3.6.2017 Tirana

Nyt alkoi Seijan loma ja minun B-luokan matka, mutta minä en ole asiasta murheissani. Aamiaisen jälkeen kävimme vielä kävelyllä Pristinan keskustassa, koska meillä ei ollut kiirettä. Kävimme katsomassa Kosovon kansalliskirjastoa, joka on aivan uskomattoman ruma. Toki kauneus on katsojan silmissä, mutta netistä löytyy todistusaineistoa, jos joku ei usko, että tämä rakennus on ruma. Jo aamusta lämpötila kohosi mukavan lämpöisiin lukemiin. Kävelyn jälkeen loikoilimme hetken aikaa huoneessamme ennen kuin oli aika poistua hotellista. Minun kaksi yötä vaimon vieraana tuli maksamaan 30 euroa ylimääräistä.

Vartin yli yksitoista otimme taksin hotellin edustalta ja pyysimme päästä bussiasemalle. Kuski oli viemässä meitä lentokentälle, mutta onneksi väärinkäsitys saatiin korjattua. Taas selvisimme yhdellä kolikolla muutaman kilometrin matkasta. Tässä taksissa oli mittari, joten käytäntö vaihtelee, tai ensimmäinen taksini vain otti sen pois käytöstä. Menimme odottamaan laiturin 18 kohdalle ja selkeästi ennen keskipäivää keltainen 18 hengen bussi ajoi laiturille. Sitä ennen oli joku hemmo käynyt hätistelemässä meitä ostamaan lippuja bussiin, mutta jopa kaveri hiljeni, kun näytimme hänelle keltaiset tiketimme.

Kyytiin tuli toistakymmentä matkustajaa ja matkan varrella niitä tuli lisää. Paikat olivat aika ahtaat, mutta neljän tunnin matka Tiranaan sujui silti ilman ahdistumisen oireita. Aluksi ajoimme samaa reittiä lähelle Prizreniä, kuin olimme eilen kaupungista poistuneet. Moottoritie jatkui rajalle saakka ja siitä Tiranaan oli myös aika iso osa moottoritietä, mikä oli minulle yllätys. Osa Albanian puolen moottoriteiden silloista oli keskeneräisiä, joten niissä kohdin jouduimme siirtymään toisen ajoradan puolelle, ohjatusti kuitenkin.

Albanian tullissa pysähdyimme, kuten asiaan kuuluu. Apukuski tuli pyytämään Seijan ja minun passia. Mistä ihmeestä ne hoksasivat, että me olimme ainoat ulkomaalaiset? Muilta, albanialaisilta tai kosovolaisilta, ei kysytty lainkaan papereita. Meidän takia eteneminen viivästyi kymmenen minuuttia, mutta lopulta meille tullipoliisi palautti passit ilman mutinoita.

Albania oli varsin vuoristoista idästä päin lähestyttäessä. Lumihuippuisiin saakka eivät vuoret nousseet, mutta varsin jyrkkiä ja korkeita rinteitä kiertelimme. Niitä oli mukava katsella bussin kulkiessa tasaisen nopeasti eteenpäin. Bussi pysähtyi aika pian rajan jälkeen ravintolan eteen pientä taukoa varten. Kävimme molemmat vessassa. Pönttö oli ainoastaan reikä lattiassa, mutta silti osasimme toimia ilman tarkempia ohjeita. Ravintolaan emme menneet, koska meillä ei ollut yhtään tämän maan rahaa. Lämpötila täällä ylhäällä oli ehkä 20 asteen tienoilla, mutta alkanut sade viilensi sitä edelleen. Sadekuuroja tuli loppumatkan aikana muutamia, mutta Tiranassa niitä ei enää tullut.

Moottoritien loputtua alkoi jälleen liikennehässäkkä. Se paheni sitä mukaan kuin lähenimme Tiranaa. Ihan uskomatonta millaisia ohituksia tehdään päästäkseen vain yhden auton ohitse. Useimmiten mieluummin ajan itse, mutta nyt oli ihan mukava istua kyydissä ja ihmetellä kiireen kaikkivoipaisuutta. Albania näytti aikalailla samanlaiselta kuin Kosovo, mutta täällä esikaupunkialueet olivat ehkä hivenen siistimpiä kuin pohjoisessa naapurimaassa. Muuten tyyli ja touhu näyttivät varsin samanlaiselta. En haluaisi tällaisessa menossa asua, mutta on erittäin mukavaa päästä katsomaan tätäkin osaa maailmasta.

Liikennekaaos vain paheni Tiranan keskustaan päästyämme. Äkkiä bussi kääntyi pois kadulta ja vei meidät ahtaalle bussiasemalle. Jotenkin kuvaavaa tämän alueen toiminnalle on, että bussin piti pysäköidä laiturin kiveykselle, että ohiajava liikenen pääsi sen ohittamaan. Otimme matkalaukut ja poistuimme pieneltä asemalta. Taksikuskeja oli heti tarjoamassa kyytiä, mutta kieltäydyin heidän tarjouksista. Olin kotona ottanut selvää bussin saapumispaikasta Tiranaan ja hankkinut hotellin läheltä. Ei ollut ensimmäinen netin tarjoama tieto, joka ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan. Nyt en tiennyt missä olimme eikä minulla ollut hajuakaan missä hotellimme oli. Aloin selvittää olinpaikkaamme puhelimestani, mutta se ei jostain syystä pystynyt määrittämään sijaintiamme, joten aloin tutkia paperikarttaa. Samalla kimppuumme iski kaksi alle 15-vuotiasta poikaa, jotka yrittivät myydä jotain purukumia. He eivät millään suostuneet uskomaan kieltäytymistä vaan jankkasivat yhden euron halpaa hintaa. Sitten he pyysivät kertomaan paljonko kello on, mikä on tyypillinen huijauskeino. Kun katsot kelloa, niin he vievät sinulta arvotavaraa. Me poistuimme paikalta ja teinit jäivät ilman saalista, mutta sain sadattelut perääni.

Tiesimme, että olimme niin kaukana hotellista, että tarvitsimme taksin, mutta meillä ei ollut tämän maan rahaa. Olimme sopivasti ostoskeskuksen vieressä ja sieltä löysimme pankkiautomaatin. Meillä ei ollut hajuakaan mikä on tämän maan valuuttakurssi, joten nostimme ihan summassa 5 000 lekiä. Kävimme viereisessä kaupassa ostamassa vettä ja olutta ja sen jälkeen meillä oli yli 4 800 rahaa, joten uskoimme, että sillä pääsisimme taksilla hotellille. Taksi löytyi aivan ostoskeskuksen vierestä ja mies lähti meitä viemään Hotel Austriaan asiaan kuuluvalla vauhdilla. Meillä oli turvavyöt kiinni ja nojauduimme tiukasti penkkiin kiinni, kun seurasimme kuskin vaarallista, mutta myös hyvin sujuvaa etenemistä hurjassa liikenteessä. Säännöt olivat selkeät: minä menen ensin aina kun se vain on mahdollista. Jotenkin liikenne siitä huolimatta soljui eteenpäin.

Hotel Austria oli ulkoa päin mitätön, mutta sisältä pramea, joskin joku voisi moittia tyylittömäksi. Huoneemme oli hyvin tilava ja sänky niin leveä, että ainoastaan asetetut tyynyt kertoivat miten päin siinä oli tarkoitus nukkua. Lähdimme saman tien katselemaan Tiranaa ja erityisesti halusimme mennä syömään. Tirana ei ole kyllästetty nähtävyyksillä, mutta se ei ole ihan niin ankea kuin menneisyyden puolesta voisi olettaa. Tänne on rakennettu paljon uutta, mutta vielä on paljon tarvetta purkaa vanhaa uusien rakennusten tieltä. Tulimme äkkiä matalalle pyramidille, jonka Envir Hoxhan tytär rakennutti yksinvaltiaalle isälleen. Sen hyvin rappeutunut kunto kertoo mitä albanialaiset nyt ajattelevat Enveristä.

Eräässä kadunkulmauksessa katselimme karttaa yrittäen löytää ruokapaikkaa. Saman tien nuori mies tuli tarjoamaan apuaan. Hän kertoi tietävänsä hyvän ruokapaikan ja annoimme hänen viedä meidät sinne, mutta pidimme myös varamme huijauksen varalta. Hän vei meidät ihan kivan näköiseen ravintolaan, mutta siellä ei ollut ketään paikalla. Kovasti puhuva ja ystävällinen mies johdatti meidät toiseen paikkaan, mikä oli edellistä parempi paikka. Kaveri tuli samaan pöytään iloisesti hymyillen. Me teimme tilauksen, mutta emme todellakaan aikoneet tilata ruokaa niin sanotulle oppaalle. Kaveri istuskeli meitä vastapäätä, kunnes kerroimme, että ehkä hänellä olisi tekemistä muuallakin. Hän ymmärsi yskän ja lähti pois. Kaikkea sitä 

ilmaisen ruoan takia joutuu yrittämään. Meidän kana sekä porsas -ateriat olivat oikein hyviä. Seija otti jonkun suklaaihanuuden jälkiruoaksi, mutta minä päädyin rakiin. Tarjoilija kehui valintaani, kuten oli eilinenkin tarjoilija tehnyt, joten ehkei ole tavallista, että ulkomaalaiset tilaavat rakia. Tarjoilija ehdotti vadelmista tehtyä rakia ja se oli hämmästyttävän hyvää. Se oli vahvaa, kuten viinan pitää ollakin, mutta siinä oli erittäin hieno vadelmainen jälkivivahdus. Seija ei pitänyt alkumausta, mutta vadelmainen jälkimaku sai hänetkin kehumaan juomaa.

Tiranassa ilta alkoi hämärtyä ja lämpötila ei tainnut ylittää edes 20 astetta, mikä oli tietenkin pettymys. Kotimatkalla pysähdyimme terassille juomaan mineraaliveden ja oluen. Siinä istuessamme totesimme, että olisimme yhtä hyvin istua missä vain Euroopan suuressa kaupungissa. Eroa ei täällä keskustan nuorten paikoissa huomaa, mutta kyllä sitäkin selvemmin laitakaupungilla. Palasimme melko aikaisin hienoon hotellihuoneeseemme. Minä katselin Mestareiden Liigan loppuottelua albanialaisselostuksin, mutta silti ei Realin voitto miellyttänyt. Tosin ainoa hyvä lopputulos olisi ollut molempien joukkueiden hylkääminen.

Tirana ei ole niitä hienoimpia paikkoja, missä olen päässyt käymään, mutta olen hyvin iloinen, että täälläkin pääsin pistäytymään.