torstai 1. kesäkuuta 2017

1.6.2017 Pristina

Kello soitti jo ennen kuutta eikä minulla ollut aikaa loikoilla. Nopeiden aamutoimien jälkeen poistuin hotellista repun ja matkalaukun kanssa. Roikotin raskasta laukkua perässä ja mietin miten vapaata oli kulkea pelkän repun kanssa. Sofian metrossa on vain kaksi linjaa ja nyt olen käyttänyt niitä molempia. Ajoin kaksi asemanväliä bussiasemalle ja löysin lippuuni kirjatun laiturin 41 ja aloin odottaa bussia. Ostin kioskista hyvin kuivan sämpylän, josta söin vain reilut puolet. Pelastin kuitenkin paikallisen laitapuolenkulkijan päivän, sillä hän löysi roskiksesta tuoreen sämpylänpuolikkaani. Miehellä oli hyvä päivä, sillä seuraavassa roskiksessa oli puoliksi juotu Sprite-pullo.

Olin hieman pettynyt kun laiturille ajoi bussin puolikas, mutta kyytiin tuli vain kuusi matkustajaa, joten aivan hyvin mahduimme kaikki mukaan. Seitsemältä bussi lähti liikkeelle ja saman tien apukuski meni takapenkille nukkumaan. Siellä hän oli naapurimaahan saakka. Aluksi menimme samaa reittiä kuin olin eilen kulkenut, mutta sitten käännyimme länteen päin. Matka eteni pieniä teitä pitkin mäkisessä maastossa. Metsät peittivät ympäristön eikä kyliä ollut kovin montaa. Rakennusten koko ja kunto pienenivät rajan lähestyessä.

Olin etukäteen ottanut selville, että viisumia ei rajan yritykseen tarvita, mutta muuta en siirtymisestä Makedoniaan tiennytkään. Varauduin marssimaan kuulusteluihin, mutta rajalla pysähdyttiin ensin Bulgarian puolella, missä tullimies keräsi passit vilkaisten niiden omistajaa. Sitten hän meni koppiinsa ja pian saimme passit takaisin. Kuski ajoi 50 metriä Makedonian tulliin ja sama homma toistui. Sitten jatkettiin matkaa Skopjeen. Makedonia oli selvästi köyhempää kuin Bulgaria. Oli täälläkin uusia ja komeita rakennuksia, mutta vähemmän eikä ympäristö ollut niin siistiä kuin Bulgariassa. Liikenne oli selvästi rauhattomampaa, joskin autoja oli Skopjen ulkopuolella aika vähän. Tiet olivat hyvin pomppuisia, mutta se ei ollut mikään syy hidastaa vauhtia. Pian rajan jälkeen pidettiin tauko; kaikki halukkaat pääsivät käymään huoltoaseman vessassa.

Skopjessa olimme pian kymmenen jälkeen, joskin eduksemme oli tullut yksi tunti siirtymisestä Keski-Euroopan aikaan. Meidät jätettiin kovin kolholle bussiasemalle ja heti aidan raosta alettiin tarjota taksikyytiä. Minä en taksia tarvinnut vaan lipun Kosovoon. Olisin mielelläni kiertänyt vähän Skopjessa, mutta en löytänyt laukulle säilytyspaikkaa enkä halunnut kiskoa sitä perässä 28 asteen kuumuudessa. Olisi ollut kätevää, jos KLM olisi lennättänyt laukun Pristinaan, mutta nyt se oli minun vaivoina. Niin päätin mennä saman tien hankkimaan bussilipun Pristinaan.

Täällä oli lippujen ostossa sama ongelma kuin Sofiassa, mutta luukkuja oli sentään vähemmän. Kirjaimet olivat kuitenkin edelleen tuntemattomat, joten jouduin turvautumaan jälleen infopisteen apuun. Se löytyi, koska teksti oli kirjoitettu englanniksi. Miksi infopisteiden puheluukku on sijoitettu noin metrin korkeudelle ja miksi se on vain muutaman sentin korkuinen? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan tämän ongelman. Minä esitin makedonialaisnaiselle ongelmani kumarassa huutaen ja saman tien hän osoitti oikealle ja sanoi, että tuolta saa lippuja. No minä menin tuonne ja kumarruin jälleen syvään sekä esitin pyynnön saada bussilipun Pristinaan. Nyt olin oikealla luukulla ja hieman hymyilevä nainen kertoi lipun hinnan. Euroilla lippua ei kuitenkaan voinut maksaa ja rouva ohjasi minut viereiselle rahanvaihtoluukulle. Onneksi tämän luukun nainen oli seurannut tapahtumia aikaisemmilla luukuilla ja hän tiesi heti mitä täällä norkoilen. Hän vaihtoi minulle juuri lippuun tarvitsemat, hieman yli viisi euroa, ja antoi minulle 320 dinaaria. Minulla oli noin viisi sekuntia Makedonian valuuttaa kädessä ennen kuin luovuin niistä toisella luukulla ja sain vastineeksi bussilipun.

Bussin lähtöön oli vain kymmenen minuuttia, joten menin saman tien odottamaan laiturille kolme ohjeiden mukaisesti. Viereisellä laiturilla pakkauduttiin puolikkaaseen bussiin, mutta minun laiturille ei bussia kuulunut. Onneksi samaa bussia odotteleva nainen kävi kysymässä minne ko. bussi menisi ja Pristiinaanhan se oli menossa. Bussi oli väärällä laiturilla ja sen tuulilasissa luki joku aivan toinen kohde. No kyytiin pääsin eikä sielläkään ollut turhan täyttä, vaikka nyt matkustajia oli toistakymmentä. Toistakymmentä kertaa reilu viisi euroa tuntuu kamalan vähäiseltä korvaukselta yli sadan kilometrin bussimatkasta.

Eteneminen tässä bussissa oli yhtä railakasta kuin edellisessäkin, joten kiristin turvavyön tiukalle. Tulimme Kosovon rajalle melko pian ja toimenpiteet menivät aikalailla samalla tavalla kuin edellisellä rajalla. Sitten kuski tuli matkustamoon ja alkoi kerätä matkustajilta rahaa. Oliko tämä joku voiteluraha tullimiehille vai mistä oli kyse? Kyseessä oli jonkinlainen viisumin hinta, mikä kerättiin kaikilta rajanylittäjiltä. Minä olin sen jo maksanut lippua ostaessani ja riitti, kun annoin osan lipustani kuskille. Hinta oli 20 dinaaria ja kun 320 dinaaria oli maksanut vähän yli viisi euroa, niin paljon ei Kosovo saapumisestani kostunut. Eräällä miehellä ei ollut dinaareja vaan ainoastaan viiden euron seteli. Kuski alkoi sättiä miestä albaniaksi niin selkein ilmaisuin, että minuakin hirvitti. Onneksi olin jo maksanut hinnan, sillä minullakaan ei olisi ollut dinaareja.

Kosovo oli Makedoniaa jonkin verran köyhempi ja hyvin paljon likaisempi. Hyvin moniin paikkoihin teiden varsille oli kipattu rakennusjätteet ja muutkin jätteet pois omista silmistä. Tai ehkä ne olivat omalla takapihalla. Osa rakennuksista oli uusia ja komeita, mutta välissä oli hyvinkin surkeita romahdusvaarassa olevia taloja. Viimeiset 20 kilometriä ennen Pristinaa oli hyvin paljon erilaisia kauppoja ja varastoja. Suurin osa paikoista oli uusia, joten kaupankäynti menestyy täälläkin. Pristinan liikenne on hyvin kaoottista. Jokainen käyttää omaa oikeutta päästä eteenpäin ja torvet soittavat kommentteja tuon tuostakin. Jalankulkijat puikkelehtivat liikenteen välissä ilman oikeuksia. Sofiassa jalankulkija päästettiin menemään paremmin kuin Suomessa ja liikenne oli huomaavaista. Täällä ei tarvitse huomata muita, jos vain saa oman autonsa nokan sujautettua ennen toista.

Bussiasemalla jäin ihmettelemään, että minne laukkujeni kanssa menisin. Päätin kävelyn sijaan ottaa taksin ja sellaisen sain helposti aseman ulkopuolelta. Vauhdikkain kiihdytyksin, mutta hitaasti edeten taksi vei minut Hotel Pristinan eteen. Unohdin sopia ennen matkaa hinnasta (täällä ei ole taksimittareita), joten odotin kallista hintaa. Mies mittaili minua ja mietti paljonko tuolta uskaltaa kyniä. En tiedä huijattiinko minua, mutta ei ainakaan paljon, sillä matka maksoi neljä euroa. Minä rätkäisin miehen käteen komeasti viiden euron setelin enkä ottanut vaihtorahaa takaisin.

Vaimoni on työmatkalla Pristinassa ja hänellä on huone, johon minäkin sovin nukkumaan. Hän oli kertonut respassa, että saavun tänään paikalle, ja niin minulle annettiin avain huoneeseen 309. Kävin kuuman bussimatkan jälkeen suihkussa ja sitten laskeuduin hotellin baariin nauttimaan ensimmäisen Kosovon olueni. En ollut syönyt sitten aamun, mutta en halunnut mennä isolle lounaalle, koska illalla menisimme kuitenkin syömään. Lähdin etsimään läheltä jotain sämpyläkauppaa tai kioskia, joka tarjoaisi pientä purtavaa. Sofiassa sellaisia oli ollut jokaisella kadun pätkällä, mutta täällä ei löytynyt mitään sellaista. Pikkukaupoista löytyi vain limppuja, mutta ei lainkaan voileipiä tai vastaavia. Ravintoloita oli paljonkin, mutta en halunnut mennä sellaiseen. Kiersin kuuman auringon alla yrittäen löytää syötävää janonkin alkaessa pukata päälle. Lopulta näin eräässä kahvilassa sämpylän syöjiä ja menin viereiseen pöytään odottamaan tarjoilijaa. Hän osasikin hyvää englantia ja pian edessäni oli kuuma tonnikalasämpylä Coca-Colan kanssa. Täällä on paljon muslimeita, joten läheskään kaikkialta ei saa alkoholia. Nyt on kuulemma menossa ramada, mutta se ei näy muuten kuin, että ravintolat ovat melko tyhjiä ennen kahdeksaa. Minä palasin takaisin hotellille ja tulin tukahduttavan kuumasta kaupungista sisällä ihan myötätunnosta Suomen säitä kohtaan. Täällä on melkein 25 astetta lämpimämpää kuin Suomessa. Se ei ole reilua!

Ennen viittä vaimo palasi hotellille. Häntä oli oikein mukava nähdä pitkästä aikaa. Vaihdoimme kuulumisia Seijan töistä ja minun matkasta. Säässä tapahtui suuri keikaus, kun iso ukkosmyrsky meni Pristinan ohitse ja laski lämpötilaa selkeästi. Loppuillan satoi välillä enemmän ja välillä vähemmän. Lähdimme vaimon ja hänen työkaverinsa kanssa puoli seitsemältä syömään. Juuri silloin satoi kovasti, joten pyysimme respaa soittamaan meille taksin. Siirryimme reilun kilometrin päässä olevaan oikein mukavaan Luberni-ravintolaan. Matka ei ollut pitkä, mutta siitä huolimatta puolitoista euroa taksimatkasta tuntuu häpeällisen vähältä. En ole ennen maksanut taksimaksua kolikolla ja silti jättänyt kelvollisen tipin.

Ravintola oli tyhjä meidän mennessä sisään, mutta silti saimme viimeisen vapaan pöydän aivan keittiön vierestä. Kaikki muut pöydät olivat varattuja päivän paaston loppumista odottavia muslimiasiakkaita varten. Meille pöytä kelpasi mainiosti ja saimme tilattua vasikan- ja kananliha-ateriat punaviinikarahvin kera. Ruoat olivat oikein maistuvia ja ravintola viihtyisä. Saimme maksettua ruoan samaan aikaan kuin ravintola alkoi täyttyä muista asiakkaista. Ulkona sade oli loppunut, joten kävelimme aika lämpimässä illassa takaisin hotellille. Liikennettä ei ollut kovin paljoa, mutta turvallista kadun ylitys ei jalankulkijoille ollut nytkään. Selvisimme kuitenkin perille ja vetäydyimme huoneisiimme. Yhtäkkiä lähellä alkoi valtaisa ilotulitus ja sitä kesti noin 20 minuuttia. Täällä on tapana järjestää esimerkiksi kihlajaisten kunniaksi suuria ilotulituksia. Eilen oli puolenyön aikaan tullut neljän minuutin ilotulitus, mutta tänään mentiin aivan eri lukemiin, joten ilmeisesti tämän päivän morsian on onnellisempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti