaksi sävyksi, joka loppumatkan ajan vaihteli miellyttävän tiheästi. Otin paljon valokuvia ikkunan läpi, mutta monet niistä eivät onnistuneet.

Olimme nousseet todella korkealle, joten lopulta nousu tasaantui, mutta katsottavaa riitti aiempaakin enemmän. Tulimme hyvin laajalle tasanteelle. Luulin, että Andeilla on vain vuorenhuippuja toisensa vieressä, mutta näemmä näin ei olekaan. Korkealla ylängöllä oli muutama kylä ja muutenkin rakennuksia harvakseltaan. Yllätyin positiivisesti, kun bussi ohitti useamman järven, joista Chungará oli varsin laaja. Järvillä kahlasivat flamingot ruokaa etsien. Monia muitakin vesilintuja viihtyi järvien rannoilla. Pelkästään järviä ja flamingoja oli oikein mainiota katsella, mutta kun maisemaan lisätään vielä kaunispiirteinen lumihuippuinen tulivuori, niin eipä aika käynyt pitkäksi. Parinacota-vuori näkyi hyvin pitkään, koska tasangolla ei montaa vuorta ollut. Vuori on peräti 6 380 metriä korkea, mutta ei ole purkautunut 200 vuoteen.

Pian Chungará-järven jälkeen tultiin Tambo Quemadan rajanylityspaikalle. En ymmärrä miten rajanylityspaikat saadaan melkein aina niin kamalan hankaliksi, likaisiksi ja epämääräisiksi paikoiksi. Tämä oli siitä oikein hyvä esimerkki. Täällä ei näyttänyt olevan mitään järjestystä vaan autot kulkivat minne sattuu ja pysäköivät minne vain sopivat. Kaikkialla oli saastaista ja tarpeita käytiin tekemässä aivan näkysällä. Chileen tullessa oli kaikki toiminut kovin joutuisasti. Nyt busseja oli ennen meitä noin puolen kymmentä, mikä tiesi meille parin tunnin odotusta. Miten voi viiden bussin henkilöiden tarkastamisessa kaksi tuntia? Ei auttanut muu kuin odotella bussissa. Muut kulkivat missä sattuu, mutta minä en uskaltanut lähteä minnekään.

Olin etukäteen lukenut vuoristotaudista ja sekin on syytä ottaa tosissaan. Tiesin, että olimme korkealla, joten pyrin noudattamaan ohjeita: ota rauhassa, kulje hitaasti ja juo paljon. Huomasin, että usea ihminen vaikutti kovin pahoinvoivalta, joku kävi jopa oksentamassa, mitkä ovat vuoristotaudin oireita. Henkilöt näyttivät vieläpä täkäläisiltä, joten varauduin tilanteeseen. Nuokuin penkilläni ja koetin ottaa pienet tirsat, kun apukuski tuli kysymään, että olenko kunnossa. Olinhan minä, mutta tämäkin osoitti, että tauti on syytä ottaa vakavasti. Parin tunnin odottelun jälkeen menin bussin vierelle hieman kävelemään eikä olo tuntunut mitenkään hyvältä. Pahoinvointia ei ollut, mutta hieman hutera olo oli. Se olisi voinut johtua myös nälästä, vaikka olin syönyt pähkinöitä, mutta kyllä hengityskin tuntui aika huteralta. Samalla tuli meidän vuoro päästä tekemään muodollisuudet.

Otin molemmat reput kantoon ja vein ne noin 30 metrin päässä olevalle rakennukselle ohjeiden mukaan. Jo sen matkan aikana huomasin väsyväni ja perillä nojasin seinään ja keskityin hengittämiseen. Koko bussin porukka tuli jonoon, mutta jonotusta kesti vielä puoli tuntia, ennen kuin pääsimme tarkastuksiin. Minulla ei ollut pahoinvointia, mutta olo oli aika hutera ja pientä päänsärkyä oli havaittavissa. Koetin heilutella jalkoja saaden verta kiertämään hieman paremmin ja hengittelin keskittyneesti. Samalla mietin miten noloa olisi pyörtyä keskellä salia, mistä sain lisää voimia seisoa. Lopulta jono lähti liikkumaan ja minunkin vuoroni tuli. Ensimmäisellä tiskillä ojensin passin ja tarkasti varjelemani PDI-kortin, jonka sain Chileen tullessani. Virkailija naputteli koneelleen ja iski passiin kaipaamani leiman. Sitten siirryin viereiselle tiskille, missä Bolivian virkailija katseli passiani, laittoi sen lukijaan, katseli tietokonettaan ja leimasi passiin sisääntuloleiman. Vielä nostin molemmat reput hihnalle, joka vei ne läpivalaisun läpi. Sitten kannoin tavarani hyvin hitaasti kävellen bussille. Olin selvinnyt pyörtymättä, joskin henkeä haukkoen. Myöhemmin katsoin, että raja sijaitsi 4 680 metrin korkeudessa. En tiedä olenko ikinä ennen ollut noin korkealla.

Lähes kolmen tunnin seisahduksen jälkeen matka jatkui jälleen kohti La Pazia. Tulevaa yötä ajatellen minua hyödytti se, että kelloa siirrettiin tunti taaksepäin. Kuljimme koko matkan korkealla ylängöllä missä maisemat kuitenkin vaihtelivat. Kasvillisuutta oli jonkin verran ja välillä näkyi myös korkeita vuoria. Auringon valo alkoi paistaa ikkunaani, jolloin ottamani kuvat menivät tosi huonoiksi. Äkkiä näin ensimmäiset laamaeläimet, joskaan en osaa sanoa mitä lajeja ne olivat, mutta koon perusteella arvelin laamoiksi, joskin siellä oli myös vähän erinäköisiäkin laamaotuksia. Myöhemmin näkyi laitumella myös vähän lampaita ja muutama lehmäkin. Edelleen minulla oli paljon katsomista, sillä monenlaista näkymää ulkona näkyi. Tässä on julkisilla liikennevälineillä kulkemisen yksi suurin ikävyys. Bussi ei pysähtynyt, kun ulkona näkyi jotain kiinnostaa, kun omalla autolla olisi voinut pysähdellä toistuvasti ja ottaa kunnon kuvia ja varmistaa mikä laamalaji on kyseessä.

Patacamayassa jäi runsaasti ihmisiä pois kyydistä, kuten myös intiaanimummo vierestäni. Kaupunki sijaitsi tasaisella ylängöllä ja oli kovin ankea paikka. Tästä oli La Paziin matkaa hieman alle sata kilometriä, mutta ajoaikaa yli kaksi tuntia. Aluksi edettiin oikein sujuvasti moottoritietä pitkin, vaikka sielläkin oli monen näköistä hidastetta. Kaikilla bussimatkoilla on ollut poliisien tarkastuspisteitä, joissa tarkistellaan kai ajokortteja. Lisäksi on ollut armeijan tarkastuspisteitä, painonpunnituspisteitä, tullimaksupisteitä ja vielä muita kummallisuuksia. Matka kuitenkin eteni, vaikka välillä hitaasti.

Kun tulimme La Pazin huonomaiselle esikaupunkialueelle, El Altolle, missä myös lentokenttä sijaitsee, alkoi eteneminen muuttua hyvin hitaaksi. Liikennettä oli aivan valtavasti eikä ollut oikein mitään kuria. Jokainen meni siihen koloon, mihin vain sopi ja torvet soivat koko ajan. Onneksi sain vain istuskella, sillä itku olisi päässyt, jos olisi pitänyt itse ajaa. Jotenkin liikenne eteni ja siellä bussikin kulki muiden seassa antamatta yhtään periksi. Jotta homma saatiin vieläkin hankalammaksi, oli iso tie poikki siltatyömaan vuoksi. Ja on vielä pitkään, sillä suurta siltaa oli työstämässä kolme työmiestä käsipelissä. Kiertotie kulki laajaa markkina-aluetta kiertäen. Täällä oli autojen lisäksi hämmentämässä myös ihmiset. Myyntipiste oli vain puolen metrin päässä ajotiestä, mutta siinä kauppaa tehtiin. Tarvittaessa ohikulkevalle autolle, jos kuskia joku tavara kiinnosti. Tietenkin kiertotie oli hyvin huonossa kunnossa suurine monttuineen. Lyhyen matkan kiertämiseen meni helposti varttitunti.

Yhtäkkiä El Alto loppui ja tie aukesi, jolloin laskeuduttiin leveää ja vähäliikenteistä tietä La Pazin keskustaan. Bussi saapui La Pazin bussiasemalle, mikä oli minulle suuri helpotus, sillä luulin, että saapuisimme El Alton vastaavaan. Ei La Pazin asema mikään järjestyksen malliesimerkki ollut, mutta varmasti parempi kuin El Alto ja paljon lähempänä hotelliani. Minulla ei ollut yhtään bolivianoja, joita tarvitsin taksikyytiin. Asema oli aivan täynnä ihmisiä, joten kahden repun kantaminen, tavaroista huolehtiminen ja samalla vuoristotaudin välttäminen vaati rauhallisen taktiikan. Nousin toiseen kerrokseen, missä oli vähän väljempää ja istuin etsimään rahanvaihtopistettä tai pankkiautomaattia, mutta niitä ei näkynyt. Ainoa mahdollisuus oli, että taksin voisi maksaa Amerikan dollareilla. Olin jo poistumassa terminaalista, kun huomasin ”Gambio” -kyltin oven suussa. Siellä sain vaihdettua paikallista rahaa.

La Pazin takseista varoitellaan paljon. Minä yritin ottaa oppimani huomioon eli pitää ottaa sellainen taksi, missä on kunnollinen kyltti katolla eikä mennä sellaiseen, missä on vain taxi-sana teipattu oveen. Sitten toivotaan parasta. Nettiteksteissä peloteltiin jopa kidnappauksilla, mutta sellaista en kohdalleni uskonut tapahtuvan. Aseman edusta olikin miellyttävän rauhallinen eikä taksin tyrkyttäjiä ollut, kuten pelkäsin. Ehkä lukuisilla poliiseilla oli osuutensa asiaan. Valitsin yhden auton ja näytin vanhemmalle miehelle hotellini nimen ja osoitteen. Hän ei tuntunut tietävän missä sellainen on ja kutsui avukseen nuoremman kuskin, joka katsoi puhelimestaan oikean paikan. Vanhempi ei jostain syystä halunnut lähteä viemään minua, mutta nuoremmalle kyyti kelpasi. Hän vielä näytti puhelimen ruudulta hinnan, 35 rahaa, mikä oli tietojeni mukaan kohtuullinen korvaus. Ei arastellut nuori mieskään liikenteessä. Hän posotti menemään reilulla otteella ja tunki kuluneen autonsa pieniinkin rakoihin. Keskustassa oli hyvin paljon ihmisiä. Täällä on koko viikonlopun kestävä karnevaali. Siihen liittyen nuoret kulkivat keskustan kaduilla ja ruiskuttivat toisiaan vesipyssyillä ja jonkinlaisella vaahdolla. Hauskaa näytti olevan. Kuskini löysi hotellin ensi yrityksellä. Maksu piti paikkansa, mutta annoin hänelle viisi kolikkoina tullutta bolivianoa, josta kaveri oli todella yllättynyt.

Hotellini NC La Paz on oikein hyvä ja uusi hotelli. Majoittautuminen oli helppoa englantia osaavan respan avulla. Ensimmäisen kerroksen huoneeni on suuri, puhdas ja mukava. Vein reput huoneeseen ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Kävelin hitaasti, mutta siitä huolimatta jalat meinasivat tulla veteliksi. Onneksi lähistöllä oli monia ravintoloita ja pian valitsin hieman paremman näköisen ravintolan. Valitsin päivän kalan, joka oli hyvä, joskin yllättävän suuri annos. Ruokailun jälkeen palasin hotellille kovin uupuneena. Kirjoitin minkä jaksoin, mutta sitten oli pakko ruveta nukkumaan.