Siem Reap

Otin takaisin edellisen yön huonoa nukkumista ja nukuin melkein puoli kahdeksaan. Suihkun jälkeen menin alakertaan aamiaiselle. Siellä oli lisäkseni vain pari ihmistä, joten olin joko aikainen tai myöhäinen. Joku ilkimys oli pistänyt tai purrut minua varpaaseen. Nyt se on turvonnut, kutiseva ja ikävän punainen.

Ennen yhdeksää olin valmis lähtemään Angkoriin. Vastoin kotoa tullutta käskyä vuokrasin polkupyörän. Hotelli ei sitä pystynyt järjestämään, mutta löysin vähän matkan päästä isossa risteyksessä liikkeen, joka näytti myyvän ainakin kännykänkoteloita ja korjaavan mopoja. Liikkeen edessä oli puolenkymmentä maastopyörää, joiden hintaa kysyin nuorelta mieheltä. Minusta viisi dollaria oli ihan sopu hinta, vaikka sitä ehkä olisi joku saanut tingittyä alemmaksikin. Heppu vielä öljysi ketjut, jonka jälkeen olin valmis retkelle.

Aamuliikenne oli melko väljää, joten pääsin etenemään helposti. Ensin minun piti päästä lipputoimistoon, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä keskustasta. Lippuja ei saanut muualta, joten minunkin oli pakko ajaa sinne. Kummallista, ettei toimisto voinut sijaita keskustassa tai edes sen liepeillä. Täällä ei liikaa laiteta opasteita tien laitaan, joten olin omillani etsiessäni lipputoimistoa. Kehnon kartan ja puhelimen avulla löysin toimiston aika kätevästi. Onneksi allani oli maastopyörä, koska jouduin ylittämään muutaman kuivuneen jokiuoman päästäkseni perille. Yhden päivän lippu maksoi 37 dollaria, mikä on aika korkea hinta, mutta tuo mukavasti rahaa köyhälle alueelle.

Aamuauringon kivasti lämmittäessä pyöräilin vajaan kymmenen kilometrin matkan Angkor Watin temppelille. Pyörä toimi ihan hyvin, mutta ajoasento oli ikävä. Tanko oli kovin alhaalla eikä satulaa voinut nostaa riittävän ylhäälle, jolloin poljin polvet pahasti koukussa. Siitä huolimatta osasin pitää yllä ainoastaan sitä yhtä nopeutta, jonka tunnen. Pysäköin punaisen pyöräni Angkor Watin edustalla olevan leveän vallihaudan eteen selkä aivan märkänä.

Lipun, johon oli skannattu minun kuvani, tarkastuksen jälkeen pääsin ylittämään vallihaudan kelluvan ponttoonisillan kautta. Silta oli koottu puolen metrin kokoisista muovikuutioista, jotka hauskasti muljuivat jalkojen alla. Angkor Watin temppelin tornit on kuvattu Kambodzan lippuun. Ja ihan oikeutetusti, sillä tullessani portista sisään kolme tornia näkyvät mahtavan näköisesti taivaan rannassa. Vallihaudoin ympäröity temppelin alue oli valtava ja itse temppelikin hyvin suuri. Oli vaikea kuvitella miten paljon työtä kivien tuominen paikalle ja rakentaminen oli vaatinut. Sen lisäksi aikaa ja vaivaa on kulunut hurjasti kaikkien erinomaisten kaiverrusten ja veistosten tekemiseen. Erityisesti hienosti kaiverrettujen naistanssijoiden reliefejä oli mukava katsella. Kiipesin temppelin kolmanteen kerrokseen hyvin jyrkkiä portaita pitkin. Siellä kulkiessa sai käsityksen miten laaja rakennusprojekti oli todellakin ollut. Pieniä huoneita tai koloja oli hyvin paljon. Esteettömyys ei ollut khmerien juttu, sillä jokaisen pienen huoneen välissä oli vähintään puolen metrin kynnys. Seinien kaiverruksia oli mukava katsella, vaikka ne olivat osin pahasti kuluneet. Tämä on loistonsa aikana ollut aivan mahtavan näköinen paikka.

Jatkoin pyöräilyä Angkor Thomiin, joka on kolme kilometriä kanttiinsa suuruinen valliihaudalla ja muureilla suojattu entinen Angkorin pääkaupunki. Siellä on aikoinaan asunut jopa 150 000 ihmistä. Puiset asumukset ovat maatuneet kauan sitten, mutta kiviset temppelit ovat jäljellä, joskin kuluneina. Alueen keskellä on Bayon-temppeli. Se on kuuluisa tornien kyljissä olevista suurista ihmisten kasvoista. Niitä on ollut yli 200 ja moni on edelleenkin nähtävissä, vaikka osin kuluneina. Käsittääkseni jokainen naama on eri näköinen, mutta kaikki näyttivät hymyilevan. Ne saivat itsenikin hyvälle tuulelle. Ilmeisesti khmerit olivat jo silloin iloisia. Nytkin kaikki hymyilevät, vaikka olen kieltäytynyt tuktukin kyydistä tai muusta tarjoilusta. Bayon oli paljon huonommassa kunnossa kuin Angkor Wat, mutta käsityksen tämänkin temppelin alkuperäisestä mahtavuudesta sai helposti.

Kävin vielä useammassa muussakin temppelissä, joita on kymmenien neliökilometrien alueella hämmästyttävän suuri määrä. Temppeleissä oli erilaisia hienoja yksityiskohtia. Yhden takaseinään oli kuvattu valtava makaava buddha, joskin nykyisin sitä oli enää aika hankala erottaa. Eräässä seinämässä oli kymmeniä elefanttikaiverruksia ja toisessa satoja tanssijareliefejä. Poistuin Angkor Thomista pohjoisesta portista, jonka päällä oli hieno patsas, missä neljä suurta naamaa katseli jokainen eri suuntiin.

Kiersin temppelialueen pidemmän kautta. Tein muutamia pysähdyksiä katsellen uutta temppelia tai vain juodakseni vettä. Sitä menikin kolmisen litraa. Pyöräily oli helppoa, sillä kaikkialla oli tasainen asfaltti eikä mäkiä ollut ainoatakaan. Sain useamman kerran kannustusta ohikulkijoilta ja paikallaan olijoilta. Ei meitä pyörällä menijöitä kovin montaa ollutkaan, mutta minusta se oli oikein mukava keino kiertää täällä. Arvostan suuresti sitä, että pääsen omaa vauhtia sinne, minne itse haluan mennä ja saan lähteä sieltä silloin, kun minua huvittaa. Siem Reapiin saavuttuani olikin menossa iltapäiväruuhka. Bussissa katsellessa ihmetteli miten sinne sekaan voi mahtua, mutta niin vain yksi Matti sinne mahtui. Kunnioitin isoja autoja, mutta ajelin silti reippaasti muiden mukana. Välillä piti ohittaa ärsyttävän hitaasti ajanut mopo tai kiertää keskellä tietä ollut auto perän kautta. Lopussa jouduin muuttamaan reittiä, koska en uskaltanut ajaa yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Jouduin vilkkaalle kadulle, missä ajelin kuorma-autojen, tuktukien, mopojen ja muiden kulkijoiden seassa ja säkällä löysin oikean risteyksen, mistä pääsin vuokrapaikan luokse. Oikeastaan olin harmistunut, että hauska kisailu loppui niin nopeasti.

Lepäilin huoneessani pari tuntia toipuen pyöräilystä ja nauttien matkan ensimmäisen Unescon saavuttamisesta. Angkor oli aina tuntunut hyvin etäiseltä ja lähes mahdottomalta päästä katsomaan. Niin vain tännekin pääsin. Viidakkoon tosin olin pettynyt. Eihän viidakko tällainen ole. Suuria puita oli ja ylhäällä vihreää, mutta maan tasolla saattoi nähdä pitkän matkaa eteenpäin. Viidakossa pitäisi kulkea machete heiluen, rttä pääsee eteenpäin. No uskon kuitenkin kokeneempia ja tämä oli viidakko.

Pimeän tultua lähdin vielä kävelemään keskustaan. Kiersin hieman kauempana, mutta sieltä ei paljon kerrottavaa löytynyt. Palasin takaisin Pub Streetille ja menin oluelle. Välillä täkäläisten englannista on lähes mahdoton saada selvää tai he eivät saa selvää minun englannista. Sitten sitä molemmat ihmettelevät mitä toinen on sanonut. Aina se ei kuitenkaan tule omaksi tappioksi. Sain oluen juotua ja pyysin laskun, mutta minulle kiikutettiinkin uusi olut. Tämän oluen jälkeen pyrin ääntämään tarkasti aikomukseni ja nyt pääsin maksamaan oluet. Menin syömään Monsoon-ravintolaan enkä nyt voinut vastustaa fried rice -ateriaa. En tälläkään kertaa pettynyt, sillä noita kapeita chilin palasin oli tarjolla Kambodzassakin.