Santiago de Chile

Fundadorin aamiaissali oli tilava ja tyylikäs. Kahdeksan jälkeenkin tilaa oli runsaasti ja minulle nurkkapöytä sopi mainiosti. Näyttää, että Etelä-Amerikassa hotellien aamiaissisältö noudattaa sisällöllään varsin hyvin toisiaan. Ainoastaan ruoan määrässä ja esillepanossa on eroja. Vain Riossa oli hyvin runsas tarjonta, mutta se saattoi johtua myös siitä, että Rion hotellini oli parempi ja kalliimpi kuin nämä sitä seuranneet.

Yhdeksän jälkeen lähdin katselemaan sunnuntaista Santiagoa. Täällä kaupunki näyttäisi olevan vain Santiago, mutta Euroopassa taidetaan käyttää enimmäkseen Santiago de Chile -nimeä. Sunnuntai näkyi kaduilla, vaikken ole eilisiltaa lukuun ottamatta näillä kaduilla ennen kulkenut. Autoja oli liikenteessä varsin vähän, mutta polkupyöriä hämmästyttävän paljon. Osa suurista kaduista oli jopa suljettu ja niistä oli tehty pyöräilykatuja. Risteyksissä oli liikenteenohjaajia, jotka varmistivat pyöräilijöiden ja myös jalankulkijoiden turvallisen liikkumisen. Pyöräilijöitä oli siis todella paljon ja kaikilla oli kypärä päässään. Paraguayssa ei Asunciónia lukuun ottamatta yhdelläkään mopoilijalla ollut kypärää päässään. Siellä ei tosin ollut kypärää polkupyöräilijöilläkään, mutta heitä ei näkynyt koko maassa kuin muutama.

Lähdin kävelemään hotellilta Avenue Alameda Libertador Bernardo O’Higgins -katua länteen päin. Se oli hyvin hiljainen autoista eikä ihmisiäkään kovin paljon jalkakäytävillä kulkenut. Korkeita rakennuksia katsellen saavuin Cerro Santa Lucia -puiston eteen. Se näytti kovin mielenkiintoisen näköiseltä, joten päätin mennä katsomaan pisaran muotoista puistoa. Portilla istui vartija, joka pyysi minulta nimen, passin numeron, kansalaisuuden ja tuloajankohdan, jotta pääsin sisään puistoon. Tällaista ei ole ennen kohdalleni sattunut, mutta miksen niitä antaisi, kun viranomainen niitä pyytää. Kunnioitan hyvin suuresti kaikkia valtion viranomaisia. En kyllä ymmärtänyt miksi tällaisia pyydetään ja olisin tietenkin voinut kävellä pois, jos en tietoja olisi halunnut antaa. Passia minulla ei ole mukana, kun kuljen kaupungeissa, vaan jätän sen aina hotelliin, kassakaappiin, jos mahdollista. Tänään se oli kassissa, sillä lukitsin kassakaapin kokeilun aikana enkä saanut sitä enää auki. Onneksi kokeilin sitä ensin tyhjänä enkä laittanut arvoesineitäni heti kaappiin.

Hyvä, etten kääntynyt pois, sillä puisto oli oikein mielenkiintoinen käydä katsomassa. Pisaran paksummassa päässä oli suuri Neptunuksen suihkulähde, jota hallitsi sen yläpuolella ollut suuri Chilen lippu. Pisaran keskusta nousi kymmeniä metrejä ympäristöään korkeammalla, joten sieltä oli mukavat näkymät lähiympäristöön. Puistossa oli runsaasti palmuja, joita on aina kiva katsella. Muutama mielenkiintoisen näköinen lintu kiusasi minua ensin näyttäytyen, mutta mennen sitten piiloon, kun tulin niiden lähellä. Puistossa oli myös vanha linna, mutta se oli kiinni.

Pääsin pois puistosta ilman lisämuodollisuuksia ja lähdin kävelemään kohti toista, paljon suurempaa mäkeä. Ylitin Mapocho-joen. Se ei ollut kovin leveä, mutta virtaus oli voimakas. Vesi oli hyvin ruskeata, kuin olisi Fazerin sinistä suklaata virrannut kohti valtamerta. Santiago sijaitsee hyvin laajassa laaksossa ja sen ympärillä kohoaa korkeita vuoria, jopa vähän lunta näkyi korkeimpien rinteillä. Tänään oli jonkin verran utuista, joten vuoret eivät näkyneet kovinkaan selvästi. Keskustan kupeessa on San Cristobal -vuori, joka tosin on oikeastaan mäki, kun vertaa sitä kauempana oleviin vuoriin. Mäki on kuitenkin varsin mittava ja sieltä on erinomaiset näkymät Santiagoon. Ja mikä parasta vuoren huipulle pääsi funicularilla. Tätä tilaisuutta en jättänyt käyttämättä vaan ostin 4 000 pesolla lipun ylös. Tuhat pesoa on muuten aika tarkkaan yksi euro. Etukäteen nousu tuntui jännittävämmältä kuin se todellisuudessa oli. Ylhäällä oli varsin paljon ihmisiä. Tämä taitaa olla suosittu sunnuntain viettopaikka paikallisille. Vuoren huipulla oli Neitsyt Marian patsas, joka oli kuitenkin hyvin mitätön Rion Kristukseen verrattuna.

Pyöräilijöitä oli siis paljon ja näytti, että heidän kaikkien päämäärä oli nousta San Cristobalin huipulle. Tosipyöräilijälle nousu ei kummoinen puristus olisi ollut, mutta suurin osa nousijoista oli ihan tavallisia polkijoita, joten huipulla olikin paljon hyvin voimakkaasti huohottavia spandex-kuntoilijoita. Kuitenkin erinomaista, että niin monet kuntoilevat ainakin sunnuntaina. Kävelin vuorelta alas melko mutkikasta reittiä, mutta kävely oli leppoisaa, kun kadut eivät olleet liian jyrkkiä. Samalla oli erinomaiset näkymät kaupunkiin ja sen moniin korkeisiin rakennuksiin.

Olin tullut vuorelta alas toiselle puolelle keskustaa, joten ei ollut muuta tehtävissä kuin kävellä omalle puolelle. Lämpötila oli tänään aika mukavasti 30 asteen tietämillä. Ei siis ollut hyvin kuumaa ja jos pystyi pysyttelemään varjon puolella, niin ei paljon edes hiostanut. Tosin ison osan joutui kulkemaan auringossa, joten olipa minulla hiki tänäänkin melkein koko ajan. Onpa tuota kokemusta tämän matkan aikana jo tullut, joten pärjäsin ihan hyvin. Kuljeskelin rauhallisesti lounasta kohden, minne moni pyöräilijäkin suunnisti. Pitkän matkaa pääsin kävelemään pitkulaisessa puistossa, joka tosin ei kovin viihdyttävä ollut, mutta parempi kuin jalkakäytävä. Tulin sopivasti Museo Nacional de Bellas Artes -museon kohdalle ja päätin mennä kurkistamaan, millaista taidetta siellä oli tarjolla. Käynnin parasta antia oli hieno rakennus. Taidetta museossa oli hämmentävän vähän ja siitä suurin osa oli poliittisesti kantaa ottavaa. Käyntini ei kovin pitkään kestänyt. Siitä hiljalleen kävelin hotellille, joskin pysähdyin syömään suuren voileivän.

Tein myöhemmin vielä lyhyehkön kierroksen ympäristössä. Kävelin Plaza des Armasille, jonka kautta olin jo aiemmin kävellyt. Lämpötila oli oikein mukava 25 astetta, mikä tuntui hyvin leppoisalta. Aukiolla oli paljon ihmisiä, kuten oli ollut päivälläkin. Silloin toisella kulmalla oli tanssinut sinivalkoasuisia perinnetanssijoita ja toisella kulmalla joku piti kiihkeää puhetta jonkun asian puolesta. Tanssijoilla oli huomattavasti enemmän katselijoita. Nyt vielä enemmän katsojia oli kerääntynyt katsomaan kahta miestä, jotka lauloivat ja puhuivat hauskoja yleisön naurusta päätellen. Minua tämä esitys ei viihdyttänyt. Paljon enemmän nautin hieman vanhemman miehen esittäessä sähkökitaralla REM-yhtyeen kappaleita. Tästä minä pidän miljoonakaupungeissa! Kaduilla on kaiken maailman yrittäjiä, joista osa on hyvin viihdyttäviä ja osa tarjoaa ainakin hymyn naamalle. Tosin aina ei hymy ole iloista, kuten eilen metrossa. Viiden pysäkin välin jouduin kuuntelemaan, kun paikallinen nuori esitti espanjankielistä räppiä omasta ämyristä varsin voimakkaalla volyymillä. Esityksen jälkeen hän vielä kiersi vaunun käsi ojossa, mutta kukaan ei hänelle rahaa antanut. Hyvä niin, sillä tätä heppua ei pidä kannustaa esiintymään vaan patistaa kouluun.