Hanoi

Kuudelta kaksi kukkoa aloitti kieunta kaksintaistelun, joka puolen tunnin jälkeen päättyi tasapeliin. Tai ehkä se jatkui, mutta minä luovutin ja menin suihkuun. Sottailin jonkin aikaa ennen kuin laskeuduin alakertaan aamiaiselle. Tässä hotellissa tarjonta oli niukempi, mutta sopi minulle paremmin. Sitten pakkasin, sottailin jälleen hieman, mutta olin yhdeksän jälkeen alakerrassa maksamassa varsin huokeata huonettani. Sitten jätin toisen repun säilöön ja vuokrasin polkupyörän.

Tämä maastopyörä oli huomattavasti Kambodzassa ajamaani kehnompi. Ajoasento oli kamala ja rattaat olivat kuluneet, joten jos polkaisi kovempaa, löivät ketjut tyhjää. Lisäksi seitsemäs vaihde jumitti kokonaan kiinni. Lupasi siis jännittävää retkeä. Halusin mennä katsomaan Trang An -Unescoa, joka on erittäin hienoa karstivuoria sisältävä jokilaakso. Minä en tarkalleen tiennyt mistä veneretkelle pääsi lähtemään, mutta horisontissa näin noita jänniä vuoria, joten pyrin sinne päin. Minulla oli mukana hotellin huono kartta, joka auttoi vähän, mutta enemmän homma meni kokeiluksi. Ajelin hyvin pienillä kujilla, mutta sitten päädyin isolle tielle, jota oli pakko seurata. Siinä oli kuitenkin niin leveä penkere, vaimokin olisi siellä uskaltanut pyöräillä, tai ainakin taluttaa pyörää.

Lopulta eteeni tuli tienviitta, joka kertoi, että oikealle käännyttäessä olisi kaksi kilometriä matkaa Tam Cociin. Se oli paikka, johon halusin mennä. Vauhtia en voinut lisätä, koska silloin polkimet olisivat lyöneet tyhjää. Aamulla sää oli näyttänyt kovin pilviseltä, jopa sateiselta, mutta nyt oli vain sopivan pilvistä. Ajoin pyörän vanhan ukon ylläpitämään pyöräparkkiin. Maksoin Ho Chi Minhin kopiolle 15 000 dongia, jotta hän piti pyörää silmällä. Sitten maksoin 120 000 pääsystä suotumatkalle ja 150 000 pääsystä puistoalueelle.

Tam Cocin jokialueelle ei pääse muuten kuin matalilla sampan-veneillä, joita soudetaan veneen perästä. Turisti istutettiin eteen ja takapenkille paikallinen soutaja. Tämä olikin erinomainen järjestely, sillä moottoroidut veneet olisivat pilanneet tunnelman ja turistien soutaessa olisi kaikki ollut pielessä.

Teimme usean kilometrin mittaisen matkan jokea yhteen suuntaan ja sitten tulimme saman matkan takaisin. Joki ei kuitenkaan kulkenut ihan tavallisessa maastossa. Joki pujotteli erinomaisen jännien karstivuorien välissä mutkitellen. Hyvin jyrkät kalliot olivat parhaimmillaan useamman sadan metrin korkuisia ja tarjosivat aivan poikkeukselliset maisemat. Niitä entisestään korostivat joen reunassa olevat vihreät riisipellot, joiden reunasta kalliot nousivat pystysuoraan ylöspäin. Kallion kiertämisen jälkeen tuli aina uusi vähintäänkin yhtä jännittävä kallio. Kolmesti joki kulki vuoren alitse. Pisin luola oli toistasataa metriä pitkä ja ne kaikki olivat vain reilun metrin korkeita.

Soutajat huopasivat hämmästyttävän kätevästi jaloilla. Eikä heillä ollut mitään erikoissaappaita tai -airoja vaan pelkillä jalkapohjilla he osasivat huovata ongelmitta. Yhtälailla sujui tasatyöntö kuin vuorotahtia meneminen. Vauhti oli juuri sopiva, jotta ehti nauttia maisemista, linnuista (muun muassa kuningaskalastaja ja useampi haikara) ja poikkeuksellisesta kokemuksesta. Tämä taisi olla paras veneretki ikinä.

Pyöräilin vielä pagodalle, joka ei kuitenkaan aiheuttanut suurempaa hämmästystä. Paluumatkalla pysähdyin ravintolaan, joka kelpasi minulle. Nautiskelin rauhassa kevätkääryleeni, jotka jäivätkin päivän ainoaksi lämpimäksi ruoaksi. Sitten pyöräilin takaisin Ninh Binhin keskustaan. Nyt pystyin käyttämään puhelimen opastusta, koska tiesin mihin olin menossa. Homma toimikin hyvin, kunnes tulin ison tien viereen ja jouduin kääntymään suuresta liikenneympyrästä vasemmalle. Minulle ei ole selvinnyt kuka on liikenneympyrässä etuajo-oikeutettu, mutta sen tiesin, että kun kuorma-auto tulee kohti ympyrää kovalla vauhdilla torveaan soittaen, minä väistän. Odotin vielä pari muutakin autoa ja vielä enemmän mopoja, mutta niin vain sieltä löytyi rako minullekin.

Ninh Binh ei tarjonnut minulle mitään, joten kävelin hiljalleen asemalle, missä odottelin junan saapumista kaksi ja puoli tuntia. Tämä asema ei ollut yhtään viihtyisämpi, mutta positiivista oli, että siellä ei haissut pahalle. Hanoihin menevä juna tuli viideltä. Olen matkustanut Vietnamin rautateillä nyt neljä kertaa ja kaikki junat ovat olleet täsmälleen aikataulussa! Vietnamin pääkaupunkiin saavuimme kahden ja puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Hanoissa oli pimeää, mutta muuten mukavaa, joten päätin kävellä vajaan kahden kilometrin matkan hotellille. Nyt olin jälleen suuressa kaupungissa (7 000 000 asukasta) ja se näkyi myös liikenteessä. Taas oli mopoa ja autoa häiritsemässä minun etenemistä. Jalkakäytävillä oli mopoja, kojuja ja iltapalaa pöydän ääressä syöviä ihmisiä. Minä puikkelehdin välillä kadun puolella ja löysin puhelimen avussa Damsels Boutique hotellin lähes ilman harhaanajoja.

Minä en oikein ole kotonani hienoissa hotelleissa, mutta panostin kuitenkin vähän enemmän Hanoin hotelliin. Hinta ei ollut kuitenkaan kuin noin 90 euroa yöltä, mutta huone oli suurempi kuin tyttären ja vävyn kaksio Helsingissä. Pesuhuoneessa on sekä suihku että amme ja kätevästi ikkunan takana makuuhuoneesta. Mikä ihmeen äly on laittaa ikkuna pesuhuoneen ja makuuhuoneen välille? Miksi hienompiin huoneisiin laitetaan tavalliset laitteet mahdollisimman hankalanhienoiksi. Suihkun hanat ovat niin kummallisia, että varmasti saat ensimmäisenä kylmän ruiskun odottamattomalta suunnalta ennen kuin hahmotat mikä vipstaaki tekee mitäkin. Ja jos ikinä tapaan sen insinöörin, joka on suunnitellut tämän huoneen television kaukosäätimen...