7.6.2107 Ajaccio

Nukuimme yön aika hyvin ja heräsimme tuttuun tapaan aikaisin. Aikataulun mukaan laivan piti olla perillä seitsemältä, mutta kova vastatuuli hidasti vauhtia niin, että pääsimme perille vasta vähän ennen kymmentä. Aamu meni odottelussa, mutta sille emme mitään voineet.

Lautalta ajoimme suoraan Bastian kaupunkiin tai oikeastaan olimme heti kaupungissa, kun pääsimme pois satamasta. Halusimme mennä katselemaan kaupunkia hieman tarkemmin, mutta se ei ollut niin helppoa kuin olisi luullut. Kaupungin kadut olivat aivan täynnä autoja ja eteneminen oli hyvin hidasta, meni sitten mihin suuntaan hyvänsä. Etsimme parkkipaikkaa, mutta katujen varsilla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana. Ajoimme löytämämme pysäköintitalon läpi, mutta sielläkään ei meille tilaa ollut. Yritimme vielä hieman kauempaa, mutta sitten tulimme pitkään tunneliin, joka johti pois ydinkeskustasta, joten luovutimme nähdä Bastiaa enemmän.

Luulin, että ajaisimme Korsikassa lähes yksinämme, mutta vielä mitä. Liikennettä oli varsin paljon pienemmilläkin teillä ja kaukana kaikesta. Todennäköisesti iso osa liikkujista syrjäseuduilla, missä ei asunut juuri ketään, oli turisteja. Suuntasimme saaren länsiosiin, mikä on kovin vuoristoista seutua. Aluksi pääsimme hyvää tietä vauhdikkaasti, mutta sitten tiet muuttuivat kapeiksi, mutkaisiksi ja mäkisiksi, juuri sellaisiksi, joita Seija inhoaa. Ja sellaisia Seija sai kulkea seuraavat viisi tuntia. Minua tällaiset tiet miellyttivät, joskin tarkkana piti olla kun ei tiennyt mitä kulman takaa tuli eteen. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon ja aika moni myös ohitti meidät.

Korsikan luoteiskulma on hyvin vaikeakulkuista aluetta eikä siellä asu nykyäänkään juuri ketään. Rannikko on repaleista ja vuoret nousevat suoraan merestä jyrkkinä ylöspäin. Porton lahden ympärillä on juuri tätä tälle alueelle tyypillistä seutua ja se on niin ainutlaatuista maailmassa, että se on hyväksytty maailmanperintölistalle. Sitä pitäisi päästä katsomaan mereltä päin, mutta meille se ei ollut mahdollista. Maaltakin aluetta oli hieno katsella. Täällä oli hyvin vihreätä ja käytännössä kaikki vuoret olivat kauttaaltaan peittyneet lehtipuista.

Pysähdyimme Calvin pikkukaupungissa ja kävelimme kirkkaassa auringonpaisteessa jonkin aikaa katsellen lähinnä turisteille suunnattua kaupunkia. En tiedä mitkä ovat ruton taudinkuvaan kuuluvia oireita, mutta jos suuria punaisia länttejä pitäisi kutittaa sietämättömästi, niin rutto minulla on. Seijan pohkeet säihkyvät jo melkein entiseen malliin, mutta minun pohkeet ovat täynnä jopa kahden euron kolikon kokoisia punaisia, kohollaan olevia "paiseita". Meidän oli pakko käydä apteekissa, missä nuori farmaseutti ymmärsi heti vaivani katsottuaan rujoja raajojani. Hän antoi minulle voidetta, jonka piti helpottaa oloani. Helpotus oli marginaalista, mutta sentään oikean suuntaista.

Hyvin mutkainen tie jatkui aina Ajaccioon saakka. Usean kerran ajoimme lähellä merta, joka siinsi mahtavan akvamariinin värisenä kaukana alhaalla. Olimme tietenkin sisäradan puolella ja meidän sekä satojen metrien sukelluksen välissä ei ollut mitään tai korkeintaan joitain kiviä esteenä. Seija taisi katsella enemmän tietä kuin minä, ainakin sain paljon ilmoituksia mutkan takaa ilmestyneistä autoista..

Ajaccio on melko pieni kaupunki, mutta liikenne oli hämmästyttävän ruuhkaista. Normaalin kiertelyn jälkeen löysimme hotellin ja minä laitoin auton kiellettyyn paikkaan, mutta niin saa tehdä, kun laittaa päälle taikavilkut. Seija kävi hoitamassa kirjautumisen, minkä jälkeen kiersimme hotellin edustaa useamman kerran vilkkaassa liikenteessä ennen kuin löysin parkkipaikan. Huoneemme oli kerrostalossa, jonka alakerrokset olivat tavallisia asuntoja ja ylhäällä oli hotellihuoneita. Huone ei ollut parhaimpia, mutta ihan kelvollinen. Meillä oli hienot näkymät satamaan, missä oli usea suuri matkustajalautta tekemässä lähtöä.

Saman tien lähdimme ulos nälkäisinä ja janoisina. Olimme tulleet Ranskaan, mikä tiesi sitä, että täällä syödään kellon eikä nälän mukaan. Olimme liikkeellä liian aikaisin ranskalaisten ruoka-aikojen suhteen, joten meille ei ravintolassa ruokaa tarjottu. Halusimme välillä syödä kunnolla, joten jouduimme odottamaan toista tuntia, jotta ranskalaiset suostuivat avaamaan keittiönsä. Kummallisia nämä ranskalaiset. Kiertelimme ihan kivan näköistä keskustaa, joka vain oli kovin pieni. Meren rannalla ei ollut meren lisäksi paljoakaan katsottavaa. 

Lopulta keittiöt avautuivat ja menimme ravintolaan ensimmäisinä asiakkaina 15 minuuttia liian aikaisin, mutta meille sentään tarjottiin juotavaa odotellessa. Rouva otti punaviiniä  ja minä oluen. Tai minä tilasin oluen, mutta minulle tuotiin 0.25 litran pullo Heinekeniä! Aikanaan saimme ruokalistan. Seija otti poikkeuksellisesti pizzan, mitä hän ei ole syönyt ainakaan kuuteen vuoteen. Minä tilasin fileen, mutta arvoitukseksi jäi mitä lihaa tilasin, kun kummankaan ranska ei riittänyt sitä tunnistamaan. Seija sai hyvin juustoisen pizzan, toiveittensa mukaan. Minun eteen tuotiin kala! Onneksi nyt sattui ihan hyvän makuinen oikea kala eikä joku seepia tai merihevonen. Loppujen lopuksi olimme molemmat tyytyväisiä ruokaamme, kun viimein sellaisen saimme.

Palasimme ruokailun jälkeen hotellille. Minä kiirehdin suihkuun pesemään kutisevat jalkani. Olimme käyneet Ajacciossakin apteekissa ja sieltä saimme hydrokortisonia, mitä olisi ollut tarjolla Calvissakin, mutta sitä ei kuulemma saa käyttää, jos samalla altistuu auringolle. Kutinan lievityksen tunne oli lähes uskonnollinen - viimein pystyin keskittymään muuhunkin kuin ajattelemaan jalkojani. Minä kirjoittelin vähän aikaa käyden välillä katselemassa hienoa satamanäkymää. Sitten alkoi väsyttää niin paljon, että piti jättää kertomukset kesken ja ruveta nukkumaan.